Kenellä on isoin - Ydinsodan pelko ennen ja nyt

Maailman väestön viisastuessa johtajat tyhmenevät. Mitä voimme tehdä?

Profiilikuva
Blogit Kyrö
Kirjoittaja on kirjailija.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Pelkäsin lapsena yhtä Pasia ja ydinsotaa. Neuvostoliittoa johtivat Kremlin muurilla huojuvat dementikot. Koko maan ainoa toimiva kone oli jääkiekkomaajoukkue, punakone. Silti maa brändäsi itsensä rauhantahtoiseksi valtioksi, joka vähän vain varustautui neutronipommeilla Yhdysvaltojen aggressiota vastaan.

Koulunpihalla puhuttiin, että Neuvostoliiton ampumat ydinkärjet tuhottaisiin Suomen yläpuolella. Myös Yhdysvaltojen ampumat ydinkärjet tuhottaisiin Suomen päällä. Selviytyä voisi kerrostalon kellarissa, jos mukana olisi riittävästi säilykkeitä ja patteriradio.

Pelko oli aitoa ja lopullista. Tiesin mitä oli tapahtunut Hiroshimassa ja Nagasakissa. Meistä jäisi vain varjo asfalttiin, joka sekin kiehuisi pois.

Rauhanmarssilta sai ilmapallon ja pinssin. Tärkeintä oli käristemakkara. Sillä houkuteltiin 1980-luvun lapset marsseille, Valma-tädin hautajaisiin ja hammaslääkäriin. Jotain tärkeää kuitenkin yritettiin maailmalle inistä. Että meitä muurahaisia täällä vähän ärsyttää kun te ukot pelailette pelejänne, panoksena ihmiskunta.

Maailma on kehittynyt sitten 1980-luvun. Elintaso noussut, lapsikuolleisuus laskenut, koulutustaso kasvanut. Mutta samalla Yhdysvaltoja johtaa lukutaidoton, impulssikontrolliton tuulitukka, jonka sivistys on uutisten loppukevennys. Pohjois-Koreaa hallitsee pullea poika, jolta puuttuvat ystävät. Vaan hänpä on saanut koottua ydinjätteestä, rautaromusta ja purukumista ydinpommin, jolla voi uhkailla tuulitukkaa ja naapurivaltioita. Venäjän ainoa nykyisin toimiva kone on alamittainen keisari Vladimir, jota hymyilyttää jokainen maailman kriisi, koska ne vahvistavat hänen asemaansa omassa maassaan. Kiinan asearsenaali kasvaa. Intia ja Pakistan eivät tyydy papatteihin. Jossain eurooppalaisessa lähiössä rakennellaan likaista pommia aktiivimallin ulottumattomissa olevien nuorten miesten toimesta.