Tiedemies – Pyeongchangin suurin voittaja oli Sami Jauhojärvi
Kisojen jälkeen on jälkipuinnin aika. Entinen huippuhiihtäjä nosti urheilun asiantuntijakommentoinnin uudelle tasolle.
Olympiatuli, ministeri ja toimittaja sammuvat. Maailman urheileva nuoriso pukee vielä kerran virallisen kisa-asun. On jaksettava antaa kotimaan lentokentällä haastattelut johtaville medioille sekä Jari Porttilalle. Mitalistia odottavat mitalikahvit, kunnanjohtajan piimäisä puhe ja lahjatontti. Kahdeksanneksi sijoittunut sulkee verhot, riipaisee kalsarikännit ja unohtaa urheilun vain muistaakseen sen ensimmäisenä aamulla.
Jälkipuinti on kisojen päätöslaji. Hetken tuntuu oikeasti merkittävältä, saiko Suomi niminen kansallisvaltio viisi vai seitsemän mitalia. Päästiinkö Jumalan asettamaan Viralliseen mitalitavoitteeseen? Vai asettiko sen Olympiakomitea? D-rapun Rampe? Yhtä kaikki, kommentointivelvoite kuuluu niin Huippu-urheilun muutostyöryhmälle kuin muutosvastarintaryhmälle.
Ongelmia yksilöissä, rakenteissa ja rahoituksessa. Mahdollisuuksia sisussa, perinteissä ja huoltotiimissä. Kisaintoilija hukkuu epäonnistuneen urheilijan kyyneliin ja koettaa saada ylleen hieman sitä kultapölyä, joka mitalistin lehtikuvassa puremasta pronssista irtoaa.
Iivo Niskanen voitti Sami Jauhojärven kanssa Sotshin parisprintin. Se oli lingon viritys. Laukaisu tapahtui Pyeongchangissa. Suksia ja latuja ja katseita vaihdeltiin, mutta voittaja ei olisi vaihtunut vaikka olisi hiihdetty telemarksuksilla umpihangessa takaperin. Yllätys oli se, että Niskasen kanssa suurin voittaja oli edelleen Jauhojärvi. Hän tuli Yleisradion selostuskoppiin kuin Sotsin loppusuoralle.
Kommentaattori on yleistajuinen tiedemies. Minä näen haarakäynnillä nousevan hiihtäjän. Jauhojärvi näkee kyynärkulman, vajaaksi jäävän työnnön, lihaksiin nousseen maitohapon, loppumatkan uhat ja mahdollisuudet. Puhe on viihdyttävää ja avartavaa. Saan oppeja seuraavalle kolmen kilometrin lenkilleni.