Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Zaida Bergrothin Hyvä poika kiinnostaa maailmalla ja teki vaikutuksen Helen Mirreniin

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 2.11.2011 18:01

Zaida Bergrothin toinen pitkä elokuva Hyvä poika ei löytänyt yleisöä Suomessa, mutta maailmalla se kerää kehuja ja festivaalipalkintojakin. Kolmisen viikkoa sitten se palkittiin Chicagossa.

Bergroth vieraili festivaaleilla, mutta paluulentojen järjestely oli hankalaa.

”Festivaalilta kerrottiin, että palkintojenjakoon kannattaisi jäädä. Jouduin kuitenkin lentämään Suomeen, koska Hyvä poika oli ehdolla Pohjoismaiden elokuvaneuvoston elokuvapalkinnon saajaksi”, Bergroth kertoo.

Hänen tuli olla sunnuntai-iltana valmiina puhelimen ääressä.

”Jos voittopuhelu olisi tullut, meidän olisi pitänyt tuottajan ja käsikirjoittajan kanssa hypätä heti Köpiksen koneeseen. Voittajalla oli maanantaiaamuna tiedotustilaisuus Helen Mirrenin kanssa.”

PNEP kuitenkin meni ennakoidusti Ruotsiin, Pernilla Augustin ohjaamalle Sovinnolle.

Hyvä poika on vienyt Bergrothia ympäri maailmaa, muun muassa Japaniin ja Toronton festivaalille, joka on Pohjois-Amerikan tärkein elokuvatapahtuma.

Suomessa elokuva sai hyvän vastaanoton – yksimielisemmin kiittävän kuin Bergroth uskalsi odottaa – mutta alle 10 000 katsojaa. Se ei ollut suuri yllätys, ohjaaja arvioi. Hän olisi toivonut enemmän, mutta tiesi aiheen vaikeaksi.

”Löysihän se oman, vaikka pienen yleisönsä, ja pitää pienistäkin yleisöistä huolehtia. Ruotsissa 15 000 koetaan ok-luvuksi art house -genressä, joten Suomen 10 000 kolkuttelee suhteutettuna samoissa. On osa ongelmaa, että Suomessa pienen yleisön leffaa ei jotenkin lähtökohtaisesti hyväksytä, vaan jokaisella elokuvalla on hirveä kansallisen elokuvateollisuuden pelastamisen taakka.”

Hyvä poika on iskenyt maailmalla hyvin. Joitain eroja kuitenkin on siinä, mikä naurattaa ja mikä ihmetyttää. Torontossa naurettiin kauhistuneina henkilöiden asenteille – kuinka nuori tyttö kehtaa sanoa aikuiselle naiselle, että olemme eri sukupolvea? Ruotsissa taas elokuvan suomalaisuuden ilmeisiksi merkeiksi nostettiin alkoholiin liittyviä kohtauksia – humalainen mies sekoilee ja niin edelleen – mikä huvitti ja vähän ärsytti ohjaajaa.

Kun tapasin Bergrothin Café Engelissä, hän kertoi työn alla on olevasta Angelasta. Se on elokuva stripparista, joka saa Jumalalta tehtäväkseen tehdä siskostaan tähden.

Elokuvaa käsikirjoittavat Kaarina Hazard, Leea Klemola ja Jan Forsström, joka kirjoitti myös Hyvän pojan sekä aiemmin Muukalaisen yhdessä J-P Valkeapään kanssa.

Angela sijoittuu osin ulkomaille. Mihin, se on hieman auki. Rahoituskuviot ovat vielä työn alla, mutta budjetti on joka tapauksessa suurempi kuin Bergrothin esikoisella, Skavabölen pojilla.

”Saksa on perinteinen yhteisrahoitusmaa, ja Ruotsista haemme myös kumppania”, Bergroth sanoo.

Puhuimme Ruotsin elokuvantekijöistä ja -tekemisestä, etenkin kiitetyistä nuorista kokeilijoista. Bergroth oli hyvin kiinnostunut Lisa Aschanin ja Ruben Östlundin uusista, vuolaasti kehutuista elokuvista, Apinatytöistä (Suomen ensi-ilta nyt perjantaina 4.11.) ja Playsta, josta jo kirjoitin SK:n saitille sen festivaaliesityksen alla.

”Tällaisia, hyvin omanlaisiaan elokuvia ei Suomessa oikein tehdä”, hän pohti.

Bergroth listasi muitakin odottamiaan uusia elokuvia. Eniten kiinnostivat Andrea Arnoldin epätavallinen Brontë-filmatisointi Humiseva harju, sekä Lynne Ramsayn (jonka Rat Catcher oli tehnyt häneen suuren vaikutuksen) We Need To Talk About Kevin. Niitä on esitetty festivaaleilla, joissa hän on Hyvän pojan kanssa käynyt, mutta ei reissuilla yleensä ehdi katsomaan toisten elokuvia, valitettavasti.

Samana päivänä Hesarissa oli ollut vuoden kotimaisen elokuvan yleisömenestystä – ja sen laskua edellisvuoteen verrattuna – käsittelevä juttu. Tosiasiat ovat tosiasioita, mutta tietyllä tapaa artikkeli herätti kysymyksen.

”Miksi elokuvaa käsitellään mediassa arvostelujen lisäksi yleensä vain numeroina”, Bergroth pohti.

”Olisi kannustavaa, jos sisältökin voisi olla puheenaihe.”

Ja vastaavastI: ei ole kannustavaa, jos kirjoittaminen keskittyy niiden elokuvien sättimiseen, jotka eivät ole jostain näkökulmasta saavuttaneet tavoitettaan.

Hyvä poika kiertää maailmaa ja tekijät sen mukana. Viime viikonloppuna Bergroth kävi Espanjassa Seminci Valladolid -festivaaleilla ja pian vuorossa on Mannheim-Heidelbergin festivaali Saksassa. Marraskuun aikana elokuvaa esitetään lähellä ja kaukana, muun muassa Vilnan Scanoramassa sekä Intiassa Goalla.

Anna-lehdestä Bergroth bongasi PNEP-palkinnonjaon jälkeen jotain erityisen innostavaa. Helen Mirren oli katsonut PNEP-ehdokaselokuvat. Lehden mukaan näyttelijä kehui Hyvää poikaa sanoen, että haluaisi työskennellä sen ohjaajan kanssa. ”Ihastuin siihen, kuinka brutaali ohjaaja hän on naishahmoilleen”, Mirrenin kerrottiin sanoneen.

Jospa se vielä toteutuisi – ajatus ei ole lainkaan mahdoton.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Ajattelin odottaa, että muut ehtisivät aloittaa keskustelun ansiokkaasta alustuksesta.

Muiden vielä teroittaessa kyniään, laitan nyt sitten tähän tuumiskelua Hyvästä pojasta ja teatterielokuvista. Blogissa kiitettävästi otetaan esille tärkeä aihe. Helen Mirren on minusta(kin) ihana näyttelijä ja tolkun nainen. Hän oli kehunut myös Outi Mäenpään näyttelemistä Bergrothin ohjauksen ohella. (Augustin Sovinto-elokuva minulla näkemättä.)

Hienoa festivaalimenestystä, palkintoja ja ehdokkuuksia Hyvälle pojalle onkin jo kertynyt. Se sai hyvän vastaanoton myös Sodankylän festivaaleilla. Kun Bergrothin ensimmäinen pitkä oli tulossa ensi-iltaan, Jörn Donner sanoi radiossa, että hän odottaa mielenkiinnolla juuri tämän ohjaajan töitä.

Nyt on käynyt niin, että Bergrothin pienimuotoisempi ohjaus on jäänyt vähemmälle yleisölle teatterikäynteinä kuin suuremmalla budjetilla tehty Skavabölen pojat. Ei sekään mikään varman päälle tehty romaanisovitus ollut – niin kuin nykyään on usein tapana – vaan vanhempaan, kulttiteatteriesitykseen perustuvasta näytelmästä tehty pätevä, näyttelijäsuorituksiltaan osin uskomattoman hieno elokuvasovitus, jossa varsinkin Leea Klemolan paneutunut naispääosa oli huikeimpia, mitä elokuvassamme on nähty (näinhän niin usein Klemolan kohdalla tapaa olla).

Kuten Skavabölekin, myös Hyvä poika kertoi pohiimmiltaan mielen järkkymisestä. Jälkimmäisessä oli näyttelijöinä yhtä kovia nimi vanhemmasta ikäpolvesta kuin edellisessäkin ja nuoremmista näyttelijöistä yksi taitavimmista, Samuli Niittymäki. Miksi filmi ei sitten vetänyt yleisöä?

Elokuva ei kertonut yhtä kiinteää tarinaa kuin edellinen, eikä siinä ollut katsojille samaistumiskohteita. Lasta lukuun ottamatta kaikki roolit olivat eksyneitä, ilkeitäkin ihmisiä. Katsoja ei oikein löytänyt hyvää syytä paneutua henkilöiden persooniin. Miksi näistä ihmisistä pitäisi olla kiinnostunut? Filmi ei välttämättä voittanut kaikkia puolelleen. Hahmoista ei ehkä paljastettu tarpeeksi. Poispilattu, laskukierteessä oleva tähtinäyttelijä vetäytyy mökille itseriittoisten, ikävien ystäviensä kanssa. Äiti ei huomioi lapsiaan, vain oman napansa. Pikkupoika, joka elää omassa maailmassaan eliöitä tutkien. Iso poika, josta emme saa selville muita pyrintöjä kuin kaipuun äidinrakkauteen ja syvän pettymyksen ensirakkauteen.

Omalta kohdaltani huomasin ”pienimuotoisuuden” pieneksi ongelmaksi. Aivan samoin kuin Pussikaljan kohdalla, kuvausjälki ei kaikilta osin vakuuttanut digiteatterissa (missäpä muualla) katsottuna kankaalta. Kalle on blogissaan usein moittinut dokumenttielokuvien kuvanlaatua, ollut jopa ajamassa niitä pois isommilta valkokankailta. En tiedä onko Kalle huomannut fiktioiden kohdalla kuvalaadun ongelmaa? Onko minun silmissäni vikaa? Onko muualla paremmat tekniikat?

Bergroth oli kertonut Kallelle, että vähäinen katsojamäärä ei ollut suuri yllätys. Myönnän elokuvan nähtyäni pohtineeni minäkin, miten tässä yleisöllisesti käy. Ihailen sekä Zaida Bergrothin että Jan Forsströmin kiistämättömiä kykyjä ja omaa ääntä, jonka he ovat suomifilmiin tuoneet. Mietin elokuvabisneksen armottomuutta. Jos nuoret tekijät yleensäkin valmistavat teatterielokuviksi parikin vastaavaa pienimuotoista työtä, jotka eivät löydä yleisöä, tullaanko heille kuinka pian tarjoamaan uusia tilaisuuksia päästä tekemään teatterielokuvaa? Olinkin kuullut, että Hazardin ja Kleemolan kaltaisten konkareiden kanssa lähtevät nyt nuoremmat lahjakkaat tekijät kimppaan tekemään Angelaa. Loistava juttu, herättää odotuksia, ja ylittää varmasti uutiskynnyksen.

Johanna Vuoksenmaa teki menestyneen Nousukauden ja mahalaskun elokuvalla Toinen jalka haudassa. Nyt hän ohjaa keskinkertaista tv-sarjaa. Ilosella talolla erittäin lupaava Maria Ruotsala ei ole päässyt tekemään ensimmäistäkään teatterielokuvaa. Likaisen pommin tekijä kenties sössi mahdollisuutensa teatterielokuvan ohjaamiseen pitkäksi aikaa. (Syistä keskusteltiin aiemmin.) Aiemmin hienoja tai lupaavia filmejä, kuten Sairaan kaunis maailma, Rakastin epätoivoista naista, Joki, Eila, tehnyt Jarmo Lampela on vaiennut tyystin, ja taitaa ”vain” opettaa elokuvaa.

Kallen haastattelun mukaan Bergroth arveli, että ”pienen yleisön” elokuvaa ei Suomessa lähtökohtaisesti hyväksytä ja että jokaisella teatterielokuvalla on pelastajan rooli. Hän myös kyseli, miksei ”arvostelujen lisäksi” elokuvaa käsitellä kuin numeroina mediassa ja toivoi kannustusta siinä mielessä, että ”sisältökin voisi olla puheenaihe”.

Luulen, että Elokuvasäätiöllä on viime aikoina ollut tavoite tukea elokuvaa erilisille yleisöille, pienille art housetyyliin ja suurille menestyskonsepteilla (joita ei kai kukaan ole vielä Hollywoodissakaan keksinyt: Nobody knows anything).

Helsingin Sanomien yhteenvetoartikkelia menestyksestä ilmeisesti karsastettiin, mutta sehän vain nosti kissan pöydälle. Kyllä yksi artikkeli vuodessa on ihan paikallaan myös yleisömäärien näkökulmasta – varsinkin, jos tulossa on tilinpäätöksessä poikkeuksellisen huono yleisövuosi (minun mielestäni myös tasovuosi on heikko). Ihmeellistä olisi, jos media ei huomioisi kuoppaa, jos se huomioi myös tiedotteet edellisten vuosien huippukehityksestä, joka nyt on valitettavasti taittunut.

Helsingin Sanomien artikkelin (ja minunkin) huoli on kai ”loppuviimetteks” se, kuinka kauan voidaan jatkaa elokuvien tekemistä ja jakelua teattereita varten, jos katsojia ei näy. Elokuva on kallis taidemuoto. Tuet elokuvalle ovat nousseet, mutta ei vieläkään olla muiden pohjoismaiden tasolla. Kuinka halukkaita levittäjät/teatterit ovat ottamaan jatkossa kotimaisia, jos yleisömenestys on tämä: joku Likainen pommi lähtee liikkeelle 66 kopiolla (!) ja ensi-illan jälkeen puolet määrästä vedetään pois. Mitä järkeä sellaisessa on?

Olettaako joku jossain, että Elokuvasäätiön tukipäätökset jatkavat samalla linjalla, oli elokuvien katsojalukumäärä mikä tahansa? Minusta tämä on pään panemista pensaaseen. Kyllä säätiössä on tavoitteet niin kuin muissakin ”yrityksissä”, ja yksi ”tuloksen” mittari on ihan varmasti päiden lukumäärä. Ja jossain vaiheessa päitä rupeaa tippumaan, jos tulee monta epätasaista vuotta.

Olen muiden mukana parissakin kulttuurille rahaa jakavassa puljussa. Apurahoillamme voisi tehdä videolla lyhytfilmin tai käsikirjoittaa pitkää elokuvaa jonkun matkaa, mutta koko elokuvan budjetista apurahat olisivat pisara meressä. Elokuva ei siis voi olla apurahataidetta. Jossain vaiheessa ja joiltain osin on katsojiakin löydyttävä. Jos katsotaan ”isoa kuvaa”.

Art house –elokuvia voi muutama vuodessa tulla ihan jees, mikäli muut filmit balanssoivat. Jos tänä vuonna olisi ollut jokunen Vares enemmän, Prinsessa, Rare Exports ja Napapiiri, niin eihän siinä sitten olisi mitään huolta. Mutta suomifilmin lamavuosi 2011 ei kyllä saisi toistua ensi vuonna. Muuten on pelättävissä, että lupaavimmat kyvyt menetetään telkkariin tai hyvät suunnitelmat vaille rahoitusta. Olen itsekin harkinnut lottaamista ihan vain sen takia, että rahaa kotimaisille riittäisi. Luulen silti, että SES:ssä joudutaan lukuja tuijottamaan jopa enemmän kuin mediassa.

Yleensä uudet elokuvat saavat hyvin ”kannustavia” puffijuttuja ennen ensi-iltaa. Esimerkkinä vaikka Likaisen pommin kymmenen aukeamaa (arvio) Image-lehdessä. Myös Bergroth on tullut tekijänä tutuksi henkilöhaastatteluin Helsingin Sanomia ja naistenlehtiä myöten – hyvä niin. Arvosteluissa sitten on Likainen pommi aiheellisesti haukuttu ja Hyvää poikaa myös paljon kehuttu. (En tiedä olinko vähemmistössä ”kolmine tähtineni”, mutta hyvässä seurassa, koska myös Le Havrelle annoin samat tähtöset.)

Mitä olisi se henkilöhaastattelujen, ensi-iltapuffien ja uutisjuttujen lisäksi tarvittava juttutyyppi? Elokuvan sisältöä (ja muotoa, jota ilman elokuvaa ei ole olemassa) tietysti arvioidaan ja tuodaan esille arvosteluissa.) Ainakin Dome Karukosken Kielletty hedelmä aiheutti viimeksi laajan keskustelun lestadiolaisten väärinkäytöksistä. On harvinaista, että elokuva herättää yhteiskunnallisen keskustelun – Karukoski siinä onnistui.

Driven yhteydessä on (virheellisesti) puhuttu psykopaateista. Hyvä poika toi hyvin vavahduttavasti esille mielenterveyden järkkymisen erityisesti niissä kohtauksissa ennen pojan ensimmäistä väkivallantekoa sekä aivan lopussa, kun äiti riipaisevasti viimein, liian myöhään, havahtuu lapsensa sairauteen. Voisiko elokuva virittää tämän tyyppistä keskustelua mediassa ja yleisössä. Että mikä meitä vaivaa?

Tässä mielessä, psykopatologian kuvauksena, Samuli Niittymäen tulkinta asettuu ansiokkaasti sellaiseen filmilliseen jatkumoon, joista aiemmilta vuosikymmeniltä voisi luetella: Leea Klemolan Neitoperho (Auli Mantila), Kati Outisen Tulitikkutehtaan tyttö (Kaurismäki) ja Jarno Hiilloskorven lainopin ylioppilas Tiessä pimeään (Ossi Skurnik). Lieneekö muita? Ainakaan vakavasti otettavia?

Hyvä poika kiinnostaa ehkä maailmalla, mutta Suomessa se ei kiinnosta.

”Hyvä poika on iskenyt maailmalla hyvin.” Napapiirin sankarit sai Suomessa lähes 400 000 katsojaa, se on levitetty elokuvateattereissa toistaiseksi ainakin Ranskassa, Saksassa ja Puolassa, ja näytetty lukemattomilla festivaaleilla, mukaanlukien Torontossa.

Tähän Hyvällä pojalla on vielä runsaasti matkaa…

Maailma:
Kyllä, Napapiirin sankarit on syystäkin menestynyt hienosti ja tuollaiseen rahalliseen menestykseen on Hyvällä pojalla matkaa. Mutta mitenköhän se littyy asiaan?

Maailma
Valinta Toronton festivaalien viralliseen ohjelmaan (Pohjois-Amerikan tärkein elokuvafestari), kehut mm. Varietyssa (ja Mirreniltä), jatkuva festarikysyntä eri mantereille, miksei myös tuo palkinto Chicagossa, joka ei aivan pieni tapahtuma sekään ole: jos väität, ettei Hyvä poika ole ”iskenyt hyvin” maailmalla suomalaiseksi (ja vielä sangen pienimuotoiseksi elokuvaksi – seikka, jonka tekstissäni tuon monella tapaa ilmi), olet yksinkertaisesti väärässä.

Juu, Napapiirin sankarit on varmaankin ”iskenyt paremmin” jos jotain iskupisteitä aletaan laskemaan ja sen haluat kuulla.

Itseäni hiukan ihmetyttää, miksi ihmeessä SES jakaa tukea elokuville joiden on muuten vaikea saada rahoitusta KOSKA niiden ei uskota tuottavan riittävästi KOSKA niiden ei uskota kiinnostavan yleisöä. Onko järkeä tehdä 1-2 miljoonaa euroa maksavia elokuvia joita käy katsomassa muutama hassu ihminen? Eikö näitä ”kulttuurille arvokkaita taide-elokuvia” voisi sitten vaikka tehdä murto-osalla nykyisistä budjeteista ja suoraan televisioon, sinne missä näiden elokuvien kohdeyleisö oikeasti on? Tästä vapautuisi rahaa sellaisten elokuvien tukemiseen joita yleisö haluaa nähdä.

Aa_Jii:

Rahasta: Hyvä poika on tehty budjetilla, joka on reilu kolmannes keskimääräisen suomalaisen elokuvan budjetista. (Myös SES:n tuki on reippaasti alle kolmasosa siitä, mitä esimerkiksi Timo Koivusalon manserokkifilmi sai.)
http://www.ses.fi/fi/elokuva.asp?id=1134

Laadusta: Hyvä poika on Le Havren rinnalla vuoden paras kotimainen elokuva (Varastoa ja Hiljaisuutta en tosin ole vielä nähnyt).

En nyt tarkoittanut tätä nimenomaista rainaa vaan kommentoin yleisesti asiaa tuon ensimmäisen kommentin innoittamana.

No nimenomaanhan marginaalisempia elokuvia tehdään pienemmällä budjetilla, jolloin SESin kokonaisrahoitus on pienempi vaikka se voi olla prosentuaalisesti suurempi. Mikä tässä nyt on niin vaikea ymmärtää? Bergrothin elokuvat tosiaan ovat olleet hyvin lupaavia ja itseä lähinnä hävettää se etten ole nähnyt Hyvää Poikaa teatterissa.

Vaikka saatan olla jäävi kommentoimaan elokuvakulttuurin tukemiseen liittyviin kysymyksiin, niin annan silti palaa.

Näinkin pienen maan yksi parhaimpia tapoja viedä kulttuuria on elokuva. Se tavoittaa valtavia massoja monilla tavoin. Maksaneiden katsojien lisäksi esimerkiksi kaikki elokuvafestivaalit, joihin kotimainen elokuva osallistuu tuottavat merkittävää näkyvyyttä kotimaiselle kulttuurille. Olimme Zaidan kanssa elokuvatapahtumassa Tokiossa. Yksi Japanin suurimman päivälehden toimittaja insipiroitui Hyvän pojan nähtyään niin paljon, että halusi kirjoittaa siitä ison artikkelin. Itse olin taas puhumassa maanlaajuisesti kuultavalla radiokanavalla. Näissä haastatteluissa saadaan kymmeniä miljoonia kontakteja, joissa puhutaan Suomesta ja sen elokuvista eli mainostetaan Suomea (toivottavasti positiivisesti). Monille ihmisille tämä voi olla ensimmäinen kerta, kun he ylipäätänsä kuulevat Suomesta. Monet pienetkin festivaalit panostavat mediaan mielettömästi. Itse huomasin tämän Intian Punen elokuvajuhlilla. Se ei ole alan kannalta kovinkaan merkittävä tapahtuma, mutta Kielletyn hedelmän lehdistötilaisuuden toimittajien yhteenlaskettu lukija- kuulijamäärä oli kuulemma toista sataa miljoonaa. Jopa osalle toimittajista oli uutta, että Suomessa on naispresidentti ja tasa-arvolait.

Ei tuollaista tietoisuuden vientiä voi laskea puhtaasti rahan arvossa, koska sitä on äärimmäisen vaikea mitata. Elokuva on niin tärkeä media, että siihen panostetaan useissa maissa enemmän kuin meillä. Siinä kilpailussa esimerkiksi Hyvän pojan saama hieno huomio on arvokasta ja on mahtavaa, että Kalle kirjoittaa siitä. Meillä suomalaisilla on se paha tapa, että kun jotain hyvää tapahtuu, niin siitä yritetään etsiä heti huonoja asioita tai käymään läpi yleensäkin negaation kautta. Joskus voitaisiin olla vain iloisia, että suomalainen elokuva kiinnostaa.

Marginaalielokuvien rahoituksesta: Jos ei tuettaisi marginaalielokuvia, ei syntyisi Kaurismäkiä. Ja kukaan ei voi varmaankaan kiistää Kaurismäen arvoa suomalaiselle elokuvalle. Kotimaan levityksessä ei pidä pelkästään katsoa katsojalukuja elokuvateattereissa, koska kaikki kotimaiset elokuvat saavat kohtuullisen näkyvän TV- ja tallennelevityksen. Hyvällä pojalla voi televisiossa olla satoja tuhansia tyytyväisiä katsojia. On tärkeää kasvattaa Suomeen vahva niin sosiaalisesti tärkeiden elokuvien kuin yleisöelokuvien pohja. Vain sitä kautta voi syntyä kilpailua, kehitystä ja vain sitä kautta syntyvät ne paljon kaivatut timantit.

Katsojaluvuista puhuminen on muutenkin itseään syövä hirviö. Kun hehkuteaan kahden miljoonan myydyn lipun vuotta, niin kaikki tuntuu sen jälkeen pienemmältä. Minusta on väärin sanoa, että tämä vuosi olisi ”floppivuosi”, koska viime vuosi sattui nyt vain olemaan täysin poikkeuksellinen. Monessa mielessä. On todella harvinaista elokuvan nähdä saavuttavan menestystä sekä kotimaassa että ulkomailla. Viime vuosi oli todella poikkeuksellinen kun siihen sattui useampi tälläinen tapaus. Napapiirin sankarit, Rare Exports ja mitä ilmeisimmin Prinsessa on myös saamassa useampia teatterilevityksiä muissa maissa. Miesten vuoro teki myös hyvää jälkeä. Sitä levitettiin laajasti mm. Puolassa ja Ruotsissa. Ja kun puhun menestyksestä, niin ei se tietenkään ole mitään Amelien tai Millenium-trilogian luokkaa, mutta varmasti tukirahojensa arvoista.

Pakko vielä kehua loppuun Rare Exportsin tekemää jälkeä. Harvoin törmää australialaisessa baarissa kännissä oleviin kaksikymppisten miesten joukkoon, joka kysyy ensimmäiseksi, että tiedänkö mä sen suomalaisen joulupukki-elokuvan? Normaalisti Hollywoodkamaa katsoneiden jätkien mielestä se oli parasta vuosiin. Ihan loistava juttu.

Dome Karukosken puheenvuoro on hyvä muistutus: parhaat elokuvat eivät synny ilman aluskasvillisuutta.

Laskin mutu-tuntumalla kotimaisten kävijämäärät ja päättelin, että kun tänä vuonna on päästy jo yli miljoonan kävijän, lopputulos tulee olemaan vuosien 2009 (1,0 mio), 2006 (0,9 mio) ja 2001 (650 t) tuntumassa. Heittelyä siis tapahtuu ja edellisen ennätysvuoden jälkeen onkin syytä heittää jäitä hattuun.

Toki tulee muistaa, että 370.000 katsojaa on kerännyt Vares-sarja, jonka ansiosta siis ei mennä ihan kymmenen vuoden takaiselle tasolle. Käsittääkseni vain ekan Vareksen piti alun perin ilmiintyä teatterilevitykseen ja muut on tehty tv-filmeiksi?

Katsojamäärääkin tärkeämpi on kyllä kotimaisen elokuvan yleinen laatu, ja nythän se oli poikkeuksellisen heikko. Vain Le Havre, Hyvä poika ja ehkä Matka Edeniin (jota en ole vielä nähnyt, mutta jos Rax Rinnekankaan aiemmista elokuvista voi jotain päätellä, niin se voi olla hyvä) ovat ”edustuskelpoisia”.

Vuonna 2011 tehtiin poikkeuksellisen paljon sälää ja joukossa oli suoranaisia rimanalituksia, joita ei olisi koskaan pitänyt päästää elokuvateattereihin, edes aluskasvillisuusmielessä. Minun mielestäni myöskään hyvät tekijät eivät olleet nyt parhaissa voimissaan.

Enkä tiedä minäkään, miksi näin oli. Muuttuiko jokin tuotantopäätös-, tai rahoituskuviossa, tehtiinkö poikkeuksellisen halpoja elokuvia? Sen olen mutu-tuntumalla huomannut kausilla 2010-2011: teatterielokuvan kuvanlaatu vaikuttaa heikommalta kuin aiemmin, hyvätkin kuvaajat saavat aikaan rumaa jälkeä – digikameroiden vai projisoinnin vika? Kaurismäki pitäytyi filmiin, ja hänen elokuvansa olikin vuoden kaunein elokuva, jollei muuta.

Miten digiteatterit vaikuttivat – ainakaan digiin siirtyminen esitysmuotona ei näytä mullistaneen vielä mitään: vaikka levitys helpottuu, elokuvan laatu ja houkuttelevuus ratkaisevat yhä – ainakin siihen saakka, kunnes vaihdetaan yleisö.

Ottamatta muuta kantaa tämän vuoden tasoon, niin päällimmäinen kyssäri on varmaan, että kuka määrittää laadun? ”Toisen mestariteos on toisen paskaa” on kait tähän liittyvä sitaatti. On hirveän vaikea määritellä käsikirjoituksien perusteella, että mistä elokuvasta tulee hyvä ja mistä ei, siksi myös ”hasardeja” sattuu. Mutta ”toisen paska on toisen mestariteos” on se vastasitaatti. Usein täälläkin haukutut elokuvat niittävät palkintoja tai mainetta jossain muualla, kun niitä arvioidaan eri kantilta ja taas toistepäin. Mutta saivarteluksan tää menee, kun ruvetaan keskustelemaan mielipiteistä eri elokuvista.

On totta, ettei tämä ole missään nimessä huippuvuosi, mutta on myös paljon erilaisia pieniä onnistumisia.

Edellisessä kirjoituksessani oli btw kirjoituserhe. Piti kirjoittaa sosiologinen elokuva, niin tuli sosiaalinen. Kiireessä kun kirjoitin.

Dome: ”Näinkin pienen maan yksi parhaimpia tapoja viedä kulttuuria on elokuva. Se tavoittaa valtavia massoja monilla tavoin. — Näissä haastatteluissa saadaan kymmeniä miljoonia kontakteja, joissa puhutaan Suomesta ja sen elokuvista eli mainostetaan Suomea (toivottavasti positiivisesti). Monille ihmisille tämä voi olla ensimmäinen kerta, kun he ylipäätänsä kuulevat Suomesta.”

”Monet pienetkin festivaalit panostavat mediaan mielettömästi. Itse huomasin tämän Intian Punen elokuvajuhlilla. Se ei ole alan kannalta kovinkaan merkittävä tapahtuma, mutta Kielletyn hedelmän lehdistötilaisuuden toimittajien yhteenlaskettu lukija- kuulijamäärä oli kuulemma toista sataa miljoonaa. Jopa osalle toimittajista oli uutta, että Suomessa on naispresidentti ja tasa-arvolait. Ei tuollaista tietoisuuden vientiä voi laskea puhtaasti rahan arvossa, koska sitä on äärimmäisen vaikea mitata. Elokuva on niin tärkeä media, että siihen panostetaan useissa maissa enemmän kuin meillä.”

Nimenomaan.

Elokuva on taidetta sekä (massa)viihdettä, usein samanaikaisesti, ei aina. Sekin unohdetaan usein, että ulkomailla (vaikkapa Saksan tai Ranskan Arte-kanavalla) televisiossa esitettävä suomalainen elokuva voi saada satoja tuhansia katsojia tuosta vain. Suomalaiset kirjailijat, joiden tuotannolla on satoja tuhansia lukijoita ulkomailla, saavat kulttuurin viejinä valtavasti enemmän huomiota ja kiitosta. Tässä on epäsuhta, toki kirjallisuus arvonsa ansaitsee, mutta niin elokuvakin.

Näitä luetaan juuri nyt