Yön saalistajat uncut: kotimainen K18-kulttiklassikko nähdään lauantaina ensimmäistä kertaa leikkaamattomana
Suomen elokuvahistorian merkillisimpiä ja omaleimaisuudellaan, jos ei taiteellisella laadullaan kiehtovimpia tapauksia oli porilainen Visa Mäkinen. Muutaman vuoden aikana tuottaja-ohjaaja teki sarjan menestyskomedioita sekä yhden rajun rikoselokuvan. Viimeksi mainittu, Yön saalistajat, sai elokuvatarkastamolta K-18-ikärajan lokakuussa 1984. Se oli kolmas kerta koskaan, kun suomalainen elokuva sai K-18-leiman.
Yön saalistajat on Porin näköiseen kaupunkiin sijoittuva kertomus soluttautujapoliisista, gangsteriliigasta ja kultarysästä. On verisiä murhia, useita takaa-ajoja, vierailuja strippiklubille sekä seksikohtauksia. ”Yön saalistajat on porilaisen oman tiensä kulkijan pääteos, ei enempää eikä vähempää kuin ainoa suomalainen pulp-trilleri, jossa on munaa”, kirjoitti Lauri Lehtinen elokuvan 25-vuotisnäytöksen yhteydessä.
Bisnesmiehenä (sitä hän ensisijaisesti elokuvantekijänä oli) Mäkinen tiesi, että K-18-leima on elokuvateattereissa enemmän haaste kuin houkutin. Välittömästi sen saatuaan hän leikkasi Yön saalistajista pois rajuinta kamaa. Vain kaksi päivää myöhemmin elokuvan lyhyempi versio sai K-16-ikärajan. Sellaisena Suomen kansa sai nähdä Yön saalistajat.
Jos olet nähnyt elokuvan, olet nähnyt sen viranomaisten vihjeiden perusteella karsittuna.
Leikatut kohtaukset ovat löytyneet ja nyt liitetty takaisin elokuvaan. Mäkinen itse poisti kaksi jaksoa ja viranomaiset leikkauttivat muutaman sekunnin heittotähtimurhaa. Leikkaamaton versio saa maailmanensi-iltansa lauantaina Kansallisen audiovisuaalisen arkiston Orion-teatterissa.
Näin keskiviikkona poistetut jaksot, joiden yhteispituus on noin puolitoista minuuttia. Kyse ei ole tietenkään sensaatiosta, enemmän nostalgiasta.
Kaikki kolme kohtausta liittyvät elokuvan hämmästyttävään kelmihahmoon Reunaan, jota Matti Mäntylä näyttelee tyylilajiin täydellisesti istuvalla, sisäistetyllä vimmalla. Elokuvahan on ennen kaikkea karismaattisen Mäntylän bravuuri: ilman häntä ei olisi kulttia.
Ensimmäinen, valtion elokuvatarkastamon määräämä lyhyt poisto on heti alkupuolelta, kun Reuna tappaa laverrelleen miehen heittotähdellä. (Visa Mäkinen oli myös videolevittäjä ja tunsi trendit. 1980-luvulla ninja-elokuvat alkuperämaasta riippumatta olivat vhs-vuokraamohittejä. Niistä äkättyjä heittotähtiä väsättiin veistontuntien metallipajoissa niin, että ainakin meillä Espoon Olarissa koulussa sellaisten tekeminen oli erikseen ehdottomasti kielletty. Lisäväriä kohtaukseen tuo Boy Georgen juliste verityön uhrin yläpuolella – ja toisella seinällä Michael Jackson-fanijuliste. Kenen kotona, kenen porilaisen elokuvaryhmän jäsenen teini-ikäisen pojan/tyttären huoneessa tappo kuvattiin?)
Toisessa kohtauksessa Reuna tekee seksuaalista väkivaltaa tarinaan muuten liittymättömälle gangsterienheilalle, mutta paljastuu impotentiksi, ja nainen haukkuu häntä hintiksi. (Vihjaus, että nainen oikeastaan halusi tulla raiskatuksi, on moraalisesti aivan kestämätön, mutta ei ainutlaatuinen esimerkiksi 1970-luvun amerikkalaisen rikoselokuvan mielenmaisemassa. Silti jakso tuntuu yhä enemmän olevan ennen kaikkea Mäkisen videolla maahan tuoman oudon mestariteoksen Maniac -nukkemurhaajan variaatio. Mäntylän Reunan ja Joe Spinellin näyttelemän, oidipuskompleksisen ”Frankin” yhtäläisyydet ovat vahvat.)
Kolmas on eräs väkivaltainen tilanne loppupuolelta. Se on kymmeniä sekunteja pidempi ja siksi surumielisemmäksi muuttuva kuolinkohtaus yhtenä kuvana – en paljasta yksityiskohtia.
Normaalimuodossaan Yön saalistajat on Mäkisen tuotannon hauskin elokuva, vaikka sen piti olla vakavin. Tahatonta komiikkaa on rutkasti, tosin joukossa on tahallistakin. Kirjoitin tästä ristiriidasta blogiin 2009, kun elokuva sai 25-vuotisgaalanäytöksen Night Visions-festivaalilla.
Onko elokuva Mäkisen eksploitaatiota – tarkoituksena oli toki olla hirvittävän kova rikospläjäys – vai käsikirjoittaja Kari Levolan noir-vaikutteista, mutta koomisilta aineksiltaan nähtävästi epäonnistunutta rikosdraamaa?
Se kiistatta tehtiin ja julkaistiin sensaatiomaisuus huomioiden. Vaikka Suomen sensuuri antoi K-16-ikärjan leffateattereita varten, Yön saalistajien vhs-julkaisuja nimenomaan markkinoitiin K-18-elokuvana: videobisnestä tuolloin ei kontrolloinut juuri kukaan. K-18 oli siinä markkinapiirissä myyntivaltti.
Ei ole sattumaa, että juuri 1980-luvulla esimerkiksi Ruotsissa tehtiin useita kovaotteisia pienehkön budjetin englanninkielisiä toimintaelokuvia. Yön saalistajat jäi ainoaksi yritykseksi suomalaiseen rankisteluun. Se ei levinnyt maailmalle, vaikka nyt sillä runsaudessaan olisi vahvaa potentiaalia genreharrastajien kansainväliseksi ihmetyksen aiheeksi – yhä kiitos Mäntylän.
”1980-luvun alusta asti Mäkisen käsittely mediassa onkin ollut lähinnä negatiiviseen narratiiviin asettamista. Sielläkö hänen paikkansa on? Ainakin on väärin ajatella, että missään ohjaajan töissä ei olisi minkäänlaisia ansioita”, Lauri Lehtinen kirjoittaa nyt KAVA:n esittelytekstissä.
That’s what we’re talking about.
Mäkisen bisnes loppui Yön saalistajien aikoihin. Hänen hittinsä olivat komedioita, jotka vetivät jengiä Speden varjossa: kukaan muu ei Pasasen kanssa kilpaillut. Yön saalistajat ei vetänyt elokuvateattereihin kuin 1670 katsojaa (tosin ensimmäistä televisioesitystä katsoi aivan tolkuton määrä: 1,5 miljoonaa suomalaista). Mäkinen ei tehnyt hyviä elokuvia, jotka painaisivat esteettisen tuomarin vaa’assa, mutta Yön saalistajat on se suomalainen elokuva, jonka olen nähnyt kymmenen kertaa. Nauraen, nauttien, aina uudelleen innostuen. Se pistää miettimään, miksi tämä on tehty, minkä inspiroimana ja kenelle, eikä ollenkaan huonolla tavalla. ”Huono” ei kelpaa näin värikkään teoksen päämääreeksi, vaikka se voi monille olla se ainoa karsina.
Yön saalistajat Kavan elokuvateatteri Orionissa la 23.3. klo 21.15.
Seuraa kirjoittajaa Twitterissä: @kallekinnunen