Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Yön ritarin paluu: eliitin supersankari Batman näyttää, miten demokratiaa vedetään turpaan

Blogit Kuvien takaa 18.7.2012 06:31
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Christopher Nolanin Batman-trilogian synkkä ja taitavasti tehty viimeinen osa suosittelee yhteiskuntaan rautakoura-hallintoa, koska ihmisiin ei kerta kaikkiaan voi luottaa.

”Amerikka näkee itsensä Teräsmiehenä, mutta muun maailman silmin se on Lepakkomies”, Michael Caine sanoi edellisen Bat-elokuvan Yön ritarin aikoihin.

Cainen osuva oivallus – Teräsmieshän on supersankareista puhtoisin ja yli-inhimillisin, hämärässä hiipivä Lepakkomies neuroottinen ja erakoitunut kostajaluonne – tuli nopeasti mieleen Yön ritarin paluuta katsellessa. Kaikki on poliittista, supersankarielokuvatkin – ja etenkin nämä Nolanin spektaakkelit.

Uuden lepakkoelokuvan maailmankuva paljastuu vielä edeltäjää synkemmäksi. Sen esittämät ongelmat ja ratkaisukeinot vihjaavat lähes fasistisesta asenteesta käsikirjoituksen taustalla.

Yön ritarin paluussa Bruce Wayne (Christian Bale) palaa Batmaniksi, kun Bane-niminen terroristi uhkaa Gotham Citya. Kaupunki on entistä selvemmin New York, vaikka nimi on eri.

Ennen kuin kaupunki pelastuu, se romahtaa täysin. Banen perimmäinen tavoite on tappaa aivan kaikki, mutta sitä ennen saada ihmiset tuntemaan tilanteensa toivottomaksi ja sysäistä yhteiskunta kaikki kaikkia vastaan -tason hulluuteen.

En paljasta yksityiskohtia juonesta, mutta Bane onnistuu suuressa osassa tavoitteitaan.

Yön ritarin paluun pääajatukset ovat tällaisia:

Massat ovat vaarallisia. Roskaväki saattaa ottaa vallan milloin tahansa.

Pahuus pysyy kurissa, jos kansalle valehdellaan sopivasti. Siihen tarvitaan myyttejä, marttyyrien palvontaa ja vahva johtaja.

Ilman vahvaa johtajaa sorrutaan anarkiaan. Vahvat johtajat saavat tehdä likaisia temppuja, jotta epäluotettava kansa ei tartu agitaattorien koukkuihin.

Yön ritari oli moraliteetti, jossa oli allegoriaa WTC-iskuihin ja terrorismin vastaiseen sotaan. Psykopaatti Jokeri (Heath Ledger) myös kyseenalaisti demokratian pakottamalla tavallisia ihmisiä äänestämään omasta henkiinjäämisestään toisten kustannuksella. Erityisen hyvän yksilön moraalinen ratkaisu pelasti ne tilanteet: joukkoihin ei voinut luottaa, päinvastoin.

Yön ritarin paluu menee pidemmälle, vallankumoukseen asti, ja toisaalta siinä on yhä enemmän viittauksia tähän aikaan ja Yhdysvaltojen todellisuuteen. Occupy -kansalaisliike rinnastuu Banen aikaansaaman rappio-Gothamin surrealistiseen ”oikeuslaitokseen”, joka jakaa automaattisia kuolemantuomioita esimerkiksi poliiseille ja rikkaille. Toden kertominen puolestaan pilaa Bruce Waynen ja Cainen näyttelemän Alfred-hovimestarin elinikäisen ystävyyssuhteen.

Banen ja eräiden muiden roistohahmojen pahuus perustellaan sillä, että he ovat olosuhteiden uhreja. Se, ettei pahuus ole myötäsyntyistä ei kuitenkaan tee elokuvaa ainakaan yhtään arvoliberaalimmaksi. Pahat ovat absoluuttisen pahoja, mielisairaita pyrkimyksenään aiheuttaa mahdollisimman paljon kärsimystä niin monille kuin mahdollista. (Tämän lisäksi on myös korruptoituneita typeryksiä, jotka aina paljastuvat ennen kaikkea pelkureiksi.)

Banen kätyrit ovat itsemurhaan suostuvia fanaatikkoja. Tätä seikkaa ei edes avata. Viittaus islamilaiseen terroriin on kuitenkin selvä.

Pidin Yön ritarista. Jotkut pitivät siitä fanaattisesti. Lähes kolmituntinen Yön ritarin paluu ei ole elokuvana samaa tasoa, vaan rönsyilee liikaa ilman, että mikään osa-alue puhkeaisi kukkaan. Insinöörihenkisesti – teknisesti moitteettomasti ja spontaaniudelle mahdollisimman vähän marginaalia jättävästi – ohjaava Nolan on myös vielä tosikkomaisempi kuin viimeksi.

Iso ongelma on pahuuden luonteessa. Heath Ledgerin unohtumaton Jokeri oli monisäikeinen ongelmakimppu, fantastisen hullu nero. Tom Hardyn sinänsä erittäin hienosti näyttelemä, hengityslaitteen taa naamioitunut Bane ei vain ole yhtä jännittävä hahmo – tai oikeastaan hänestä ei oteta kaikkea irti.

Siksi Yön ritari ei ole koskaan jännittävä, korkeintaan tyydyttävästi viihdyttävä. Jää aikaa ihmetellä sen ilottomuutta ja ajatusmaailmaa. Elokuvassa on enemmän vakavia ideoita kun puolessatusinassa keskiverrossa Hollywood-leffassa, mutta sisältö on masentavaa.

Yön ritari oli pessimismissään ”post-sankarillinen”, kirjoitti New York Timesin Manohla Dargis. Elokuva käsitteli usellakin tavalla tekopyhyyttä. Yhtä pessimistisen Yön ritarin paluun maailmassa tekopyhyyden yleisyys suoraan perustelee voimankäyttöä ja harvainvaltaa.

En kerro mitä lopussa tapahtuu, mutta mikäli kyseessä ei olisi tuottoisa, varmasti jonkun muun kuin Nolanin ohjaksissa jatkuva elokuvasarja, reaktionäärisen tarinan looginen loppuratkaisu olisi julistaa sankari presidentiksi ja tehdä maasta kansalaisten täyttä kuuliaisuutta edellyttävä poliisivaltio. Se on olotila, jossa Yön ritarin paluun esittämiltä kauhukuvilta vältyttäisiin.

Päivän sulattelun jälkeinen vaikutelma: melko inhottava elokuva.