Ylistetty Joker, armahdettu Polanski ja Netflixin paitsio – Venetsia ravisteli elokuvafestivaalien luutunutta kulttuuria

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Lauantai-iltana tapahtui jotain ehkä käänteentekevää: Joker voitti Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon, Kultaisen leijonan. Asia tapahtui konkreettisesti Lidolla palkintojenjaossa ja sen jälkeen tärkeämmin somessa, jossa jokaisen ajankohtaisia laatuelokuvia seuraavan ihmisen piti muodostaa asiasta mielipide, yhden pelle-emojin pituinenkin silmänisku riitti.

Perinteisen Hollywood-studion varsinaisen viihdepuolen elokuva ei ole voittanut Kultaista leijonaa sitten vuoden 1980 (studio oli Columbia ja elokuva John Cassavetesin Gloria – gangsterinheila). Toki esimerkiksi toissa vuonna Kultaisen leijonan voitti Foxin taiteellisemman eli art house -elokuviin erikoistuneen tuotantoyhtiön Fox Searchlightin elokuva The Shape of Water ja viime vuonna Netflixin Roma. Joker on kuitenkin viihdejätti Warner Brosin kauden valtavirran kärkielokuvia. Se on tulossa erittäin laajaan maailmanlaajuiseen levitykseen. Sen odotetaan keräävän useiden satojen miljoonien dollarien lipputulot, kenties miljardin.

Vielä suurempi asia on se, että Joker on ensimmäinen supersankarisarjakuvaan perustuva suurelokuva, joka ylipäänsä kilpailee kärkifestivaalilla. A-luokan festarit eivät enää ole trikoovapaita alueita! (Jokerissa ei tosin ole kenelläkään taikavoimia, saati trikoita.) Noh, Logan nähtiin Berliinissä jo, mutta se ei kilpaillut, eikä herättänyt vastaavaa hysteriaa. Satojen miljoonien liikevaihtoa tavoittelevia blockbustereita on kärkifestivaaleilla ylipäänsä ani harvoin.

Kolmantena tulee asia, josta on keskusteltu kriitikkojen ja elokuvakulttuurin ammattilaisten piireissä eniten.

Ansaitsiko Joker sittenkään Kultaista leijonaa?

Elokuvan saamat arviot ovat olleet keskimäärin hyviä: amerikkalaisen Rotten Tomatoes -palvelun mukaan 86 prosenttia julkaistuista kritiikeistä ovat positiivisia, tätä kirjoittaessani. Nämä kriitikot ovat nähneet elokuvan Venetsiassa, koska muualla sitä ei ole toistaiseksi näytetty, ja tuo porukka on jo tällä perusteella hieman tavallisia (amerikkalaisia) kriitikoita enemmän laatudraama-tyyppiseen kamaan kuin valtavirtaan nojallaan.

Toki monet ovat olleet kriittisiä Jokeria kohtaan. Stephanie Zacharek kirjoitti hyvin.

From Venice: JOKER gives us the first incel folk hero. https://t.co/9wtCTKpS9a

— Stephanie Zacharek (@szacharek) August 31, 2019

David Ehrlich purki Indiewiressä elokuvaa, jota hän piti rohkeana, hämmentyneenä ja potentiaalisesti vaarallisena.

Itse pidin elokuvaa.. aika huonona. Pikainen päivän sulattelun jälkeen laadittu blogiarvioni tässä:  Joaquin Phoenixin kohurooli Joker: Aku Ankka sosiopaattimurhaajana.

Lauantai-illan palkintojenjaon yhteydessä aika moni Jokerista pitänytkin tuntui paitsi yllättyvän valtavasti, myös ihmettelevän tätä ja tuomariston muita ratkaisuja.

Totta se on, Venetsiassa jaettiin varsinaiset debattipalkinnot.

Todd Phillips ja miespääosassa Jokeria mieleenpainuvasti esittävä Joaquin Phoenix hakivat yhdessä Kultaisen leijonan. Phillipsiä on dissailtu kutsumalla häntä Hangoverin tekijäksi, vaikka eihän se eka ole huono (ja sitä paitsi hän on nuorena ohjannut dokumenttitaiteen virstanpylvään Hated: GG Allin and the Murder Junkies. Katsoimme sitä Olarin lukiossa tuntien välissä vhs:ltä, koska se oli niin ”sairas”).

Kakkospalkinto eli tuomariston palkinto meni Roman Polanskin elokuvalle Upseeri ja vakooja. Sitä oli pidetty vielä avoimemmin festivaaleille sopimattomana elokuvana – tai ainakin somessa. Syy kriittisyyteen oli tunnettu ulkoelokuvallinen asia: Polanski on toisaalta yksi elokuvataiteen suurista nimistä 1900-luvulla, toisaalta maanpaossa oikeutta välttelevä seksuaalirikollinen. Hän ei ollut paikalla palkintoa itse noutaakseen, koska hän ei voi matkustaa luovutussopimusten pelossa.

Parhaan ohjaajan palkinnon sai ruotsalainen Roy Andersson elokuvalla About Endlessness, joka ei monenkaan mielestä ollut hänen parhaitaan. Se on tuttua melankolista ja nöyryyteen kutsuvaa Anderssonia – melko täydellinen vastakohta Jokerille, btw.

Parhaan naisnäyttelijän palkinnon sai Ariane Ascaride elokuvasta Gloria Mundi, jonka ohjasi hänen puolisonsa,  taiteilijaporvarien sisäisen evoluutiomyllerrysdraamojen (huom: myös omaelämäkerrallisia!) tekijä Robert Guédiguian.

Parhaana miesnäyttelijänä palkittiin Luca Marinelli elokuvasta Martin Eden. Pietro Marcellon isolla siveltimellä retroileva elokuva aloittaa Jack Londonin romaaniin sijoittuvan tarinansa 1960-luvulla, ihan siksi että silloin oli eniten tunnustuksellista vallankumousromantiikkaa ja silloin tehtiin Marinellin suosikkielokuvat.

Miten tämä kaikki liittyy Jokeriin? No, Lucrecia Martelin johtaman tuomariston ratkaisut ovat ehkä hedelmällisintä nähdä isona kokonaisuutena, jossa saattaa olla monitasoinen viesti.

Kun sanon, että Joker ei ollut festivaalin paras elokuva, tarkoitan sitä. Tarkoitan sitä objektiivisesti. Kilpasarjassa oli useita todella hienoja teoksia. Palkinnoitta jäivät oma suosikkini eli Noam Baumbachin Marriage Story sekä esimerkiksi James Grayn eksistentialistinen avaruusmatka Ad Astra ja Pablo Larrainin Ema, joka rakentaa tunnustuksellisesta ”apua en enää ymmärrä nuoria” -draama-ansasta ihan sympaattista itsekriittistä viritystä – ja siinä oli festarin toiseksi paras naispäärooli, osassa Mariana Di Girolamo, kun Marriage Storyn Scarlett Johansson oli paras. (Täytyykin muistaa lyödä vetoa, että Johansson voittaa Oscarin.)

Joker on jäljittelyä: yksinkertaisia kuvioitaan toisten ylistettyjen elokuvien ideoiden päälle rakentava teos. Siinä ei ole pastissin hienostunutta itsetietoisuutta, se on kamalan tosikkomainen nappaillessaan palikoitaan vaan sieltä täältä scorseseilta ja ties kuinka monilta muilta. Se ei ole ehyt, muun muassa siksi, että sen pitää kiriä lopussa osaksi Batman-saagaa. Joker on kyllä hyvin intensiivinen, helposti katsottava elokuva, tietynlaista elokuvallista dynamiittia kiitos hysteerisen Phoenixin – ja silti se ei vain onnistunut viettelemään meikäläistä, koska pidin sen yhteiskunnallisia ajatuksia auttamattoman köykäisinä. Se yrittää olla muuta kuin on ja haukkaa näin ihan väärää palaa.

Mutta kuten arvioiden massa ja nyt palkinto osoittavat, monet näkevät ja ottavat vastaan Jokerin yhteiskunnallisen puolen toisin. (Tai eivät vaan välitä muusta kuin Phoenixin bombastisuudesta.)

Elokuvan ytimessä on monella tapaa kaltoin kohdeltu ja yhteiskunnassa alaportaalle auttamatta jäänyt Jokeri, joka lopulta napsahtaa ja muuttuu tappajaksi. Siinä missä Yön ritari-elokuvaa 11 vuotta sitten nostanut Heath Ledgerin Jokeri oli nerokas terroristi, Phoenixin esittämä hahmo on epäsiisti luuseri, joka koettelemusten palkkiona saa väylän purkaa pahaa oloaan. Epäonnistunut koomikko, jolle kukaan ei nauranut silloin kun piti, herättää nyt vastakaikua ja ihailua täysin mädässä kilpailu- ja alistamisyhteiskunnassa, joka on suistumassa raiteiltaan.

Tämä Jokeri on kouluampujien ajan paha kaaosklovni, kun Ledger-Jokeri puolestaan sopi aikaan jossa 9/11:n ja muiden suuriskujen jälkeen pelättiin määrätietoisia ja omalla tavallaan uskonnollisia / filosofisia johtajia. Phoenixin Jokerilla ei ole aatetta tai uskontoa, hän sairaus jonka kamala yhteiskunta siittää.

Saan elokuvan kuulostamaan nyt fiksulta, my bad. Kuten sanottu, sen ajatukset jäivät aivan puolitiehen – tämä Jokeri on hakenut liukuhihnanihilisminsä Tokmannin alesta, ja osti vähän liikaa kompensoidakseen ohuutta – ja elokuvan loppusuora oli silkkaa vedätystä. Sadistista vedätystä, tavallaan perusteltua tarinan kaavalla, mutta ei uskottavaa ihmisten maailmassa ja ihmisten psykologialla, tai hei ehkä siellä Batversumissa.

Lucrecia Martelin jury teki toisenlaiset johtopäätökset, koska asia on näin:

Yhteiskunnallisuus on syy, miksi Joker voitti. Tämä ei ole elokuvan arvon vähentämiseen pyrkivä väite. Olen asiaa sulateltuani alkanut pitää siitä, että Joker voitti Kultaisen leijonan. Itse elokuvaa en ole vielä toista kertaa nähnyt, ja onhan sekin mahdollista, että näkemykseni loivenisi.

Kultaisella leijonalla palkittuna Joker on nyt elokuva tämän päivän Amerikasta ja koulusurmaajista ja asekulttuurista ja väkivallasta.

Lopulta kyse on tulkinnasta ja myös niistä raameista, jotka elokuva saa. Tuskinpa hirviötarina The Shape of Water olisi edennyt tärkeimpien Oscarien voittajaksi, jos se ei olisi saanut Venetsian jurylta pääpalkintoa. Amerikkalaisen elokuvan awards season, jonka aikana melkein kaikki sikäläiset Oscar-potentiaaliset elokuvat saavat maailmanensi-iltansa ja varsinaisen ensi-iltansa, alkaa Venetsiasta elokuun lopussa, etenee Telluriden ja  Toronton ja New Yorkin festivaalien läpi päättyen uuteenvuoteen, joka on Oscar-kelpoisuuden julkaisudeadline. Näiden kuukausien aikana luodaan ihan uusia tähtiä, kyseenalaistetaan elokuvien tekijöitä ja hyödynnetään tosielämän ihmisiä mainostamaan heistä kertovia sankaritarinoita. Voittajalle pitää luoda voittajanarratiivi. Meininki on kuin politiikassa. Jokerille äärimmäisen tärkeää on eräs  fanivoima, ja sitä piisaa, koska kyseessä on DC Comicsin hahmo ja elokuva. DC ja toinen kustantamo Marvel ovat eräänlaisessa fanisodassa.

Katsoisinko itsekin Jokerin eri tavalla, jos näkisin sen vasta nyt, melkein abstrakteista draamoistaan tunnetun ja ohjaajana ihailemani Lucrecia Martelin juryn jo palkitsemana? Aivan varmasti, jossain määrin.

Miksi kärkifestivaaleilla, kuten Cannesissa, Venetsiassa ja vaikkapa Karlovy Varyssa ja Tallinnassa ylipäänsä annetaan palkintoja? Nämä niinsanotut (ja säädellyt) A-luokan festivaalit ovat tastemakereita, kulttuurin kirjoittajia itsessään. Tuomaristot ovat arvovaltaisia ja koostuvat usein yksinomaan elokuvantekijöistä. Art house-elokuvilla on A-luokan festarit, yleisöelokuvilla Oscarit, näin kärjistäen sanottuna.

Mutta on se toinen taso, raha ja glamour, eli julkisuus omana entiteettinään.

Tähdet ja tekijät tulevat, jos on fiksusti järjestetty ja vertailukelpoinen elokuvakilpailu, jossa he voivat voittaa uusilla elokuvillaan. Silloin tulevat myös sponsori- ja yhteistyörahoineen myös meikki-, auto-, telekommunikaatio- ja luksustavarafirmat. Näin A-luokan festivaali on saatu aikaan. (Yleisöfestivaalit, kuten kaikki Suomen elokuvafestivaalit ehkä Hyvinkään Red Carpetia lukuunottamatta toimivat aika erilaisella logiikalla.)

Festivaalit yksin eivät välttämättä mahdollista palkituille elokuville suoraa väylää laajaan kansainväliseen levitykseen. Berliinin Kultaisen karhun kahdesta viimeisestä voittajasta ei edes ollut levityselokuviksi Suomessa, liian taiteellista. Venetsia tasapainottelee nyt isojen elokuvien ja art housen välillä, ja viime vuosina suurimmat tunnustukset ovat menneet isojen tahojen rahoittamille (The Shape of Water, Joker) tai niiden isolla rahalla hieman ennen valmistumista ostamille tuotannoille (Roma). Cannes saa ylivoimaisesti parhaat elokuvat kilpasarjaansa – se todella valitsee niitä, myös tähtien eikä vain laadun vuoksi – eikä ihme, että Cannesin voittajaelokuvat kyllä tuodaan ihan kaupalliseen levitykseen meilläkin. Ne ovat paitsi yleensä taiteellisesti hyviä, myös sellaisia että niitä kehtaa katsoa.

Tuomaristo joka tapauksessa tekee harkinnanvaraista tehtävää ja se voi palkita myös muista kuin puhtaasti taiteellisista syistä. Berliini on alleviivatusti yhteiskunnallinen festivaali, ja niin edelleen.

Näkisin, että Martelin jury otti kirkkaan linjan päättäessään palkinnoista. Linja ei ole julkisuutta ja glamouria ja Hollywoodia pokkuroiva vaan harkittu toisen tason tastemaker-strategia.

Ehkä tässä konteksissa riittää, että Joker edes yrittää käsitellä todella isoja asioita viihteen asein, ikään kuin salakuljettaa blockbusteriin jotain radikaalia. Koska jos ei edes yritettäisi.. niin sitten ei yritettäisi.

Nyt on todellinen puheenaihe, Joker: millaista elokuva saa olla, millaiseksi se saa muuttua? Joker on aivan ehdottomasti kunnianhimoinen.

Ja nyt on myös pakko puhua Polanskista.

Polanski on ei-toivottu henkilö – mutta hän on saakelin taitava elokuvantekijä, ja uusi elokuva ei ole ei-toivottu, vaan se on hyvä.

Upseeri ja vakooja on vanhanaikainen ja jämäkkä tulkinta Dreyfus-skandaalista. Se ei ole Suomessa ison yleisön elokuva, kun mukana ei ole tuttuja tähtiäkään, mutta se on taidolla ohjattu ja hyvin näytelty. Kun se kerran on kisaan otettu, Venetsian kattaukseen armahdettu, miksei sitä voisi palkita ansioistaan teoksena? (Polanskin elokuva olikin kriitikkotaulukoissa tähditysten kärkiviisikossa Jokerin, Marriage Storyn, The Laundromatin ja italialaisen, lavastetusti filosofisen Martin Edenin kanssa).

Ja kas, tuosta arvostelijoiden kehumien kärkiviisikosta palkittiinkin kolme ja pois jäivät – ehkä ohjelmallisesti – juuri kiistellyn muutoksentekijä Netflixin elokuvat. Palkintoja luetaan nyt niin, että Netflix meni kotiin tyhjin käsin. Vaikka se ei olisi statement, se on statement.

Martelin tuomaristoa ei todellakaan voi moittia siitäkään, että Martin Eden ja Roy Anderssonin uutuus noteerattiin. Ne ovat arvokkaita ja vahvasti persoonallisia elokuvia.

Paradokseja on siinä, että elokuva jonka palkinnoitta jääminen tuntui herättävän eniten porinaa Twitter-kuplassani oli Václav Marhoulin ohjaama The Painted Bird, tulkinta Jerzy Koskinskin teoksesta Kirjava lintu. Se ol italialaisen kriitikkotaulukon pohjimmainen. (Itse en sitä nähnyt.) Kyllä siinä olisi ollut toisen maailmansodan kauhuja oikein koko rahalla, melkein kolme tuntia raiskauksia, eläimiin ja lapsiin kohdistuvaa julmuutta ja jos jonkinlaista surmaa. Kukaan tapaamani ei osannut mitenkään innostuneena kuvailla, mistä elokuvassa on kyse, mutta selvinneet vertailivat enemmän uupunut kuin sarkastinen ilme kasvoillaan, että mikäs oli makaaberein episodi. Vapaa tulkintani: kriitikot, jotka urheasti kestivät läpi ilmeisen superraskaan kokemuksen eivätkä pitäneet elokuvasta toivoisivat silti, että siitä keskusteltaisiin vaikka palkintojen tekosyyllä, koska muuten heidän ajallis-emotionaalinen uhrinsa oli turha. Festivaalikontekstissa ajallinen nollasummapeli on lopulta tosiasia. Ehkä käy perverssisti niin, että kukin elokuvia ammatikseen katsova ja/tai osin velvollisuudentunnolla valintojaan perusteleva festivaali-ihminen kamppailee paitsi omien mieltymystensä, myös omien pettymystensä puolesta. Nekin ovat kokijalleen arvokkaita tunteita. Kun taiteenlaji sekä kannustaa tulkitsemaan ja analysoimaan että eläytymään ja nauttimaan, teoksiin syntyy kieroja suhteita.

Tällä kertaa Venetsiassa toteutunut palkintokokonaisuus on elokuvakentän näköinen, se on kommentti festivaalien palkitsemiskulttuurille ja -pakolle, ja omalla logiikallaan se on hieno. Ei Joker tarvinnut tätä huomioita, mutta ehkä juuri me tarvitsemme keskustelua siitä, mitä Joker on. Ilman Kultaista leijonaa en olisi varmaankaan mennyt katsomaan sitä uudelleen, nyt suunnitelma tuntuu välttämättömältä, jotta voin kommentoida sitä aiempaa tarkemmin.

Ja kas: näin kirjoitin ensimmäisen Venetsian kilpasarjaa kokonaisuutena käsittelevän, piiitkän blogitekstini vuosikausiin.

Debatti alkoi myös sillä tapaa.