Ylen tutkivat journalistit paljastavat: suomalaista elokuvaa tuetaan!
Yle yllätti. Juttu on sitä tyyliä, jolla iltapäivälehdet ruotivat suomalaista elokuvaa aikoina, jolloin suomalaisia elokuvia ei katsottu.
On numeroita ja rivien välissä paheksuntaa. Kysytään, kannattiko näitä elokuvia tukea. Ollaan niin ”tutkivaa journalistia”.
Tässä linkki: There´s no business like…elokuvabisnes ei pyöri ilman tukea
Juttuun on ”selvitetty”, mikä on esimerkiksi eniten tukea suhteessa katsojamäärään saanut kotimainen elokuva. Nämä numerot ovat kuitenkin erittäin julkista tietoa: kaikki on saatavilla Suomen elokuvasäätiön sivuilta. ”Selvittäminen” vaatii siis muutamia klikkauksia ja hieman matematiikkapäätä, tai peräti laskimen. Noh.
Juttu on absurdi – etenkin Ylen julkaisemaksi, mutta siitä lisää myöhemmin.
Elokuva on kielikysymys. Jos markkinataloudelta kysytään, Suomessa ei ole järkeä tehdä elokuvaa. Samaan tapaan markkinatalouden logiikalla Suomen kieli on järjettömyys, jonka katoaminen olisi kaikille kannattavaa. (Yle ja markkinatalous eivät nekään mahdu samaan virkkeeseen.)
Suomi on Euroopan pienimpiä valtioita, joilla on oma kieli, jota ei puhuta muualla. Alle 6 miljoonaa ihmistä puhuu suomea. Ammattimaisen, useissa lokaatioissa kuvattavan ja jälkituotannoltaan asiallisen näytelmäelokuvan tekemiseen menee vähintään noin miljoona euroa, Suomessa keskimäärin 1,5 miljoonaa euroa. Suomalaiset käyvät perinteisesti elokuvissa vähemmän kuin muut länsieurooppalaiset. Kaava ei toimi mitenkään.
Tämä selittää jutussa jotenkin suurena journalistisena löytönä esitetyn seikan, että suomalaisessa elokuvassa ”epäsuhta tulojen ja menojen välillä on huomattava”.
Juuri siksi elokuva saa Suomessa tukea – samoin kuin käytännössä kaikissa Euroopan maissa. Koko EU:ssa elokuvien saamat tuet olivat jo 2009 yli 2 miljardia euroa – meillä viime vuonna Elokuvasäätiön määrärahat olivat 26,5 miljoonaa euroa. Meillä elokuvaa tuetaan suhteessa monia muita, suurempia maita vähemmän, vaikka suomalaisen kulttuurin ja identiteetin tukemiseksi elokuvaa nimenomaan tarvitaan. Audiovisuaalinen kerronta on voimakkaimpia kulttuurin välittämisen keinoja.
On tyhmää verrata 1950-luvun katsojamääriä tähän nettiaikaan tukikritiikin keinona, mutta niin jutussa tehdään. Hurjaa, mutta ennen television yleistymistä elokuvissa tosiaan käytiin moninkertainen määrä nykyiseen verrattuna.
Siitä tullaan toiseen kohtaan: katsojamäärien arvioiminen elokuvateatteritasolla ja elokuvien saaman julkisen rahoituksen pohdinta vain tältä pohjalta on hullua, koska suurin osa katsojista jokaikiselle suomalaiselle elokuvalle kertyy vasta, kun se näytetään televisiossa.
Tukieurojen laskeminen per elokuva on hullua myös siksi, että elokuvia tehdään tietoisesti hyvin erilaisille yleisöille ja eri lähtökohdista.
Elokuvasäätiö tunnistaa jo tuotantovaiheessa, onko kyseessä niin sanottu yleisöelokuva vai vaikeammin leviävä ja taiteellisesti kunnianhimoinen elokuva.
Kuten jutussa sentään ymmärretään, elokuva on aina taloudellinen riski. Menestyjät tekevät floppeja. Pieneksi ajatelluista elokuvista tulee hittejä. Miekkailija, joka nyt edustaa Suomea Golden Globe-ehdokkaana, oli tietenkin ”vaikea” elokuva. Se on saanut meillä nyt noin 60 000 katsojaa, joka on varmasti enemmän kuin vironkieliselle draamalle tuotantovaiheessa odotettiin.
Jutussa esille nostettu, elokuvateattereissa vain muutaman tuhat katsojaa saanut He ovat paenneet kelpasi Venetsian ja Toronton elokuvajuhlille ja sai Suomessa tärkeimmät Jussi-palkinnot. Niistä äänestää elokuva-alan ammattilaisista koostuva Filmiaura, joka siis valitsi sen vuoden parhaaksi suomalaiseksi elokuvaksi.
”Tutkivien journalistien” tuntemus elokuva-alasta on onneton. Jutussa väitetään, että ”elokuvan tekeminen on pitkä prosessi, aikaa ideasta ensi-iltaan kuluu keskimäärin puolitoista vuotta”. Todellisuudessa keskimääräinen aika lienee yli kolme vuotta – ainakaan alle tuon puolentoista vuoden ei ole montaa kotimaista saatettu ideasta valkokankaalle, ehkä Nightmare 2, ehkä Luokkakokous 2, ehkä Risto Räppääjä 5 – ehkeivät nekään.
Koomisinta on, että tuo juttu on kirjoitettu verorahoilla. Suomalaisen elokuvan saamat tuet tulevat lähes yksinomaan Veikkaukselta.
Suomalainen elokuva voisi olla parempaa, mutta sehän nyt on selvä – ja siitä ei ole jutussa edes kyse.
Ajatus siitä, että taideteoksen laatu ja tekemisen kannattavuus mitataan katsojamäärällä on aina jännittävä. Oliskohan Ylen toimittaja Mikko Pesonen sitä mieltä, että journalismin laatu mitataan lukijamäärällä?
Sensaatiohakuisuudestaan huolimatta tämä ilmeisesti erittäin haastavaa ”tutkimista” vaatinut juttu – joka ei tietenkään ole maksumuurin takana – on saanut kahdessa vuorokaudessa vain 222 Facebook-jakoa. Se on jäätävä floppi. Epäsuhta on huomattava.
Muokattu 16.12. klo 12.05: Korjattu tietoa jutun tekijöistä: kirjoittajia oli vain yksi, toinen tehtävältään määrittämätön nimi jutun perässä oli graafikon.