Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Ylen Mannerheim-elokuva: vihdoin kansakunta saa mitä haluaa

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 17.1.2012 15:16

Päivän ja todennäköisesti koko viikon kulttuuriuutinen on todellinen yllätys elokuva-alalta: Yle tekee oman Mannerheim-elokuvansa.

Tuottaja Erkko Lyytinen on ollut haastatteluissa vähäsanainen.

Hesari ja Ilta-Sanomat ovat saaneet Lyytiseltä suunnilleen samat kommentit. Omaa Mannerheim-elokuvaansa noin 11 vuotta tehnyt Markus Selin kommentoi MTV3:lle vain, että Ylen elokuvan aikataulu on haastava.

Kiinnostaako aihe? Kyllä. Voin kommentoida lähinnä oman Facebook-piirini reaktiosta. Reilut parikymmentä tuttavaani ovat nostaneet uutisen puheenaiheeksi.

Perussuomalaisten jytky johti tähän, itketään. Voi ei, nyt Yle haaskaa isosti rahaa, kun rahoituksesta on tehty päätös, kertovat jotkut. Vihdoin se tehdään, väliäkö tekijällä, kommentoivat toiset, ehkä ironisesti.

Öööö mitäh, kuuluu yksi uutisenjaon otsikko. Sama oli oma reaktioni, kun tästä projektista kuulin, ja haluan toden totta tietää lisää, lisää, lisää, heti, heti, heti.

Tosiasia: mikään muu elokuvauutinen ei moista reaktiota ja reaktiokirjoa herättäisi. Jo se tekee tästä hankkeesta ehkä jopa kiinnostavimman, mikä Suomessa on vireillä – tietenkin sen virallisen Solar-Selin-Karukoski-Mannerheimin rinnalla. (Ok, Iron Sky on tietenkin myös erikoisuudessaan jännittävä.)

Elokuva kaikkien aikojen suurimman suomalaisen elämästä ja teoista”, kertoo Suomen MarsalkanFB-sivu.

Ironiaa?

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

En usko tämän YLE-Mannerheimin toteutumiseen. Toivon sitä kyllä, erityisesti jos ilman kaupallisia menestyspaineita toteutettu Mannerheim-elokuva toisi vihdoin esiin totuuden miehestä, jota Durakin kaltaiset historiankieltäjät ja -kiillottajat yrittävät piilottaa – natsisympatiat, kansanmurhan piirteitä saaneen sisällissodan lopun, seksuaalinen suuntautuminen ja erityisesti elämän loppua kohden syntynyt totaalinen kyllästyminen Suomeen ja sen kansaan.

Kokoomuksen äänestäjänä haluaisin tämän elokuvan nähdä, en sitä puuduttavaa elokuvallista ratsastajapatsasta joka kaupalliselta puolelta on tulossa…

Kuitenkin kuvataan Afrikassa tai Kirgisiassa pikkubudjetilla tai savianimaationa.

…että kyseessä on Ylen uuden ohjelman puffaus. Ohjelma ”Mannerheim elokuvan tekemisestä Ylessä”. Pääosassa tuottaja Erkko ja vastassa valtavat vaikeudet…

Toivottavasti näyttelijät ovat venäläisiä eivätkä ruotsalaisia.

Ottamatta kantaa siihen onko Mannerheim-hankkeita jo liikaa aihe on ainakin kiinnostava. Ihanteellisessa tapauksessa Mannerheimista voisi tehdä elokuvan Visconti-asenteella. Tai vaihtoehtoisesti Syberberg-asenteella. Mannerheim oli aatelismies, joka eli 30 vuotta Pietarissa tsaarin lähipiirissä. Hänen loppuikänsä päämäärä oli bolshevismin tuhoaminen. Hän otti kuitenkin välimatkaa Hitleriin, jota hän piti hulluna. Puolustamalla maataan mutta kieltäytymällä hyökkäämästä Leningradiin Mannerheim pelasti Suomen. Valtiomies.

Mannerheimista on jo hyviä elokuvia kuten Matti Kassilan Päämaja (Joel Rinne) ja Jörn Donnerin sarja. Pauli Virtasen MTV-ohjaus Mummoni ja Mannerheim perustui Paavo Rintalan romaaniin, ja siinä näytteli Helge Herala. Sitä en ole nähnyt, mutta se voisi olla kiinnostavaa kaivaa esiin.

Eikä pidä unohtaa Lillqvistin Uralin Perhosta. Meillähän on pian kutkuttava suurmieselokuvien alalaji, Mannerheim-elokuvat.

Uralin perhosiin vetoavat eivät tiedä että Kaartissa oli omat perinteet panemalla märät säämiskähousut ja annetiin ne kuvua, jolloin saatiin tikkujalat näyttäväksi ja perskannikan esiin. Siinä voi nähdä homoutta jos haluaa, mutta eri joukko-osastoilla on oamt perinteet.

Mannerheim on kiistelty kultti
Kirjailijain kehto
Näytelmien kuningas
Katsojien kassamangeetti

Jari Tervo purki myyttiä
Kansa voi toista mieltä olla
Homokirjailijat homoksi toivoivat
Myyttiä rehtiä Suomen pelastajaa

Sotavangit ja internoidut –tutkimuksessa (Kansallisarkisto 2008) on julkistettu epäselvästi pyöristettyinä lukuina Saksan Suomen Lappiin pakkosiirtämien neuvostoliittolaisten sotavankien saapumisajat, määrät ja saamumispaikat. Siirrettyja oli tutkimuksen mukaan 20.267.

Kun Saksa otti pohjoisin sotatoimin lisäksi Suomen Lappiin rakennuttamilleen vanki- ja työleireilleen noin 10.000 neuvostoliittolaista sotavankia, Lapissa oli näin 30.000 vankia.

Näistä sotavangeista kuoli Suomen Lapissa noin 3000. Kuolleisuus Saksan Lapin vankileireillä oli merkittävästi alhaisempi (10%, keskimäärin noin 70 kuukaudessa) kuin Saksan vastaavilla leireillä itärintamalla (kuolleisuus 30-60%) tai Suomessa suojeluskuntien käskyttämillä vankileireillä eri puolilla Pohjois-, Keski-, Itä- ja Etelä-Suomea (kuolleisuus Suomen leireillä ajanjaksolla 1.7.41-2.9.1943 noin 55% ja jaksolla 3.9.1943-25.11.1944 vain 4%).

Kansallisarkiston tutkimuksessa todetaan myös Saksan Suomen Lapiin rakannuttamien vanki- ja työleirien sekä niiden 30.000 sotavangin kuuluneen muodollisesti Suomen tasavallan oikeuden piiriin.

Näin mm. Suomen hallituksen ja armeijan johdon sekä erityisesti sotavankitarkastajan eversti M. Spåren virkavelvollisuudet kattoivat Suomen oikeuden mukaan myös Saksan sotavankikuljetukset Suomeen sekä Lapissa olleita vankileirejä ja niiden 30.000 vankia koskevan käsky- ja johtovallan sekä Lapin vankileirien arkistoista huolehtimisen.

Mihin Suomen lain oikeudelliseen perusteeseen Saksalle myönnetetty 20.267 sotavangin toimitusoikeus Suomeen perustui vai sivuutettiinko toimissa laillisuusnäkokohdat kokonaan?

Tekikö Suomi Saksan hallussa olleiden neuvostoliittolaisten sotavankien Suomeen toimittamisesta Saksan kanssa erillisen sopimus? Vai sisällytettiinkö nämäkin “joukkojenkuljetukset” ns. kauttakulkusopimukseen? Kuka lupasi Saksalle ns. kauttakulkuluvan ? Oliko se Mannerheim? Kyllä oli.

Mikä viranomainen Suomen puolelta sopi Saksan hallituksen kanssa 20.267 sotavangin saapumis- ja leiritysluvat? Oliko Mannerheim? Kyllä oli.

Kansallisarkiston kansainvälisestä Sotavangit- ja integroidut-tutkimuksesta välittyy tulkintaa ettei Suomi täyttänyt jatkosodan aikaan kansainvälisen oikeuden mukaan itsenäiselle valtiolle kuuluvaa tunnusmerkistöä koska merkittävä osa (puolet) Suomen maapinta-alasta oli Saksan oikeusjärjestyksen piirissä ja Saksan armeijan suvereenisesti miehittämä.

Suomen Punaisen Risti (SPR) ry:n jatkosodan aikaisen Suomen humanitaarisen toiminnan osalta hyvä kysymys luonnollisesti on, miten järjestö toimi jatkosodan aikaan Suomen Lapissa olleiden neuvostoliittolaisten sotavankien asiassa vai jättikö kokonaan toimimatta?

Suomen humanitaarisen avun keskusjärjestön (SPR) toimeenpanevan elimen eli hallituksen puheenjohtajan vastuullisessa tehtävässähän oli vuodet 1921-51 sotiemme ja välirauhan ajan ylipäällikkö C.G.E.Mannerheim.

Hyvä kysymys luonnollisesti on, millä hyväksyttävillä asiaperusteilla Suomen valtio humanitaarisiin toimiin sopimuksilla velvoitettuna ja SPR humanitaarisen avun keskusjärjestönä katsoivat puheenjohtajan voivan olla miehen, joka samanaikaisesti hoiti Suomen armeija ylipäällikön vaativaa virkatehtävää?

Ulkopuolisessa puolueettomassa arvioinnissa Genevessä katsottiinkin perustellusti Mannerheimin olleen esteellinen päättämän Kansainvälisen Punaisen Ristin lukuun Suomen PR:n hallituksessa kansainvälisten avustustusten kohdistamisesta Suomen ja Saksan armeijan aiheuttamien tuhojen ja niitä koskevan humanitaarisen asuvustustarpeen osalta.

Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia

Suojeluskuntien hallinnoimilla vankileireillä kuoli virallisten tilastojemme mukaan 1.7.41-30.6.1943 välisenä 24 kuukauden ajanjaksolla noin 16.900 vankia eli keskimäärin noin 700 vankia kuukaudessa. Nämä vankikuolemat kattavat peräti 90% koko jatkosodan aikaan vankileireillä yleisimmän tilastoinnin mukaan kuolleista, noin 18.700 vangista.

Mannerheimin käskyn 2.9.1943 ja kotijoukkojen esikunnan suojeluskuntaupseereilta poistetyn sotavankeja koskeneen käskyvallan jälkeisellä 15 kuukauden ajanjaksolla (2.9.1943-25.11.1944) vankeja kuoli tilastojemme mukaan vain noin 400 eli keskimäärin vain 25 vankia kuukaudessa.

Myös ns. väitetyissä ja ilmeisen virheellisesti tilastoiduissa vankien pakoyrityksissä vartijoiden ampumien vankien kuukausittainen tilasto samalta 1.7.41-30.6.1943 väliseltä 24 kuukauden ajanjaksolla todistaa noin tuhannesta vangin ampumisesta suoritetun yli 90% samanaikaisesti kun vankeja muutoinkin tapettiin noin 17.000 nälkään, ruokamyrkytyksiin, kylmään ja orjatyöhön.

Vankileireillä pakoyrityksissä ammutuiksi tilastoitujen vankien määrät romahtavat murto-osaan Mannerheimin 2.9.1943 käskyn jälkeen vastaten varsin samansuuntaisesti leirivankien muiden kuolemien romahtamista.

Eversti M. Spåren vankileirien oloja ja vankeja koskevia tarkastuskertomuksia ja korjausesityksiä on referoitu lukuisissa tutkimuksissa ja kirjoissa.

Tarkastuskertomusten mukaan usein hyväkuntoistenkin venäläisvankien kuolinsyyksi on kirjattu eri leireillä ja eri ajankohtina ruokamyrkytykset. Tästä saa vahvaa viitettä siihen suuntaan, että vankeille kotijoukkojen esikunnan käskytysten mukaisesti syötettiin usein harkitusti pilaantunutta tai myrkytettyä ruokaa.

Tämä tulkinta antaa selvyyttä tarkastuskertomuksissa mainitusta käytännöstä, jonka mukaisesti vanginvartijat eivät suostuneet syömään vankeille tarkoitettua – pilaantunutta tai myrkytettyä – ruokaan. Yhdellekään ruokamyrkytykseen – tai vatsavaivoihin – kuolleeksi tilastoidulle leirivangille ei suoritettu oikeuslääketieteellistä kuolinsyytutkintaa.

Spåren tarkastuskertomuksista ilmenee myös, että paikallisten suojeluskuntien hallinnoimilla ja johtamilla vankileireillä käytettiin vuosina 1941-43 vanginvartijoina yleisesti aikaisemmin, tai rintamalla, erilaisista rikoksista tuomittuja sekä 13-18-vuotiaita, suojeluskuntien ampumaleireille osallistuneita, aseistettuja lapsia.

Suomen sotavankien eri kuolintilastoissa on jonkin verran heittoa riippuen siitä, miten tilastot on koottu.

Lasketaanko Suomen hallinnoimilta sotavankileireiltä Gestapolle luovutetut vangit, noin 400 poliittisesta orientoituneiksi luokitellut, joista sen koommin ei ole kuultu mitään, Suomen sotavankeudessa aiheutuneiksi kuolemiksi vai ei, vaikuttaa lopputulemaan. Samoin se, paljonko Gestapolle todellisuudessa luovutettiin sotavankeja?

Samoin sotavankikuolintilastointiin vaikuttaa myös se, lasketaanko Suomen miehitysalueella, siis Suomen oikeudenkäyttöpiirissä Itä-Karjalassa eri leireillä olleet vanhukset, naiset ja lapset, vankeiksi vai eristetyiksi, ja se lasketaanko näillä leireillä tuhannet kuolleet Suomen aiheutuksella vankeina kuolleiksi?

Itä-Karjalassahan oli myös polittisista syistä leiritettyjä sinne siirrettyjä nälkiintyneitä ja sairaita vankeja, jotka olivat Suomen kansalaisia. Näitäkin vankeja kuoli leireille Suomen aiheutuksella.

Näin Suomen aiheutuksella Suomen oikeuspiirissä eri vankileireillä vuosina 1941-44 kuolleitten sotavankien ja internoitujen määrät ovat jossain 18.700 ja 25.000 kuolleen välillä.

Muistetakoon tilastointiin, että Saksalla on Suomen tasavallan oikeuspiirissä Lapissa vuosina 1941-44 noin 30.000 sotavankia, joista vankeusaikana kuoli noin 3.000 vankia.

Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia

Mitkä ovat voineet olla ne poikkeuksellisen painavat syyt, joidenka perusteella sotajohtomme perusti 2.9.1943 Mannerheimin allekirjoittamalla käskyllä kansainvälisen oikeuden edellyttämän sotavankikomentajan viran esikuntineen keskellä asemasotavaihetta 27 kuukautta jatkosodan alkamisesta?

Samalla Mannerheim poisti 2.9.1943 kotijoukkojen esikunnan suojeluskuntaupseereiltä sotavankeja koskevan käskyvallan.

Ensiksi Mannerheimilla oli oman syy valmistautua jo sodanjälkeiseen nälkään, kylmyyteen ja orjatyöhön suojeluskuntien leireillä jo tapettuja venäläisiä sotavankeja koskeviin liittoutuneiden jälkiselvittelyihinsekä toisaalla selvän vastuunpakoilun vuosina 1941-43 jo toimeenpantuihin n. 17.900 venäläisen sotavangin hengenriistoihin ja niitä koskeviin rikostutkintoihin.

On olennaista huomata, mihin tapahtumayhteyteen sovitamme Mannerheimin 2.9.1943 käskyn?

Vuosina 1941-43 (27 kuukauden aikana) ennen Mannerheimin 2.9.1943 käskyä eri puolilla Suomea suojeluskuntien käskyttämillä vankileireillä tapetut noin 17.900 venäläistä sotavankia muodostivat valtaosan eli peräti 96% kaikista vankileireillä koko jatkosodan aikana kuolleista noin 18.700 sotavangista.

Mannerheimin 2.9.1943 käskyn taustalla on varmuudella kotijoukkojen esikunnan suojeluskuntaupseerien sotavankeja koskevan käskyvallan törkeä väärinkäyttö ja siihen perustuvat harkitut ja tahalliset vankien hengenriistot. Niitä voidaan silloisen ja nykyisenkin rikoslain mukaan rikosoikeudellisesti luokitella edelleenkin murhiksi. Murhiksi luokiteltavat hengenriistot ja niitä koskeva valtion vahinkonkorvausvastuu ovat oikeudellisesti vanhentumatonta.

Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia

Kuka myönsi Hitlerin sotilaille Suomen miehitysoikeuden?

T.M. Kivimäki kertoo muistelmissaan (Suomalaisen poliitikon muistelmat, WSOY, 1965 s. 197-8) Suomen Hitlerin Saksalle myöntämästä kauttakulkuoikeudesta seuraavasti:

“Barbarossa-suunnitelmaan sisältyi jo varhaisessa vaiheessa ajatus saada ote Suomesta kauttakulkusopimuksen avulla. Sopimusta laadittiin vain harvoja kappaleita, eikä sitä esitelty hallitukselle. Ryti esim. ilmoitti, ettei hän ole nähnyt sitä, ja minäkin sain nähdä sen vasta sodan päätyttyä.

Jälkeenpäin syntyi epätietoisuutta, kuinka ja kenenkä toimesta kauttakulkuoikeus myönnettiin. Mannerheim on muistelmissaan esittänyt, ettei asian ratkaisu kuulunut hänen valtuuksiinsa. Hän oli kehottanut Veltjensiä (saksalainen asekauppias – MP) esittämään asiansa Rytille, mutta Veltjens oli vastannut, että hänen tuli välttää kosketusta johtaviin hallituksen jäseniin. Veltjens oli lisännyt, että hänen tuli saada esitykseensä ehdoton vastaus, joko jaa tai ei. Mannerheim selitti myöhemmin keskustelleensa asiasta Rytin kanssa, jolloin Ryti oli antanut luvan vastata myönteisesti. Ryti on kuitenkin kertonut tavanneensa Veltjensin vasta tämän toisen matkan yhteydessä, joten on mahdollista, että hän oli unohtanut Veltjensin ensimmäisen muodollisen esittäytymiskäynnin.

Sotasyyllisyyskysymyksen yhteydessä Mannerheim kutsui minut luokseen ja kysyi, enkö voinut todeta, että Ryti oli saanut hänelta tiedon. En tahtonut puuttua asiaan, sillä oletin Mannerheimin muistavan, että olin Wittingiä pyytänyt vastaamaan jaa- tai ei-sanalla, oliko hallitus käsitellyt kauttakulkuasiaa vai ei. Viittasin ulkoministerin minulle lähettämään jaa-sähkeeseen. Tämän enempää ei kotimaisista lähteistä ole saatu selvitystä edellä asetettuun kysymykseen.

Myös Kallio, joka vielä silloin oli presidenttinä, on vedetty esille kysymystä selviteltäessä. On väitetty, että hän sai halvauksen Kultarannassa, kun hänelle ilmoitettiin Saksalle myönnetystä kauttakulkuoikeudesta.”

Kivimäen mukaan kysymyksessä ei todellisuudessa ollut edes kauttakulusta vaan “melkoisten sotilasryhmien jäämisestä kulkureitin varrelle”.

Saksalaisten sotilaiden “kauttakulkua” koskevaan, Mannerheimin hyväksymään sotilaiden sopimukseen Saksa sai ujutettua tulkinnanvaraisen ja epäselvän satamamäärittelyn “Itämeren pohjoiset satamat”.

Kivimäen mukaan sotilaiden sopimuksen lavea satamamäärittely antoi Saksalle tosiasiassa laillisen oikeuden Etelä-Suomen miehittämiseen.

Sopimustekstissä puhutaan “kertakaikkisesta enintään 5000 saksalaisen sotilaan kauttakulkuoikeudesta Suomessa”. Saksalaisia sotilaita saapui heti kymmenkertainen määrä ja suurin osa jäi vastoin sopimusta “matkan varrelle”.

Suomen hallitus teki Saksan kanssa asiasta valtiosopimuksen vasta 10 päivän kuluttua siitä kun ensimmäiset saksalaiset sotilaat olivat jo rantautuneet Suomen kamaralle.

Kivimäki kirjoitti kerrotun pohdinnan vuonna 1965.

Voiko ”sotilasteknisen sopimuksen” perusteella Saksalle Suomen miehitysoikeuden kauttakulkusopimuksessa delegoinut olla kukaan muu kuin Mannerheim? Onko asia selvinnyt tai tarkentunut myöhemmin saksalaisista lähteistä?

Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia

Häviön jälkeen vastuulliset selittävät asiat parhain päin, ettei syyllistetä. Siksi pitää suhtautua varauksella. Salaamissyistä on voitu suullisesti sopia jotakin tai olla sopimatta. Itsenäisyyden jälkeen senaatti vehkeili Saksan kanssa, joten 20 v myöhemmin uusinta ei olisi ihmeellistä. Mannerheim viileänä aristokraattina ei lähtenyt Saksan kelkkaan ja hän oli hyvä vastavoima. Stalin ei vaatinut häntä oikeuteen. Jos olisi ollut kansanvaali, mikä tahansa villitsijä olisi valittu presidentiksi ja itsenäisyys olisi mennyttä. Pitäisi palata vanhaan vaalitapaan. Pressan täytyy nähdä pitkälle ja olla itsenäinen päätöksissään. Saksa osaa vedättää. Suomesta oli vähällä tulla Saksan alusmaa kaksi kertaa.

Suomen armeijan johto yksityisti sotilasläänien komentajiensa esityksestä jo 23.3.1935 (tulevan) sotavankien hallinnoinnin ja käsittelyt paikallisten suojeluskuntien tehtäväksi osana kotiseudun (tulevan) sodan järjestelyä. Samalla muodostettiin kotijoukkojen esikunta, johon kuuluivat mm. suojeluskuntayhdistykset.

Suojeluskuntien yliesikunta muodosti kotijoukkojen esikunnan rungon. Muodostetun organisaation mukaisesti lähes kaikki sotavankeja koskevat käskyt vuosina 1939-1943 olivat lähtöisin suojeluskuntain yliesikunnan erivivahteisen ryssäviha-ideologian omaksuneilta upseereilta.

Suomea velvoittavan kansainvälisen oikeuden mukaan sotavankeja koskeva käskyvalta kuuluu aina yksin valtiolle ja sen viranomaisille.

Suojeluskunnat olivat niihin liittyneiden ja niihin hyväksyttyjen kansalaisten muodostamia vapaaehtoisuuteen perustuvia paikallisyhdistyksiä, eivätkä vapaa-ehtoisyhdistykset voineet juridisesti laillisesti hoitaa vuosina 1939-43 Suomen valtiolle kansainvälisen oikeuden mukaan yksin kuuluvaa sotavankeja koskeva käskyvaltaa.

Ylipäällikkö Mannerheim, Suomen SPR:n puheenjohtaja 1921-51, antoikin “myöhäisherännäisenä” vasta 2.9.1943 käskyn sotavankikomentajan toimen ja esikunnan perustamisesta. Käskyllä lakkautettiin suojeluskuntien yliesikunnan suojeluskuntaupseereille kuulunut sotavankeja koskeva käskyvalta.

Kun sodan päättyminen Euroopassa liittoutuneiden voittoon ja Saksan sekä sen liit- tolaisten tappioon oli jo alkuvuodesta -43 myös sotilasasiantuntijoidemme mukaan väistämätöntä, niin Mannerheimin mainitussa sotavankikomentajan viran perusta-misessa 2.9.-43 voidaan katsoa olleen kysymys valeoikeustoimesta. Käskyn ilmeisenä tosiasiallisena tavoitteena oli saada vastaisen varalle oikeudellista näyttöä venäläisten sotavankien vuosien 1941-42 massatapattamisten rikosoikeudellisiin jälkiselvittelyihin ja vastuun pakoilun.

Suomen harjoittama sotavankien laajamittainen tappaminen ja rotuoppeihin perus- tuva erottelu vankien muona-annoksissa ja muussa kohtelussa oli ollut esillä jo keväällä 1943 liittoutuneiden; Neuvostoliiton, Ison-Britannian ja Yhdysvaltojen, hallitusten neuvotteluissa Teheranissa sekä Genevessä Kansainvälisen Punaisen ristin puhemiehistössä. Suojeluskunnat kun olivat hallinnoineet Itä-Karjalan miehitetyillä alueilla SPR:n avustustoimintaakin ja jakaneet kansainvälisiä humanitaarisia avustuksia rotuoppiensa mukaisesti paikallista, venäläiseksi luokittelemaansa, väestöä syrjivästi.

Venäläisiin sotavankeihin suojeluskuntien kohdistama, rotuoppeihin perustuva, syrjintä ja harkittu tapattaminen oli ollut päämajan tiedossa lähes kaksi vuotta sotavankitarkastajan, eversti Sporen vuosien 1941-43 tarkastuskertomusten ja tarkastajan lukuisten korjausesitysten perusteella.

Pääasiassa venäläistä kansallisuutta olevien neuvostoliittolaisten sotavankien kuolleisuus paikallisten suojeluskuntien rakentamilla, muonittamilla ja valvomilla vankileireillä Pohjois-, Itä-, Etelä- ja Keski-Suomessa oli virallisen tilastomme mukaan kuuden kuukauden jaksotuksella vuosina 1941-44 seuraava:

1.7.41-31.12.41 2 369 vankia
1.1.42-30.6.42 11 863
1.7.42-31.12.42 3 063
1.1.43-30.6.43 521
1.7.43-31.12.43 210
1.1.44-30.6.44 185
1.7.44-25.11.44 116
Kuolinaika tuntematon n. 350 vankia
Yhteensä noin 18.700 vankia

Sotatieteen laitoksen tutkimuksen mukaan sotavankeja kuoli 18 318. Sotavankien selvittelyelimen tilastoissa kuolleitten vankien määrä on noin 18.700.

Vangiksi joutuneet tai antautuneet sotilaat tunnetusti olivat parhaassa iässä olevia vankkoja terveitä miehiä ja heitä vangittaessa saatiin sotasaaliiksi usein suuria muonavarastoja.

Vankien nälkä, sairastumiset ja kuolemat alkoivat varsinaisesti syksyllä 1941 Suo- messa suojeluskuntien leireillä, joissa talven 41-42 aikana majoituksen, vaatetuksen, muonituksen sekä sairaanhoidon kansainvälisen oikeuden vastaisilla totaalisilla laiminlyönneillä ja aliravitsemukseen nähden ylisuurilla vankityövelvoitteella tapettiin harkitusti rotuoppien mukaisesti noin 15.000 alunperin täysin terveinä suojeluskuntien leireille toimitettua venäläiseksi luokiteltua sotavankia.

Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia

Valtioilla on historiansa. Sen osana on aina ns. suurmiehiä. Imperiumeilla he ovat tunnettuja kansainvälisesti, kuten Lenin, Mao, Stalin, Rooseweltit, Churchill, Napoleon, Mussolini, Hitler. He joko voittivat ja kirjoittivat itsensä historiaan sankareina tai hävisivät ja kuolivat ja jäivät historiaan roistoina. Pienillä valtioilla, kuten mm. Pohjoismailla, kansallissankarit ovat välimaastosta. Useimmiten he elivät tai kuolivat – kuten meille läheiset Ruotsin kuninkaat – kansallisesta loistosta sen katoamiseen. Ruotsalaiset ottivat omansa kyllin vakavasti muutamaan murhaamiseen saakka, ml. yhä sosialisti Palmen kohdalla.

Suomessa ei oikein tähän saakka menty tai ei päästy; vain imagoja voi yrittää kiilloittaa tai mustata, murhata. Mannerheim on tarkoitukseen hyvä, ainoa ratsastajapatsas. Jos haluaa, miehestä löytää paljon innoituksia, joista osa on Suomessa vähän tunnettuja. Esimerkki tästä on muualla luettu muttei kovin luotettava Curzio Malaparte, italialainen, jonka sotakirja ”Kaput” on yhtä tunnettu kuin Linnan ”Tuntematon” Suomessa. Hänet sensuroi aikoinaan Gestapo. Siis tilaa on eri toteutuksille. Mutta eikö olisi vähitellen aika saada jotakin reaalista aikaan myös kotimaisista tähdistä kuten presidentti Urho Kaleva Kekkonen? Onhan hän tosi mielenkiintoinen – ja läheisempi.

Kun pohditaan motiivia tai syytä, miksi Mannerheim päätti pitää hallussaan 30 vuotta (1921-51) Suomen SPR:n puheenjohtajuutta, vaikka tosiasiassa oli lähes vuosikymmen poissa (1920-luku) Suomesta ja sota-aikoina muodollisestikin esteellinen armeijan virkatehtäviensä takia käsittelemään ja päättämään kansainvälisen ja Suomen PR:n humanitaarista avustustoimintaa sotien uhreille, vastausta on syytä hakea ihmismielen, ja erityisesti yhteiskunnan eliittiin kuuluvan kansalaisen, itsekkyydestä ja ahneudesta.

Kari Selenin kirjassa Mannerheimin puheet 1918-47 (2008, WSOY) on sivu vuodelta 1937 Mannerheimin 70-vuotispäivän ohjelmasta.

Ohjelmaan merkityn mukaisesti Suomen puunjalostusteollisuuden edustajat antoivat Mannerheimille 2 miljoonan markan (rahamuseon laskurin mukaan 645.708 euroa) lahjan.

Kirjassa kerrotaan mainittu rahalahjus siirretyn heti salassa perustetun säätiön tilille. Selen kertoo Mannerheimin saaman huomattavan rahalahjuksen ja sen säätiöinnin päätetyn salata.

Selen ei näy olleen tässä säätiöasiassa lainkaan tutkijan roolissa ja pohtineen kirjassa sitä, mikä oli vuonna 1937 moisen salaamisen motiivi tai syy?
Salaamista koskevan pohdinnan puuttumista kirjasta ei tarvitse kaukaa hakea: Mannerheimin puheet-kirjan kustantaja kun on mainittu vuonna 1937 salassa perustettu säätiö!

Kirjassa kerrotaan myös muista puunjalostusteollisuuden Mannerheimille kohdistamasta voitelusta ja lahjuksista.

Erkki Salomaan Asenteita ja Ihanteita-kirjassa (1967, Rakennustyöläisten liitto ry) kerrotaan Mannerheimin kääntyneen aikoinaan omissa henkilökohtaisissa toimeentuloasioissaan hallituksen puoleen ja esittäneen hallitukselle vaatimuksen toimeentulotuen myöntämisestä hänelle erillisellä valtion päätöksellä.

Mitenkähän ne kymmenettuhannet nälässä kituvat punaorvot ja punalesket selvityivät kun ehdottomasti yhteiskunnan hyväosaiseen elittiin kuuluneella varakkaalla Mannerheimilläkin oli vaikeaa?

Mannerheim katsoi kuitenkin röyhkeästi ja itsekkäästi oikeudekseen vaatia hallitusta järjestämään omat toimeentuloasiat ensin ja vaati hallitusta jättämään punaorpojen ja punaleskien toimeentulovaikeuksia koskevat järjestelyt huomioitta ja tekemättä.

Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia

Historiantutkija, valt.tiet.tri, Jari Hanski, arvioi 25.10.2008 Helsingin Sanomissa dosentti Antti Kujalan Vankisurmat-teoksen (WSOY 2008).

Hanski totesi kirja-arviossaan muun muassa seuraavaa:

“Vankileireillä vartijoiksi oli pakko ottaa keitä vain saatiin, joten ei ole ihme, jos joukkoon eksyi myös neuvostovangeille vihamielisiä tai mielenterveysongelmista kärsiviä. Joukossa oli myös monia sodassa vammautuneita ja siksi katkeroituneita miehiä, joille vihollisen kanssa tekemisiin joutuminen saattoi olla hyvinkin raskasta.

Vankileirien vartijoiden tekeminen sotavankien surmien takaa löytyi lisäksi alaikäisyyden aiheuttamaa kypsymättömyyttä, sotilaskoulutuksen puutetta, pelkoa ja julmuutta.”

Uskoako tuoretta historiantutkijoiden tulkintaa vai armeijan perinteistä selitysoppia?

Kansallisarkiston sotavankitutkimusprojektin (2008) mukaan Suomessa eri leireillä jatkosodan aikaan olleiden neuvostovankien määrä on ollut noin 67.000 vankia.

Heistä arvioidaan kuolleen vankileiriaikaan kanta-Suomessa noin 22.000, joista 19.085 kuolleelle on pystytty selvittämään vielä 70 vuotta laittomien hengenriistojen jälkeenkin tutkimusprojektissa myös henkilöllisuus.

Suomen miehittämillä alueilla Itä-Karjalassa suomalaisten ajanjaksolla 1.7.1941- 6.8.1944 vangitsemista ja leirittämistä vanhuksista, naisista ja lapsista kuoli leireillä yhteensä 4.328 Neuvostoliiton kansalaista.

Laskennallisesti koko jatkosodan ajan (1.7.1941-25.11.1944) vankien leirikuolleisuus oli kanta-Suomen leireilla rikollisesti prosentteina peräti 33% .

On syytä korostaa, että neuvostovankeista kuoli Mannerheimin 2.9.1943 käskyn jälkeen, jolla sodanjohto lakkautti kanta-Suomessa kotijoukkojen esikunnan suojeluskuntaupseerien sotavankeihin tuhoisin seurauksin kohdistuneen käskyvallan, vain 478 vankia 15 kuukauden ajanjaksolla (2.9.1943-25.11.1944).

Näin syksystä 1943 syksyyn 1944 vankikuolleisuus oli Suomen leireillä vain noin 1%.

Sitä ennen ajanjaksolla 1.7.1941-1.9.1943 (27 kuukautta) joka kolmas paikallisten suojeluskuntien käskyttämillä kanta-Suomen sotavankileireillä ollut neuvostovanki (noin 21.500 vankia) kohtasi määränsä pään Suomen viranomaisten aiheutuksella.

Tuore sotahistoriamme tulkinta, jonka mukaan paikalliset suojeluskunnat – kotijoukkojen esikunnan suojeluskuntaupseerien käskyistä – tappoivat kanta-Suomen sotavankileireillä yli 21.000 sotavankia harkitusti nälkään, kylmyyteen, hoitamattomiin sairauksiin ja orjatyöhön, lienee totuudenmukainen.

Tuore tulkinta korvaa kattavasti perinteisen armeijamme johdon ja siihen sitoutuneiden tutkijoidemme epäuskottavan force majour-tulkinnan (ylivoimainen este) vankikuolemien primäärisyynä.

Martti Pelho
suuhygienisti
Fuengirola
Andalusia

Ehdotan elokuvaa tehtäväksi suuhygienisti Martti Pelhosta. Mannerheim-versio joka ehtii kuvauksiin ensin, tehdään, ja toinen perutaan ja rahoitus käytetään kuvauksiin Fuengirolassa.

Näitä luetaan juuri nyt