Yksin Marsissa ja Ridley Scottin elokuvien funktionaalinen sieluttomuus
Yksin Marsissa on viihdyttävä ja sikäli hyvä elokuva. Matt Damon näyttelee Marsiin loukkuun jäänyttä astronauttia, joka tosi fiksuna poikana onnistuu pysymään hengissä, kunnes apu saapuu paikalle. Silloin Damon on jo muuttunut hämmästyttävän paljon ulkoisesti Ville Haapasaloa muistuttavaksi, höpiseväksi partajeesukseksi.
Jännitys rakennetaan selviytymis- ja pelastuskeinojen keksimisen varaan. Päähenkilö on eräänlainen kasvitieteilijä-MacGyver.
Lopputekstien pyöriessä mietin, että tämä on kiistatta ohjaaja Ridley Scottin parhaita elokuvia. Mietin, mihin ihmeeseen perustuukaan Scottin maine jotenkin fiksujen elokuvien tekijänä.
Yksin Marsissa on tyypillinen ”hyvä Ridley Scott-elokuva”, jossa kaikki on funktionaalista, napakkaa ja vain pintaa. Yhdestäkään henkilöhahmosta ei jaksa erityisesti välittää. Tärkeää on sujuva siirtyminen eteenpäin. Elokuva soljuu ja tapahtumat vaikuttavat kiinnostavilta, mutta mikään ei juuri kosketa.
Hyvän esimerkin tästä ei-koskettavuudesta antaa ajatus, jonka sain loppupuolella. Damonin esittämästä avaruuden robinsoncrusoesta kerrotaan todella vähän huomioiden, että hän on päähenkilö (joskin paljon aikaa käytetään myös Maapallolla NASA:n väen parissa). Ajattelin, että hänestä taidetaan jopa salailla jotain. Ehkä lopussa näytetään, että hänellä on miespuolinen elämänkumppani, tai jotain muuta yllättävää säästellään sitomaan emotionaalisia naruja yhteen?
Ei. Hahmo on ainoastaan mahdollisimman tyhjä taulu. Hänellä ei kerta kaikkiaan ole kuin puolentusinaa ominaisuutta. (Mutta tiesimmekö me Gladiaattorinkaan päähenkilöstä mitään? Mistä hänessä oli kyse? Entä Deckardissa, American Gangsterin tyypeissä tai Ripleyssä? The Counselorin hahmoista puhumattakaan. Erittäin funktionaalisia parin ominaisuuden hahmoja nämä kaikki toki.)
Toisaalta Scottille mikään ei ole liian ilmeistä.
Starman on biisi, joka kertoo kaukaisesta avaruusmiehestä, toivosta ja kaipuusta tämän luo. Tämä David Bowien klassikkokappale soitetaan elokuvassa. Se ei ole niinkään silmänisku katsojalle kuin tårta på tårta -tyyppisen kerronnan maksimointia. Jos on biisi avaruusmiehestä avaruudessa, miks me ei soitettaisi sitä leffassa yksinäisestä miehestä avaruudessa?
Ja silti biisi ei tunnu elokuvassa kornilta, vaikka se sitä ajatuksena on. Kaikki elokuvassa on samanlaista selittämistä. Pelastustoimenpiteitä kaavailevien tiedemiesten dialogi on aika alkeellisten asioiden ääneen ajattelua ja suuria, teatraalisia HEUREKA!-hetkiä. Niin sen pitää olla, koska miten muuten nämä asiat selitettäisiin.. koska alin yhteinen nimittäjä on mikä on.
Kun Yksin Marsissa päättyi, ihmettelin, mihin hukkaan tämä aika meni, mutta yli kaksituntisen elokuvan aikana ei harmittanut. Pidin elokuvasta melkein yhtä lailla kuin Gravitysta, jota se tietenkin kovasti muistuttaa aiheeltaan (mutta toisin kuin Gravity, jota voi tulkita miten haluaa, Yksin Marsissa ei ole elokuva yhtään mistään muusta kuin selviytymisvietistä ja [Yhdysvaltojen] tiedeosaamisesta). Kuten sanottu, Scott ei ole älykkäiden elokuvien ohjaaja, mutta mekaanisella tasolla hän on mestari työssään.
Toimiiko? Toimii.
Nyt perjantaina Suomen ensi-iltansa saava Yksin Marsissa on tehnyt jo hirveän paljon rahaa Yhdysvalloissa, ja nimenomaan menestyksen perusteella sille povataan jo Oscar-ehdokkuusläjääkin. Tämäntyyppiselle elokuvalle on helppo myöntää useiden sorttien ehdokkuuksia, mutta varsinaisia Oscareita se tuskin saa muuten kuin teknisistä kategorioista. Scott ei ole ohjaamisesta Oscaria koskaan saanut, eikä kyllä ansainnutkaan.
Muokattu to 8.10. klo 18.22: David Bowien biisin yksityiskohdat.