Yhdestä tähdestä viiteen: toimintaelokuva The Raid todella jakaa mielipiteet
Eilen ensi-iltaan tullut indonesialais-amerikkalainen toimintaelokuva The Raid – Redemption totisesti jakoi kriitikoiden mielipiteet. Iltalehden Tuomas Riskala antoi viisi tähteä ja kuvaili näkemäänsä ”toimintaelokuvien Citizen Kaneksi.” Aamulehdessä ja nettilehti Film-o-Holicissa närkästyttiin moraalisesti ja perään kolahti yksi tähti. Luonnollisesti tämä elokuva ei ole jokaiseen makuun – mikä (hyvä) elokuva olisi – mutta mistä oikein on kyse?
Elokuva on asetelmaltaan simppeli: poliisin erikoisjoukot iskevät kerrostaloon, joka on rikollisliigan hallussa. Väijytystä seuraavat taistelut tuliasein, teräasein ja aseitta, indonesialaisella silat-taistelulajilla. Väkivalta on sen verran rajua, että ikäraja on K-18.
Minusta elokuva toimii – ja hyvin toimiikin. Ihmettelin mäiskettä lumoutuneena Tukholman elokuvafestarien yönäytöksessä. Tällainen ei-postmoderni ja ei-itsetietoinen action on nykyään harvinaista, ja se on puhtainta liikkeen elokuvaa siinä missä joku Buster Keaton tai Jackie Chanin parhaat.
Älyllistä sisältöä ei ole – ei tosiaankaan. Mutta intensiteetistä ei ole puutetta.
Eikä juoni ole ihan niin yksinkertainen, että vastustajaa vain hakattaisiin kerroksesta toiseen, mutta juonesta ei edes ole kysymys, vaan kuvan kuljettamisesta ja vapaaehtoisen katsojan fyysisestä moukaroinnista. Vuoristoradan jälkeen voimat ovat loppu.
Moinen ei onnistuisi, ellei pääosan Iko Uwais olisi omalla tavallaan myös karismaattinen. Mielenkiintoni pysyi yllä, toisin kuin joitain vuosia sitten fanitettujen thaimaalaisten Tony Jaa -toimintaleffojen parissa. Niistä en saanut mitään irti, vaikka meno oli näennäisen hurjaa. Ei Uwais missään tapauksessa mikään uusi Bruce Lee ole, mutta brittiohjaaja Gareth Evans saa hänestä irti kosketeltavaa inhimillisyyttäkin – juuri sopivasti.
”Toimintagenre kokee vallankumouksen mestariteoksella, jonka voi helposti julistaa lajityypin uudeksi virstanpylvääksi. The Raid: Redemption on toimintaelokuva, johon verrataan kaikkia tulevia toimintaelokuvia”, Riskala tunnelmoi ja sanoo elokuvaa ikimuistoiseksi – itse en sitä sentään näin uraauurtavana pidä.
Mielenkiintoiseksi elokuvan vastaanoton tekee sen kaksijakoisuus. Jukka Kangasjärvi on Aamulehdessä täsmälleen eri linjoilla kuin Riskala.
”Vaikka The Raid: Redemption haluaa sadoilla viimeisillä hengenvedoillaan olla väkivaltaisin elokuva vuosikausiin, sen henkilöt eivät tunnu päältä päin ihmisiltä, vaan kaltaisiaan kappaleiksi rusikoivilta kuvakkeilta. – Kenties olemme kehittymässä sellaisiksi”, Kangasjärvi pohtii.
Film-o-holicissa Lasse Rintakumpu inhoaa ja päivittelee. ”Suomeen tällainen harvinaisuus on todennäköisesti tuotu sen saatua kiittävän vastaanoton elokuvafestivaaleilla.”
Niin, miksi tämä on tuotu Suomeen? Asiaan on varmasti vaikuttanut se, että The Raid – Redemption on ollut yllätysmenestys useissa maissa, joissa sitä on levitettty. Yhdysvalloissa tämä miljoonan dollarin budjetilla tehty elokuva levisi lopulta samanaikaisesti lähes tuhanteen elokuvateatteriin – mikä saattaa olla ennätys tuotantokustannusten suhteessa levityksen kokoon.
Sitten Rintakumpu lyö vielä kovempaa:
”Nähtiin Suomessa kuinka vähän aasialaista elokuvaa hyvänsä olisi The Raid: Redemption pitänyt päästää suoraan videolevitykseen.”
Tuossa ylitetään raja, jota elokuvakriitikon ei ehkä kannattaisi vapaassa maassa lähestyä: dumataan paitsi elokuva, myös kerrotaan minne se muka kuuluu. Asetutaan ehdotta yläpuolelle ja makumooseksen omassa mielessä kielletään toisiltakin teos, kun se ei miellyttänyt.
Mielipiteitten kirjo on hyvä asia, kritiikkiä tulee ja pitää antaa – mutta toisten maun tuomitseminen on mautonta.
Seuraa kirjoittajaa Twitterissä: @kallekinnunen