Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

William Friedkin, Hollywoodin viimeinen kapinallinen

Blogit Kuvien takaa 23.6.2009 16:00
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

William Friedkin on Hollywoodin suuria nimiä. Kuka Friedkin?

1970-luvun alussa amerikkalaisessa studioelokuvassa nousi uusi sukupolvi. Elettiin Bonnie & Clyden, Easy Riderin ja muiden murroskauden yllättävien menestyselokuvien jälkeistä, jännittävää aikaa.

Hollywoodin vanhat pamput tajusivat, että yleisö haluaa nuorten, usein huimapäisten ohjaajien elokuvia. Ei enää musikaaleja ja John Waynea; tuokaa tarinoita tosielämästä ja ottakaa mallia Euroopasta.

Aikaa muistellessa puhutaan uudesta Hollywoodista.

Avainteoksia oli monenlaisia. Francis Ford Coppolan Kummisetä (1972), jonka tekemistä monet studion pomot pitivät karmeana virheenä (se kuvattiinkin kirjaimellisesti ”liian pimeässä”), kunnes jonot näytöksiin kiersivät kokonaisia kortteleita. Martin Scorsesen Taksikuski (1976) oli vielä synkempi, ja siitäkin tuli hitti vastoin kaikkia odotuksia.

Tsekkoslovakiasta tuli Milos Forman, jonka ohjaama Yksi lensi yli käenpesän (1975) on ajan rakastetuimpia elokuvia. Edes muutamaa vuotta aiemmin ei voitu kuvitellakaan, että Hollywood-studio tekisi mielisairaalaan sijoittuvan draaman, vielä koomisillakin aineksilla.

Muita tärkeitä nimiä ovat Peter Bogdanovich ja Brian De Palma. Omaperäisiä menestyksiään tekivät myös esimerkiksi hieman aiemmin aloittaneet Woody Allen, Robert Altman ja Sidney Lumet.

Tuota aikaa nyt katsoessa tuntuu ällistyttävältä, kuinka niin haastavista ja rosoisen realistisista elokuvista saattoi tulla kunnon kansainvälisiä menestyksiä. Vai onko ihme sittenkin siinä, miksi nykyään tuo onnistuu enää niin tavattoman harvoin?

Yksi ajan kovimmista nimistä oli William Friedkin, ”Hurrikaani-Billy”. Poliisielokuvalla Kovaotteiset miehet maineeseen noussut huimapää muistetaan ehkä parhaiten Manaajan tekijänä. Se oli ensimmäinen Oscar-ehdokkuuksia saanut kauhuelokuva, ja rikkoi kassaennätyksiä eri puolilla maailmaa.

Friedkinin uraa leimaa arvaamattomuus. Myönnän, että hän on ohjannut typeriäkin elokuvia. Mutta myös mestariteoksia.

Manaajan jälkeen Friedkin teki amerikkalaisella rahalla uusintaversion Henri-Georges Clouzotin Pelon palkasta, jossa viedään dynamiittirekkaa halki viidakon. Vuonna 1977 valmistunut suurelokuva floppasi täysin: se ei ollut studion rahamiesten toivoma vauhdikas seikkailu, vaan kieltämättä intensiivinen, mutta myös aidosti ahdistava kuvaus miehistä kuilun reunalla. Siinä ei ole sankareita, vaan ihmisiä, joille voi käydä mitä vain.

Mikä pahinta, Yhdysvaltojen elokuvateatteriohjelmistoon tuli samaan aikaan Tähtien sota, jonka kivat robotit ja satumieli miellyttivät katsojia enemmän kuin Friedkinin kiroilevat ja henkihieverissä pirullisen kovaa työtä raatavat päähenkilöt.

Hieman myöhemmin ohjaaja haastoi katsojat Yön kuninkaalla (Suomessa vuonna 1980 kielletty elokuva tunnetaan ehkä meilläkin paremmin nimellä Cruising), jossa Al Pacino soluttautuu New Yorkin sadomasohomopiireihin. Kauhusävyjä punova, unenomainen ja kiistatta erilainen poliisielokuva on edelleen punainen vaate monille gay-aktivisteille – sitä on väitetty homoseksuaalisuutta demonisoivaksi. Pacino ei edelleenkään suostu puhumaan siitä.

Jotain Friedkinin omapäisyydestä kertoo se, kuinka ohjaaja toimi Pelon palkan tehtyä hänen asemansa Hollywoodissa tukalaksi. Riski oli paha: toinen täyskompastuminen olisi voinut olla uran viimeinen niitti.

Silti Yön kuningasta tehdessään Friedkin päätti sekoittaa pakkaa entisestään. Thomas Clagettin mainion kirjan William Friedkin: Films of Aberration, Obsession, and Reality mukaan hän turhautui, repi ilmeisesti melko tavanomaisesti etenevästä käsikirjoituksesta tuhdinnipun sivuja pois ja jätti osan korvaamatta.

Leikkausvaiheessa hän muutti tapahtumien esitysjärjestystä niin, että lopputulos sai surrealistisia sävyjä. Esimerkiksi murhaajan identiteetti jää täysin arvoitukseksi.

Pelon palkka ja Yön kuningas ovat floppaamisestaan ja hieman kehnosta maineestaan huolimatta erinomaisia elokuvia, jälkimmäinen nimenomaan sen kyvystä jäädä piinaamaan mieltä. Hyvin ei näille elokuville ole kuitenkaan käynyt: Pelon palkkaa ei ole vieläkään julkaistu kelvollisena dvd:nä missään päin maailmaa, ja Yön kuningaskin saatiin dvd:lle vasta pari vuotta sitten, tosin ei vielä Suomessa.

Friedkinin parhaita, ellei paras elokuva on illalla TV2:lla esitettävä Elää ja kuolla L.A.:ssa (1985), joka on sentään myös julkaistu Suomessakin dvd:nä.

Taas Hurrikaani-Billy laittoi kaiken yhden kortin varaan. Hän oli saanut pääosaan Hollywoodin tuolloin kuumimman uuden nimen, William Petersonin. Budjettikin oli tuhti. Uuden Hollywoodin aika oli ohi, eikä ruodusta poikkeamista juuri suvaittu – nyt tähtitekijöistä eivät enää olleet Scorseset ja Coppolat, vaan teinisensibiliteettiä edustaneet Spielberg ja Lucas.

Ja minkälainen käsikirjoitus sitten kuvattiin – no, keskeisiä käänteitä paljastamatta voi sanoa, ettei tällainen enää menisi Hollywoodissa läpi. (Mikä on vain huono asia.)

Muistan kun katsoin elokuvan ensimmäistä kertaa. Samaan tapaan kuin Uhrijuhlan nähdessäni, olin järkyttynyt – en esimerkiksi graafisesta väkivallasta, vaan siitä, että eihän elokuvissa kerta kaikkiaan pitäisi käydä näin.

Enää ei tällaisia yllätyksiä ja kelkan täyskäännöksiä tarvitse amerikkalaisessa elokuvassa pelätä. Elää ja kuolla L.A.:ssa jäisi Hollywoodin historiaan jo pelkästään 20 viimeisen minuuttinsa ansiosta, mutta on se muutenkin mestarin virheetöntä työtä.