Wes Andersonin Fantastic Mr. Fox sittenkin elokuvateatteriin Suomessa

Profiilikuva
Blogit Kuvien takaa
Kalle Kinnunen on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Soutamisen ja huopaamisen jälkeen suomalaiset saavat lopulta mahdollisuuden nähdä Wes Andersonin parhaan elokuvan valkokankaalta. No, ainakin Helsingissä – ja tekstittämättömänä.

Kuvio on huvittava. Elokuvan tuotanto- ja levitysyhtiö 20th Century Fox (heh) näki sen ennen kaikkea koko perheen hassutteluna. Markkinoinnissa mentiin lapset edellä: hampurilaisketjussa jaettiin leluja ja niin edelleen.

Roald Dahlin kirjasta ammentava Fantastic Mr. Fox on nukkeanimaatio, mutta ehdottomasti enemmän aikuiseen makuun kuin tenaville tehty tuote.

Olen varma, että monet lapset pitäisivät siitä, mutta ei se mitään Ice Age– tai Shrek -tyyppistä remellystä ole, vaan ytimessään hyvin tyypillinen Wes Anderson -elokuva kasvukivuista ja vaikeista perhesuhteista. On se myös erittäin hauska, ainakin varttuneille.

USA:n ja Iso-Britannian levityksessä raha ei liikkunut odotetulla tavalla. Elokuva leimattiin Foxilla flopiksi ja ajateltiin, että ei sitä kannata laittaa enää monissa muissa maissa valkokankaalle – säästetään markkinoinnissa ja otetaan sitten dvd:ltä mitä irti saadaan.

Alkuvuodesta Kekseliäs kettu poistettiin Suomen ensi-iltojen listalta.

Nyt se lopulta tuleekin kankaalle, mutta aikuiselle art house -yleisölle suunnattuna. Kino Engeliin (Helsingin ainoaan itsenäiseen, siis Finnkinon ulkopuoliseen elokuvateatteriin) saadaan näytille teksittämätön kopio. Nimikin on siis englanniksi: Fantastic Mr. Fox.

Suosittelen: Fantastic Mr. Fox on tekijänsä paras elokuva. Animaatiossa Anderson (The Royal Tenenbaums, Darjeeling Limited) saa teemansa ja  tahalliseen keinotekoisuuteen asti estetisoidun visuaalisen ilmeensä täyteen kukkaan – juuri sopivalla tavalla överiksi.

Ääninä kuullaan George Clooneyta, Meryl Streepiä ja Andersonin vakionäyttelijöitä Bill Murraysta ja Owen Wilsonista Jason Schwartzmaniin.

Tosin itse haluaisin nähdä elokuvan digikopiolta. Syksyllä näkemäni filmikopio näytti hieman karulta – vähän kuin kulahtaneelta 1970-luvun itäblokkianimaatiolta – ja aivan erilaiselta kuin Lontoossa digiprojisointina kankaalta näkemäni traileri, johon hyvin kirkkaat värit ja animaatiokuvan terävämmät kontrastit loivat toisenlaista tunnelmaa. Kun elokuva on kerran kuvattu digille, jälkimmäinen lienee Andersonin tavoittelema vaikutelma.