Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Werner Herzog tuplana: Paha poliisi ja pimeä Lynch-pastissi

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 8.9.2009 07:12

Venetsian elokuvajuhlien kilpasarjassa tehtiin tänä vuonna historiaa: ehdolla oli kaksi saman ohjaajan, Werner Herzogin upouutta elokuvaa. On jotenkin kuvaavaa, että juuri hän kilpailee itseään vastaan.

Herzog loi aikanaan suurenmoisia fiktioelokuvia ja siirtyi Klaus Kinskin kuoltua melkein tyystin dokumentaristiksi. Nyt Herzog tekee taas näytelmäelokuvia.

Venetsian Herzog-elokuvilla on molemmilla tolkuttoman pitkät nimet.

The Bad Lieutenant: Port of Call New Orleans on niistä profiililtaan suurempi. TBLPOCNO:n pitäisi tulla Suomessakin valkokankaalle ensi vuoden alkupuolella.

Nicolas Cage näyttelee poliisia, joka on selkäkipujen piinaamana jäänyt lääkekoukkuun ja sortunut huumeisiin. Hän ei enää piittaa laista, vaan varastaa aineet kohtaamiltaan kamankäyttäjiltä ja sekaantuu järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Silti hän haluaisi selvittää hirmuteon: kuka surmasi afrikkalaisen siirtolaisperheen?

Kuten nimi kertoo, elokuva on eräänlainen uusintaversio Abel Ferraran leimallisesti newyorkilaisesta ja katolilaisesta Pahasta poliisista (Bad Lieutenant, 1992). Sen pääosassa oli Harvey Keitel.

Ferrara on jo ehtinyt toivottaa Herzogin ja kummatkin pahatpoliisit tuottaneen – eli nimen oikeudet omistavan – Edward Pressmanin kohteliaasti kuolemaan helvetin tulessa.

TBLPOCNO on omituinen elokuva, tietenkin, kun tekijä on Herzog. Vaikka jotkut kohtaukset muistuttavat Ferraran elokuvasta, on helppo uskoa Herzogia, joka sanoo ettei ole koskaan nähnyt sitä.

Niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin, TBLPOCNO on sekä kiinteämpi että houreisempi kuin Ferraran näkemys. Välillä kamera siirtyy kuvaamaan rauhallisia iguaaneja, joita kukaan muu kuin päihtynyt päähenkilö ei näe. Mukana on myös leppoisa koira. Sekä breakdancea tanssiva kuoleva sielu.

Jos jonkun kannon alta löytyisi ihminen, joka ei ole nähnyt Nicolas Cagea näyttelemässä, tähden suoritus TBLPOCNO :ssa voisi neitseellisille silmille vaikuttaa suurenmoiselta. Itse en oikein tiedä. Herzog antaa Cagen repiä kokaiinipöllyisen roolinsa överiksi tavalla, joka huipentaa hänen viisitoistavuotisen uransa neuroottis-aggressiivisen ylinäyttelemisen suurvisiirinä. Se on parhaimmillaan riemastuttavan absurdia katseltavaa. Elokuva kannattaisi katsoa jo pelkästään Cagen vuoksi.

Paljon jää selittämättä, ja kokonaisuus on enemmän absurdia tragikomediaa ja mysteeriä kuin poliisigenreen kuuluva kaupallinen tekele, jollaiseen alkuvaikutelma viittaisi. Hyvä niin.

Osoitteleva ja vähän korni musiikki tuo mieleen 1980-luvun poliisielokuvat – tahallista? Vaikea sanoa, mutta taipuisin tulkitsemaan niin.

Yhtä ruotsalaista lukuunottamatta kaikki toimittajat, joiden kanssa olen elokuvasta puhunut ovat myöntäneet pitävänsä siitä jollain tavalla. Osa on vähän häpeillyt mielipidettään – särmikkään elokuvan merkki jos joku.

Kilpasarjan ensimmäisenä yllätyselokuvana esitetty My Son, My Son, What Have Ye Done on jotain ihan muuta.

Sen on tuottanut David Lynch. Parissa lukemassani arviossa (tässä Variety) on mietitty, olisiko kyseessä Lynch-pastissi tai peräti -parodia. Se kävi itsellänikin mielessä.

MSMSWHYD:n päähenkilö on nuori losangeleslainen mies Brad Macallan, joka surmaa ylihuolehtivan ja tunkeilevan äitinsä. Häntä esittää myös TBLPOCNO:ssa sivuroolin vetävä Michael Shannon, joka muistetaan parhaiten Revolutionary Roadin henkisesti epätasapainoisena naapurinpoikana tai World Trade Centerin pakkomielteisenä merijalkaväen miehenä.

Elokuvan näytöksessä saattoi heti aistia, kuinka jotkut hermostuvat ja toiset innostuvat.

MSMSWHYD tuntuu todella nopeasti tehdyltä, mitä se varmaan onkin, vaikka kuvauspaikkoina on Los Angelesin ohella käytetty ainakin Calgarya, Tijuanaa ja Perun viidakoita.

Tyylilaji on lynchmäisesti vinksahtanut psykologinen draama. Willem Dafoe on poliisi, joka yrittää saada kotiinsa linnoittautuneen murhaaja-Bradin (Shannon) tulemaan ulos. Tyttöystävä (Chloe Sevigny) ja teatteriohjaaja (Udo Kier) kertovat vuolaissa takaumissa, mikä Brad on miehiään.

Ärsyttävää äitiä esittää Lynchin Inland Empiren nähneille tuttu Grace Zabriskie.

Meno on ihan dadaa. Silloin tällöin näyttelijät pysähtyvät ja alkavat tuijottaa katsojaa. Lumihangessa hiippailee tyylikkääseen pukuun sonnustautunut kääpiö (Verne Troyer). Bradilla on flamingoita, hänen mielestään ”kotkia drag-asussa”; niiden nimet ovat McNamara ja MacDougall.

Tuhnusti (värit ovat päin hemmettiä niin että päähän sattuu) digikuvattu MSMSWHYD etenee kuin tervassa. En tiedä, onko sen tökeröys tarkoituksellista. Olen varma, että se olisi parempi, jos tunnettujen näyttelijöiden sijaan keskeisissä rooleissa olisi amatöörejä, kuten niin monissa Herzogin aiemmissa elokuvissa..

Mutta haluaisiko Herzog sen olevan parempi sillä tavalla kuin minä toivoisin?

Tuskin.