Watchmen kutsuu supersankarit tuomiolle

Profiilikuva
Blogit Kuvien takaa
Kalle Kinnunen on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Vuosi 1985. Richard Nixon on yhä vallassa. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto ovat ydinsodan partaalla.

Onneksi amerikkalaisilla on Tohtori Manhattan, eräänlainen ydin-Teräsmies. Hänen voimiensa ansiosta jenkit voittivat teurastamalla Vietnamin sodan, joten venäläistenkin on syytä pelätä.

Suomeksi nimellä Vartijat ilmestynyt Watchmen on se erilaisin suuri supersankaritarina. Alan Mooren kirjoittama ja Dave Gibbonsin piirtämä, vuonna 1986 alunperin ilmestynyt kertomus on arvostetuimpia sarjakuvaromaaneja. Kun Time-lehdessä listattiin sata 1900-luvun parasta romaania, Watchmen valittiin mukaan ainoana sarjakuvana.

Mooren mielikuvituksellinen tarina vallankäytön moraalista on osittain traaginen lopunajan eepos, osittain rajua ja terävää satiiria. Polveileva kertomus on kiinnostanut elokuvantekijöitä pitkään, mutta lopulta härkää tarttui sarvista Zack Snyder, intomielinen nelikymppinen toimintaelokuvien tekijä.

Snyderin viimeisin elokuva, myös sarjakuvaan perustuva 300 oli toissavuoden suurimpia hittejä. Ilmeisesti sen yllätysmenestyksen ansiosta Snyder sai vapaat kädet ja teki käsikirjoittajiensa David Hayterin ja Alex Tsen kanssa alkuteosta lähes orjallisesti mukailevan tieteisspektaakkelin, joka kestää kolme tuntia.

Batman ja Kissanainen sängyssä

Watchmenissa seikkailee koko joukko supersankareita. Tosin Moore kyseenalaistaa heidän tahrattoman sankaruutensa: Yöpöllö (vähän kuin Batman) on toimintaan lopen kyllästynyt äveriäs nössö, uudella Silkkiaaveella (kuin Kissanainen, tai kuka tahansa seksikäs vanhanajan naissupersankari) on parisuhdeongelmia ja kipeä suhde alkoholisoituneeseen äitiinsä eli alkuperäiseen Silkkiaaveeseen, Rorschach on sormien katkomisesta nauttiva sosiopaatti ja niin edelleen.

Eikä näillä tyypeillä, Vartijoilla, ole yliluonnollisia ominaisuuksia, Tohtori Manhattania lukuunottamatta. Jumalankaltainen Manhattan on jo kyllästynyt koko riitaisaan ihmiskuntaan: hän ei kerta kaikkiaan välitä.

Tämä sininen Teräsmies antaa tyttöystävänsä lähteä, ja silloin Silkkiaave ryntää suoraan Batmanin, eikun Yöpöllön kainaloon.

Trikoosankareista huolimatta kyseessä ei ole mikään lapsille sallittu seikkailu, päinvastoin. Moore maalasi kolkon maailmankuvan, ja elokuvankin kertojanääni kuuluu äärioikeistolaiselle ja verenhimoiselle Rorschachille. Koko sankarihomma paljastuu lievästi verhotuksi oman käden oikeuden harjoittamiseksi.

Tarinan vaihtoehtomaailmassa Vartijat otettiin 1950-luvulla hyvin vastaan ja he olivat juhlittuja julkkiksia, kunnes toiminta kiellettiin 1970-luvulla kansan saatua tarpeekseen naamioituneiden kostajien hallitsemattomasta varjo-oikeudesta.

Ja tämä kaikki on vasta taustatarinaa. Elokuvan tapahtumat käynnistyvät, kun yksi eläkkeelle jääneistä supersankareista murhataan.

Sarjakuvassa sankarikopla on rupsahtaneessa keski-iässä, mutta elokuvassa he ovat nuorempia ja paljon seksikkäämpiä. Se on ensimmäinen ja pienin Snyderin omien ratkaisujen ongelmista.

Matrixin jäljillä

Snyderin teos saattaa olla paras kuviteltavissa oleva Watchmen-valkokangassovitus jo siksi, että mahdoton sittenkin saavutettu, elokuva on saatu valmiiksi.

Mutta kun alkuperäisen tarinan mittasuhteet ovat niin valtavat ja keskushenkilöitä monta, juttua on vaikea kertoa aivan onnistuneesti edes kolmessa tunnissa.

Tarina etenee pyräyksissä, ikään kuin erillisissä jaksoissa. Osasyynä on erillisinä lehtinä ilmestyneen alkuteoksen rakenne ja loputtomasti vaihtuvat näkökulmat. Mutta punaisesta langasta on hankala saada otetta.

Ehdottomasti parasta antia on Tohtori Manhattanin koskettava syntytarina: siihen Snyder lataa vahvinta nostalgiaa ja aidoimpia tunteita. Sivujuonteena on yksi Mooren kihelmöivimmistä ideaheitoista: mitäpä jos supersankari aiheuttaisi säteilyllään ihmisissä syöpää?

Mutta toiseksi mieleenpainuvinta on väkivalta. Se on hyvin raakaa, eikä siinä olisi sinänsä valittamista, mutta Snyder on ihastunut mäiskeeseen tavalla, joka asettuu ristiriitaan varsinaisen sisällön kanssa. Silpomisista tulee nostatusta, elokuvan kliimaksikohtia, joiden parissa Snyder tuntuu olevan omimmalla alueellaan.

Vertauskuvallinen taso muuttuu kirjaimelliseksi, ja eräs roistokoplan rutmominen näyttää ja jälkikäteenkin tuntuu oman käden oikeuden mutkattomalta ylistämiseltä. Kun satiirinen vääntö katoaa, jäljellä on virtaviivaista splatter-Matrixia, itsetarkoituksellista verellä makeilua.

Elokuvatarkastamo antoi Watchmenille K-15-ikärajan, mutta myöntää että K-18 oli lähellä.

Tasan kymmenen vuotta sitten valmistunut Matrix tulee mieleen myös sikäli, että sen ja Watchmenin välillä ei ole tehty yhtä ilmiselvästi heti maailmaanlaajuiseen kulttimaineeseen ponnahtavaa tieteisspektaakkelia.

Ihailtava kummajainen

Watchmenin kolme tuntia menivät siivillä, mutta aika vähän jäi käteen. Hahmotin sisällön ytimen, koska olen lukenut sarjakuvan. En usko, että se on muille yhtä helppoa. Levitysyhtiössä tätä ainakin jännitetään, ja lehdistönäytöksen jälkeen meiliini kolahti eräänlainen Watchmenin ymmärtämisopas.

Elokuva herättää ristiriitaisia tunteita. Ehkä Snyderin olisi pitänyt odottaa vielä jokunen vuosi ja haudutella tarinan pointteja mielessään.

Toisaalta Yön ritarin hurjan menestyksen jälkeen on tilausta elokuvalle, joka venyttää ja riepottelee amerikkalaisille rakasta supersankariteemaa niin kokeellisesti kuin kalliissa Hollywood-elokuvassa koskaan voidaan. Snyderin rohkeus on ihailtavaa, vaikka taidot eivät aina riitäkään.

Epätasainen elokuva saattaa pettää innokkaimmat Alan Moore-fanit. Tosin Moore on jo ottanut nimensä siitä pois. Suurelle yleisölle se on outo ja vauhdikas erikoistehosteiden ja kekseliään vaihtoehtohistorian runsaudensarvi. Uskon, että siitä tulee kohtuullinen menestys, vaikka varsinainen tarina menee monilta takuulla yli hilseen.

Watchmen ensi-illassa perjantaina 6.3.