Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Watchmen kutsuu supersankarit tuomiolle

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 4.3.2009 10:10

Vuosi 1985. Richard Nixon on yhä vallassa. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto ovat ydinsodan partaalla.

Onneksi amerikkalaisilla on Tohtori Manhattan, eräänlainen ydin-Teräsmies. Hänen voimiensa ansiosta jenkit voittivat teurastamalla Vietnamin sodan, joten venäläistenkin on syytä pelätä.

Suomeksi nimellä Vartijat ilmestynyt Watchmen on se erilaisin suuri supersankaritarina. Alan Mooren kirjoittama ja Dave Gibbonsin piirtämä, vuonna 1986 alunperin ilmestynyt kertomus on arvostetuimpia sarjakuvaromaaneja. Kun Time-lehdessä listattiin sata 1900-luvun parasta romaania, Watchmen valittiin mukaan ainoana sarjakuvana.

Mooren mielikuvituksellinen tarina vallankäytön moraalista on osittain traaginen lopunajan eepos, osittain rajua ja terävää satiiria. Polveileva kertomus on kiinnostanut elokuvantekijöitä pitkään, mutta lopulta härkää tarttui sarvista Zack Snyder, intomielinen nelikymppinen toimintaelokuvien tekijä.

Snyderin viimeisin elokuva, myös sarjakuvaan perustuva 300 oli toissavuoden suurimpia hittejä. Ilmeisesti sen yllätysmenestyksen ansiosta Snyder sai vapaat kädet ja teki käsikirjoittajiensa David Hayterin ja Alex Tsen kanssa alkuteosta lähes orjallisesti mukailevan tieteisspektaakkelin, joka kestää kolme tuntia.

Batman ja Kissanainen sängyssä

Watchmenissa seikkailee koko joukko supersankareita. Tosin Moore kyseenalaistaa heidän tahrattoman sankaruutensa: Yöpöllö (vähän kuin Batman) on toimintaan lopen kyllästynyt äveriäs nössö, uudella Silkkiaaveella (kuin Kissanainen, tai kuka tahansa seksikäs vanhanajan naissupersankari) on parisuhdeongelmia ja kipeä suhde alkoholisoituneeseen äitiinsä eli alkuperäiseen Silkkiaaveeseen, Rorschach on sormien katkomisesta nauttiva sosiopaatti ja niin edelleen.

Eikä näillä tyypeillä, Vartijoilla, ole yliluonnollisia ominaisuuksia, Tohtori Manhattania lukuunottamatta. Jumalankaltainen Manhattan on jo kyllästynyt koko riitaisaan ihmiskuntaan: hän ei kerta kaikkiaan välitä.

Tämä sininen Teräsmies antaa tyttöystävänsä lähteä, ja silloin Silkkiaave ryntää suoraan Batmanin, eikun Yöpöllön kainaloon.

Trikoosankareista huolimatta kyseessä ei ole mikään lapsille sallittu seikkailu, päinvastoin. Moore maalasi kolkon maailmankuvan, ja elokuvankin kertojanääni kuuluu äärioikeistolaiselle ja verenhimoiselle Rorschachille. Koko sankarihomma paljastuu lievästi verhotuksi oman käden oikeuden harjoittamiseksi.

Tarinan vaihtoehtomaailmassa Vartijat otettiin 1950-luvulla hyvin vastaan ja he olivat juhlittuja julkkiksia, kunnes toiminta kiellettiin 1970-luvulla kansan saatua tarpeekseen naamioituneiden kostajien hallitsemattomasta varjo-oikeudesta.

Ja tämä kaikki on vasta taustatarinaa. Elokuvan tapahtumat käynnistyvät, kun yksi eläkkeelle jääneistä supersankareista murhataan.

Sarjakuvassa sankarikopla on rupsahtaneessa keski-iässä, mutta elokuvassa he ovat nuorempia ja paljon seksikkäämpiä. Se on ensimmäinen ja pienin Snyderin omien ratkaisujen ongelmista.

Matrixin jäljillä

Snyderin teos saattaa olla paras kuviteltavissa oleva Watchmen-valkokangassovitus jo siksi, että mahdoton sittenkin saavutettu, elokuva on saatu valmiiksi.

Mutta kun alkuperäisen tarinan mittasuhteet ovat niin valtavat ja keskushenkilöitä monta, juttua on vaikea kertoa aivan onnistuneesti edes kolmessa tunnissa.

Tarina etenee pyräyksissä, ikään kuin erillisissä jaksoissa. Osasyynä on erillisinä lehtinä ilmestyneen alkuteoksen rakenne ja loputtomasti vaihtuvat näkökulmat. Mutta punaisesta langasta on hankala saada otetta.

Ehdottomasti parasta antia on Tohtori Manhattanin koskettava syntytarina: siihen Snyder lataa vahvinta nostalgiaa ja aidoimpia tunteita. Sivujuonteena on yksi Mooren kihelmöivimmistä ideaheitoista: mitäpä jos supersankari aiheuttaisi säteilyllään ihmisissä syöpää?

Mutta toiseksi mieleenpainuvinta on väkivalta. Se on hyvin raakaa, eikä siinä olisi sinänsä valittamista, mutta Snyder on ihastunut mäiskeeseen tavalla, joka asettuu ristiriitaan varsinaisen sisällön kanssa. Silpomisista tulee nostatusta, elokuvan kliimaksikohtia, joiden parissa Snyder tuntuu olevan omimmalla alueellaan.

Vertauskuvallinen taso muuttuu kirjaimelliseksi, ja eräs roistokoplan rutmominen näyttää ja jälkikäteenkin tuntuu oman käden oikeuden mutkattomalta ylistämiseltä. Kun satiirinen vääntö katoaa, jäljellä on virtaviivaista splatter-Matrixia, itsetarkoituksellista verellä makeilua.

Elokuvatarkastamo antoi Watchmenille K-15-ikärajan, mutta myöntää että K-18 oli lähellä.

Tasan kymmenen vuotta sitten valmistunut Matrix tulee mieleen myös sikäli, että sen ja Watchmenin välillä ei ole tehty yhtä ilmiselvästi heti maailmaanlaajuiseen kulttimaineeseen ponnahtavaa tieteisspektaakkelia.

Ihailtava kummajainen

Watchmenin kolme tuntia menivät siivillä, mutta aika vähän jäi käteen. Hahmotin sisällön ytimen, koska olen lukenut sarjakuvan. En usko, että se on muille yhtä helppoa. Levitysyhtiössä tätä ainakin jännitetään, ja lehdistönäytöksen jälkeen meiliini kolahti eräänlainen Watchmenin ymmärtämisopas.

Elokuva herättää ristiriitaisia tunteita. Ehkä Snyderin olisi pitänyt odottaa vielä jokunen vuosi ja haudutella tarinan pointteja mielessään.

Toisaalta Yön ritarin hurjan menestyksen jälkeen on tilausta elokuvalle, joka venyttää ja riepottelee amerikkalaisille rakasta supersankariteemaa niin kokeellisesti kuin kalliissa Hollywood-elokuvassa koskaan voidaan. Snyderin rohkeus on ihailtavaa, vaikka taidot eivät aina riitäkään.

Epätasainen elokuva saattaa pettää innokkaimmat Alan Moore-fanit. Tosin Moore on jo ottanut nimensä siitä pois. Suurelle yleisölle se on outo ja vauhdikas erikoistehosteiden ja kekseliään vaihtoehtohistorian runsaudensarvi. Uskon, että siitä tulee kohtuullinen menestys, vaikka varsinainen tarina menee monilta takuulla yli hilseen.

Watchmen ensi-illassa perjantaina 6.3.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Ajankuvaako tämäkin: nämä ”supersankarileffat” tuppaavat olemaan kaoottisen maailman kaoottisia kuvauksia vrt. Jokeri-hahmo yön ritarissa. Silmitön mutta ”fiksu” tappaja. Ei voi mitään, tulee mieleen nämä meidän koulusurmaajat.

Pakko muuten kysyä, että mitä pitää sisällään leffan ”ymmärtämisopas”. Ja eikös silloin ole menty metsään, jos moisia tarvii edes tehdä?

Watchmenin (1986) elokuvaversion valmistuminen juuri nyt johtunee tekniikan kehityksestä sekä ennen kaikkea supersankarielokuvien buumista ja suosiosta. Tuttuja ja turvallisia, amerikkalaisittain ”koko perheen” sarjissankarileffoja kyllä tehdään edelleen: Iron Manille on tekeillä jatkoa, Spider-Manille myös ja uusin Ryhmä-X-seikkailu tulee toukokuussa.

Ymmärtämisoppaasta sen verran, että levitysyhtiöllä varmaankin pelätään homman menevän kriitikoilta yli hilseen. Ei se ihmeellinen ollut, ranskalaisin viivoin tarinan ja sarjakuvan avainasioita sekä sivuja alkuperäisestä graafisesta romaanista. Onko elokuva liian vaikea suurelle yleisölle, se selviää tänä viikonloppuna, sillä ensi-ilta on lähes kirjaimellisesti maailmanlaajuinen.

Nämä sarjakuvaleffat eivät oikein enää jaksa innostaa. Ilmeisesti Hollywoodia ja sen tuotantoa ohjaa teini-ikäisten maku. Mitä kaikkea muutakin elokuvaa tämänkin leffan tekemiseen käytetyillä rahoilla olisi voinut tehdä! Puhuttelevaa draamaa, upeaa historiallista elokuvaa, parikymmentä Mannerheim-leffaa…

Maailma tosiaan tarvitsee parikymmentä Mannerheim-elokuvaa ja lisää historiallisia eepoksia… Hollywood tekee sitä mikä menestyy. Eivät he tuottaisi puhuttelevaa draamaa kaikella tähän ympätyllä rahalla, jos niistä rahoista vain 60% tulee takaisin. Pitäisi ehkä pikemminkin ajatella mitä kaikkea näiden elokuvien tuotoilla he rahoittavatkaan. Amerikkalainen elokuva on ehkä monipuolisempaa kuin koskaan. Pienet elokuvat eivät vain saa samanlaista medianäkyvyyttä.

Niin, alkuperäisteoshan on ’vain’ yksi arvostetuimmista sarjakuvaromaaneista, päässyt mm. Time-lehden top 100 listalle ja saanut kahmalokaupalla palkintoja ja tunnustuksia, mitäpä sellaisesta elokuvaa tekemään, onhan noita tusinatarinoita tuolla mapissa odottamassa läjäpäin…..:D

Hyvä artikkeli!
Odotan mielenkiinnolla elokuvaa, vaikka suurta pettymystä ’innokkaana Moore-fanina’ pelkäänkin. Snyder on vetänyt paljon mutkia suoriksi, esim. yksinkertaisesti siinä että vaikka kirjan nimi oli Watchmen, niin sankariryhmän nimi oli siinä Minutemen eikä Watchmen, toisin kuin elokuvassa. Watchmen tarkoitti kirjassa sitten jotain muuta. Tämä on tietty pelkkää triviaa, mutta koko kirjan yksi suurista teemoista on aikajatkumon ja sen mahdollisuuksien käsittely, joihin nimet ja termit viittaavat. Termien yhdisteleminen kertoo jo kuinka paljon on jätetty pois…

Suurin vääryys filmatisoinnissa tuntuu olevan kuitenkin se mihin Kinnunenkin viittaa. Moore ja Gibbons eivät yrittäneet tehdä mitään supersankariparodiaa, vaan yhteiskunnallista kommentointia vallan turmelevasta vaikutuksesta (ja tietysti paljon muusta). Näiden hahmojen siirtäminen valkokankaalle Hollywood-tuotannolla muuttavat ne automaattisesti siksi pop-kulttuurin osaksi, mitä alkuperäinen teos pilkkasi. Etenkin jos ohjaajalla tuntuu olevan fetissimäinen kiinnostus koreografiseen väkivaltaan.

Mutta: kannattaa lukea se kirja! Varsinkin ennen elokuvan katsomista…

Tiedä sitten kuinka kauan sarjakuvista supersankarielokuvia jaksetaan tehdä keskivertoyleisölle.

No ehkäpä jossain vaiheessa ymmärretään katsoa myös rapakon tälle puolelle vaikkapa ranskalaiseen sarjakuvaan. Helpommasta ja kevyemmästä päästä löytyisi vaikkapa Mezieres & Christin Valerian albumit, jotka kuulemma innoittivat Spielpergiä hänen omien puheidensa mukaisesti Star Wars synnyssä. Joku hätäinen animehan on jo tehty, mutta ei kunnon kuvaa.

Löytyisipä joku joka tekisi Valerianista vaikkapa Brazil (Terry Gilliam) tai La Cité des enfants perdus (Marc Caro, Jean-Pierre Jeunet) tyylisen kuvan, tai kuvia. Albumejahan on useita :)

Enki Bilal’in jutut on ehkä liian tummia yleiseen makuun, mutta Valerian ’James Bond’ avaruudessa tyyli ehkä menisi kaupaksi suurelle yleisöllekin.

Näitä luetaan juuri nyt