Kalle Kinnusen elokuvablogi.

War of the Dead: kun Samuli Vauramo ja Mikko Leppilampi rintamalla vuonna 1941 zombeja ampuivat

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 3.5.2012 04:32

Marko Mäkilaakson ohjaama toiminta-tieteis-kauhuseikkailu War of the Dead – Stone’s War tulee huomenna ensi-iltaan lähes viisi vuotta kuvausten jälkeen. On ironista, että se saapuu nyt Iron Skyn vanavedessä, kun tämä elokuva olisi aikanaan ollut poikkeuksellisen ihmeellinen tapaus. Nyt se vähän jää kansainvälisesti menestyneen tieteiskomedian varjoon.

Olen seurannut War of the Deadin historiaa alusta asti. Aikoinaan kirjoitin muun muassa sen katoamisesta, viimeksi siitä, kun pääsin lopulta näkemään sen viime vuoden lopulla (dvd:ltä). Tuo versio oli Mäkilaaksolta myöhemmin kuulemani mukaan hieman keskeneräinen.

Kävin katsomassa valmiin elokuvan lehdistönäytöksessä isolta kankaalta. Elokuvateatterissa korostuivat sekä sen vahvuudet että heikkoudet.

Heikkouksia ensin: War of the Deadin tarinasta puuttuvat koukut ja sen kaaresta rytmi. Alku rymisee, puolivälissä junnataan ja lopussa taas päästään lentoon. Kaari ei ole sujuva. Myös kehyskertomus vuoden 1941 itärintamalla salaista iskua tekevän suomalais-amerikkalaisen (kyllä) ryhmän sisäisistä riidoista, neuvostoliittolaisten hyökkäyksestä ja natsien zombikokeista jää kuivemmaksi kuin lupaavan pähkähulluilta aineksilta voisi toivoa.

Raakilemaisen käsikirjoituksen isompi ongelma on henkilöhahmojen katkominen karikatyypeiksi. Vain Samuli Vauramo ehtii puhaltaa venäläissotilaan hahmoon sielua. Muut vain mesoavat. Mutta tämä on lajityyppikysymys: Mäkilaakso on todennut tavoitelleensa nimenomaan 1980-luvun toimintaleffojen vibaa tyyliin Chuck Norrisin leffat. (Lisää viimeisimpään Apu-lehteen kirjoittamassani jutussa elokuvan historiasta.)

Kasarikosketusta elokuvassa riittääkin: ilmeisiä esikuvia ovat Aliens, Predator ja Indiana Jonesin seikkailut. Elokuvateatterissa kauhuelokuvapiirteet tuntuivat korostuvan. Mäkilaakso puolestaan on korostanut elokuvansa olevan ennen kaikkea actionia.

Näyttelijöiden sijaan elokuvan tähtiä ovat ohjaaja, kuvaaja H-P Vitikainen ja lavastaja Kari Kankaanpää.

Sillä: katsoi tästä leffasta minkä tahansa kymmenen minuutin pätkän tahansa, tekee se vaikutuksen toimintaelokuvan suomalaiseen ystävään tai elokuvateollisuuden lainalaisuuksiin muuten perehtyneisiin. Mäkilaakson elokuva näyttää siltä miltä tällaisen B-rytinähalpiksen tosiaan odottaa näyttävän silloin kun kieli on englanti ja rahaa on käytetty reippaammin.

Elokuvahan ei ole tuotantona suomalainen, mutta ohjaaja ja useimmat keskeiset näyttelijät ovat – ja budjetti, Mäkilaakson mukaan tosiasiassa alle miljoona, on ällistyttävän pieni lajityypin ja lopullisen ilmeen huomioiden.

Iron Sky-vertauksia ei kannata tehdä. Se on farssi, satiiri ja efektiscifiä, tämä on vähemmän kieli poskessa rytisevää zombintappoa bunkkerissa noin 10 prosentin budjetilla siitä. Varsin komeassa bunkkerissa, lisään. Rare Exports nousi samankaltaisista lähtökohdista vielä korkeammalle, mutta sekin on ihan oma lukunsa (ja kolmikosta onnistunein kokonaisuus, jos kysytään).

Ja vaikka elokuva on tuotantona eli rahoituspohjaltaan amerikkalais-liettualais-italialainen, suomalaisuutta alleviivaa sekin, että Suomi on näillä näkymin ainoa maa, jossa on katsottu elokuvateatterilevityksen arvoiseksi – kiitos tuttujen näyttelijöiden. Englanninkielisyys tosin varmaankin vähän leikkaa tätä suomileffan pariin halajavien katsojien määrää. Ennen kaikkea videomarkkinat ovat alusta alkaen olleetkin tämän tuotannon varsinainen maailmanlaajuinen markkinasektori, kuten tässä genressä ja näillä budjeteilla usein.

Viimeisimmästä blogikirjoituksestani lainattiin levitystiedotteeseen blogiani kysymättä vähän kyseenalaisella tavalla. ”Mäkilaakson elokuva on klaustrofobinen, visuaalisesti sähäkkä ja juoneltaan yllätyksellinen, ylistää elokuvatoimittaja Kalle Kinnunen Suomen Kuvalehden blogissa”, siinä luki. Suurempi osa tekstistäni tosiasiassa käsitteli elokuvan ongelmia.

”Silti, kelpo genrekamaa ainakin pieneen budjettiin suhteutettuna ja ilopilleri nimenomaan väkevän suomiyhteyden vuoksi”, olisi ollut oivallisempi lainaus. Ilahtumiseni suurin syy siis oli neljä vuotta hyllyllä olleen elokuvan osoittautuminen enemmän toimivaksi kuin pilaantuneeksi.

Suosittelenko?

Genren ystäville kyllä. Jos haluat budjettiinsa suhteutettuna varsin päräyttävää zombintappomäiskettä ja tiedät arvostavasi sitä, go for it.

Mäkilaaksolle elokuva on joka tapauksessa ja kiistatta käyntikortti isompiin kuvioihin. Se lienee War of the Deadin osalta tärkeintä. Sekin voi olla elokuvan funktio.

War of the Dead – Stone’s War ensi-illassa 4.5.

Seuraa kirjoittajaa Twitterissä: @kallekinnunen