Wall-E on elokuvasyksyn suurin yllättäjä
En ole suuri Hollywoodin animaatioelokuvien ystävä.
Kun Disney ryhtyi räätälöimään animaatiotuotantoihinsa myös aikuisille suunattua huumoria (siitähän on jo melkein 20 vuotta), esimerkkinä vaikka Aladdinin vitsikäs lampun henki, alkoivat monet ystäväni diggailla niitä. Kävivät ihan teatterissa katsomassa ilman, että tekosyynä olisi ollut viihdyttää kakaraa. Minä en. En koskaan jaksanut katsoa Aladdiniakaan videolta yhdeltä istumalta. Tylsä se oli.
Viime aikoina Pixar on tuottanut ihan hyviä animaatioita. Aina joskus saan kuulla silmittömiä hehkutuksia jostain uutuudesta. Eräs tuttu käsikirjoittaja väitti Ihmeperhettä vuoden 2005 parhaaksi elokuvaksi. Itsekin nostaisin sen kyseisen vuoden parhaaksi Hollywood-animaatioksi. Mutta jos vuonna 2005 valmistuneista elokuvista pitäisi tehdä paremmuusjärjestyslista (en tee!), Ihmeperhettä olisi turha etsiä top-20:sta, eikä vielä ihan sen kannoiltakaan.
Toisin sanoen hyvä Hollywood-animaatio on yleensä korkeintaan hyvä lajissaan. Ei mitään, mistä jaksaisin oikeasti innostua. Olen kai vähän rajoittunut, ainakin päätellen siitä hunajan määrästä, mitä monet kriitikkokollegani esimerkiksi Toy Storyjen päälle ovat vuodattaneet.
Ihmiskunnan laiskaan tulevaisuuteen lohtua tuovasta siivoojarobotista kertova Wall-E on poikkeus. Se piti otteessaan, nauratti ja antoi jopa ajatuksia kotiinviemisiksi. Sen satiirisuus toimi, vaikkei välttämättä ihan älyllisintä olekaan.
Okei, on se myös rakkaustarina. Robottien välinen.
Ainoa tuttuni, joka ei ole Wall-E:sta pitänyt, vertasi sitä E.T.:hen. Josta hän ei myöskään pidä. Minäkään en pidä E.T.:stä erityisemmin, sen sentimentaalisuus on liian paksua, mutta Wall-E on erinomainen. Muutenkin kuin lajissaan.
Wall-E:ssa ei ole vain nastoja yksityiskohtia ja hurttia huumoria – ennen kaikkea siinä on jäntevää kerrontaa, hitaasti aukenevia arvoituksia ja tilanteita, joissa luotetaan katsojan pitkäjänteisyyteen enemmän kuin hyvässäkään aikuisten Hollywood-draamassa.
Sitä paitsi Wall-E on ensimmäisiä isoja Hollywood-elokuvia, joissa kulutusyhteiskunnan nykytila, periamerikkalaishenkinen konsumerismi asetetaan ihan lähtökohtaisesti kyseenalaiseksi.
Ja sattumoisin myös toinen valkokankaan normaaliohjelmistossa pyörivä ekologista teemaa käsittelevä animaatioseikkailu on erinomainen. Tuulen laakson Nausicaäon Wall-E:n veroinen, vaativankin katsojan palkitseva kokemus. Sen ei tosin pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä, onhan kyseessä Hayao Miyazakin elokuva.
Suomalaisanimaatio Niko – lentäjän poika tulee ensi-iltaan perjantaina, todella kovaan seuraan. Toivottavasti Niko pärjää myös laadultaan.
(Kuva Disney/Pixar)