Vuosi elämästä - ja muutama sana muistakin Mike Leighin elokuvista

Olen nähnyt Another Yearin – suomeksi Vuosi elämästä – jo kaksi kertaa. Se teki vaikutuksen Cannesissa, ja uusinta Lontoon elokuvajuhlilla vain syvensi elokuvaa.

Vuosi elämästä saattaa olla mestariteos ja Mike Leighin paras elokuva.

En ole suurin Leigh-fani. Esimerkiksi mielenterveysongelmaisen miehen öinen Lontoo-harharetki Naked, jonka taannoin otin 16 vuoden jälkeen uusintatarkasteluun, on ihailtava teos, mutta myös vaikeaa katsottavaa. Niin hankalaa, etten osaa pitää sitä erityisen palkitsevana. Sairaan seurassa on kiusallista. Vaikutuksen Naked toki tekee.

Happy-Go-Lucky on periaatteessa erittäin hyvä elokuva, mutten siedä Sally Hawkinsin Poppya koko elokuvan mitassa. Olen pahoillani. Olin niitä ihmisiä, jotka ensimmäisellä katselukerralla olivat varmoja, että Poppylle käy jotain kamalaa. En toivonut sitä, mutta jotenkin typerästi ajattelin, että niinhän draaman pitää kulkea. Mutta Leigh ei tallaa tavanomaisia polkuja, olisihan se pitänyt muistaa.

Salaisuuksia ja valheita on toki loistava.

Vuosi elämästä (traileri) on teos, jossa kaikki osuu nappiin. Vuodenaikoja seuraava draama kertoo keskiluokkaisesta pariskunnasta, Tomista ja Gerrysta (Jim Broadbent ja Ruth Sheen) sekä heidän ystävistään, etenkin vanhapiika Marysta (Leslie Manville).

Yhden vuoden ajan sinänsä melko epädramaattisia kohtaamisia tarkkailevan tarinan ”sanomat” ovat melkoisen tulkinnanvaraisia, mutta teemat – elämän epävarmuus, sen raskaus ja toisaalta onnen hetkien itsestäänselvyys silloin kun ne ovat käsillä – elävät ja pyörivät mielessä vielä pitkään elokuvan päätyttyä. Leighin orgaaninen tyyli on kuin vastakohta peruselokuvadraaman luotettaville, paitsi toivoa, myös lohtua antaville kaarille ja kaavoille.

Periaatteessa Vuosi elämästä on lomittaisia, enemmän tai vähemmän syviä henkilökuvia ilman juonta. Rakenne on kuitenkin yksi osa teemaa. Ymmärtääkseni Leigh kysyy, määrittelemmekö onnellisuutemme sen perusteella, kuinka onnellisia tai onnettomia ihmiset ympärillämme ovat. Manvillen roolityö miehen puutteessa epätoivoiseksi paljastuvana, mutta (juuri siksi) itsekeskeisenä Maryna on hämmästyttävä. Hänestä on usein mahdoton pitää. Häntä ei silti voi olla rakastamatta. Kuinka paljon säälimme häntä, katsomme häntä alaspäin? Ilmeisesti tämä avoin ristiriita on saanut jotkut arvioijat pohtimaan, että Leigh vihjaa Tomin ja Gerryn olevan suorastaan ylimielisiä, tuntevan itsensä paremmiksi kuin ihmissuhteissaan epäonnistuneet ystävänsä. Tulkintoja riittää, mikään ei ole yksiselitteistä.

Ja mitä tarkoittaa prologi, jossa Imelda Stauntonin esittämä nainen – joka ei muuten tarinaan liity – valittaa lääkärille elämänsä kurjuudesta ja kieltäytyy tekemästä mitään tulevaisuutensa muuttamiseksi? Kohtaus on niin julma, että valitus menee koomisen puolelle.

Cannesissa veikkailtiin, että Vuosi elämästä saisi Kultaisen palmun ja näyttelijöillekin povattiin menestystä, mutta lopulta se jäi palkinnoitta. No, tämä ei ole Cannes-jurya johtaneen Tim Burtonin näköinen elokuva, ei sitten yhtään. Itselleni oli myös täysin mahdoton ajatus, että Manville ei muka saisi parhaan naissivuosan BAFTA-palkintoa, eli Britti-Jussia. Eikä hän sitten saanut. Voi hyvä tavaton. Epäreilu maailma.

Vuosi elämästä Suomessa ensi-illassa 25.2.