Vuoden parhaat elokuvat 2018: Roma, Mission Impossible, Call Me By Your Name, Lady Bird...
Listan alustaminen tuntuu turhalta. Yritin valita vain kymmenen elokuvaa, mutta ei niin tiukasta rajaamisesta mitään tullut.
Lista ei ole missään järjestyksessä.
Kuten aina, olen poiminut ainoastaan elokuvia, jotka ovat tulleet kalenterivuoden aikana valkokangaslevitykseen Suomessa. Esimerkiksi pelkällä Netflix-jakelulla ei siis listalle pääsisi.
Cold War Henkilökohtainen painotus: pidin Pawel Pawlikowskin uudesta elokuvasta enemmän kuin Idasta. Universaalimmin: Cold War on hieno, ajaton ja poliittinenkin elokuva rakastamisen vaikeudesta. Nyt se on myös voittanut keskeiset sarjat Euroopan tärkeimmissä elokuvapalkinnoissa (EFA), jos joku tällaista lisävakuutusta laadusta kaipaa.
Nuori Astrid Berliinin elokuvafestivaalien iloisin yllätys oli vetovoimainen ja tunteikas ruotsalais-tanskalainen elokuva nuoren naisen koettelemuksista 1920-luvulla, ilman että ote olisi päähenkilöä uhriuttava. Päähenkilö sattui olemaan Astrid Lindgren, mikä tekee elokuvasta eräänlaisen biopicin. Se ei ole kuitenkaan ongelma. Ohjaaja Pernille Fischer Christensen luo maailman, joka on tässä ja nyt, ei koskaan patsastelua.
The Florida Project Disney Worldin naapurissa asuvista Floridan köyhistä kertova elokuva on amerikkalaista neorealismia – usein hirveän iloinen (sekä hauska) ja hetkittäin hirveän surullinen. Ennen kaikkea se on orgaanisen tuntuista, todella elävää kuvaa. Ohjaaja Sean Baker saattaa olla mestari. Suosittelen kaikille.
A Star is Born Melodraama on tyylilaji, ei haukkumasana. A Star is Bornin kaltaisen elokuvan nostaminen esiin tällaisella listalla tarkoittaa, että jotain pientä ja sinänsä huomionarvoista jää pois – mutta mitä jos vietin yhden vuoden nautinnollisimmista kaksituntisista sen näytöksessä? Toki kyseessä on myös vuoden popmusiikkielokuva #1. Caveat: tämän näytön perusteella en silti osaa odottaa vielä mitään Bradley Cooperin seuraavalta ohjaukselta enkä Lady Gagan seuraavalta roolityöltä.
Widows Steve McQueen on tehnyt uransa ensimmäisen genre-elokuvan, trillerin jossa lesket ryhtyvät gangsterimiestensä hommiin. Monet elementit tuovat mieleen (vain hyvällä tavalla!) The Wiren yhteiskunnalliset painotukset. Ei kannata huolestua siitäkään, että kyseessä on näennäisesti uusintaversio Lynda LaPlanten kirjoittamasta televisiosarjasta – Widows on ehtaa McQueenia, elokuvallinen ja hetkittäin nimenomaan kerronaltaan arvaamaton (tarinakin on sitä, toki). Nyt kun mietin, se taitaa olla suosikkini ohjaajan elokuvista.
Call Me By Your Name Entinen elokuvakriitikko ja esseisti Luca Guadagnino ymmärtää, mitä elokuva on. Hän osaa myös tehdä runsasta elokuvaa: teoksissa kuvat elävät ja musiikki sykkii. Call Me By Your Name on aistien alkemiaa ja johdattelua yllättäviin suuntiin, myös nostalgiaan. Pidin siitä toisella katselukerralla vielä enemmän kuin ensimmäisellä, ja sinänsä hyvin pienimuotoisen elokuvan menestys on ollut todella ilahduttavaa. Mainitaan vielä Sufjan Stevens – tämä kun on vuoden popmusiikkielokuva #2.
Mitä meistä puhutaan Pakistanilais-norjalaisen Iram Haqin osin omaelämäkerrallinen draama antaa kokea, miten kulttuurien rajalta voi pudota ja kuinka pimeydessäkin joku voi ottaa kiinni. Koin oppivani jotain asioista, jotka ovat usein vain tympeitä otsikoita. Rohkeinta elokuvassa on se, kuinka lähelle tuhoa tarina vie. Katse ei ole länsimaisen, lattensa ääreltä etäkauhistelevan humanistin vaan ihmisen, jolle ehdottomuudet ovat olleet tosiasia ja konkreettinen riski. Silti rakkaus voittaa. Paradoksaalisesti vuoden optimistisimpia elokuvia.
Lady Bird Greta Gerwigin nuoruuskuvauksen kerronta on niin ilmavaa, että sitä voi hengittää, ja se jos mikä on harvinaista ja aivan ihanaa. Mietin elokuvaa siltä kannalta, että mikä tässä voisi vanhentua? En keksinyt mitään. Tunnistan näistä hahmoista paljon oikeita ihmisiä, vaikka heistä useimmat eivät ole käyneetkään Kaliforniassa.
A Prayer Before Dawn Thaivankilaan sijoittuva toimintaelokuva, jossa on queer-kierre? Äärimmäisen fyysinen ja silti etenkin metafyysinen draama ihmismielen kehistä? Helvetin raaka nyrkkeilytarina, joka ei palkitse väkivallalla? Realismia, surrealismia, hyperrealismia? Mitä Jean-Stéphane Sauvairen upea teos onkaan, sitä oli vaikea myydä ja katsojamäärä Suomessa(kin) jäi kovin pieneksi. En tiedä, onko tällaisen elokuvan katsomisessa muuten kuin valkokankaalta mitään mieltä, mutta minulle se on viime vuosien parhaita teatterikokemuksia.
You Were Never Really Here Lynne Ramsayn unenomainen sairaskertomus Amerikasta, jossa totuudet ovat tuhkaa. Taksikuskin moderni versio, jossa mikään ei ole kirjaimellista. Hirvittävän intensiivinen ja jännittävä elokuva.
Mission: Impossible – Fallout Puhutaanko toimintaelokuvista? Vuoden suuria harmituksia on se, etten ehtinyt katsoa Falloutia kankaalta vaan vasta kotona. Ohjaaja Christopher McQuarrie pitää kaiken tismalleen huippuosaamisalueellaan. Elokuva on käsittämättömän taitavasti kulkeva ja tiivis nonstop-toimintaputki – tällaista ei moisessa 2,5 tunnin kestossa yksinkertaisesti ole tehty aiemmin – ja kolmen samanaikaisen, toki kirjaimellisenkin cliffhangerin loppuhuipennus oli palttiarallaa uskonnollinen kokemus. Campin rajaakin ylitellään, eipä: tykitys ja huumori ovat niin balanssissa, että kun ylikuntoihme Tom Cruise JUOKSEE JA HYPPII katoilta toisille, nauramme jo hänen kanssaan, emme hänelle (sen lisäksi että tuokin jakso on todella jännittävä). Ihmissuhde-kehystarina on nostettu supersankarielokuvien filosofiseen vireeseen ja samalla virneeseen (kah, onko Ethan Hunt jumala?), ja tiedättekö mitä, se taitaa olla parempi ratkaisu kuin viimeisimpien Bondien näennäisvakavuus.
Roma Luulin listan olevan valmis yhdentoista elokuvan kohdalla. Muistin Alfonso Cuaronin Roman vasta nyt, kai siksi, että sen levitysprosessi oli poikkeuksellinen: näytöksiä tuli ripotellen yhdelle viikolle juuri ennen kuin elokuva sai varsinaisen ensi-iltansa Netflixissä. Varakkaan meksikolaisperheen ja kotiapulaisen tarinoita rinnakkain asettava elokuva on ohjaajansa paras – ja visuaalisesti ehkä vuoden kaunein. Olen seurannut huvittuneena hot take -keskusteluja siitä, että näkökulma olisi köyhää alentava. Sama nimenomaan humanistisia elokuvia kurmoottava whataboutismi-farssi käydään kai kerran vuodessa, viimeksi The Shape of Waterin kanssa, kun sille alkoi Roman tapaan tulla yllättävänkin väkevää Oscar-nostetta.
Muita merkittäviä kokemuksia olivat Raja (hurjan pinnan ja pimeiden yllätystensä alla hyvinkin täsmällinen outofantasian pohjoismainen merkkiteos, joka palaa uudelleen ja uudelleen ajatuksiini), Blackkklansman (poliittinen, viihdyttävä ja hauska, tässä järjestyksessä), The Shape of Water (näköjään pidän Guillermo del Torosta eniten silloin kun hän on antaumuksellisimmin heittäytynyt Hollywood-sävyyn), Shoplifters – perhesalaisuuksia (ymmärrän heitä, jotka sanovat tämän olevan täydellinen elokuva, mutta minusta tämä on vähän ”Muji”.. puhutaanko siististä humanistisesta minimalismista?), Suspiria (voi olla että arvostukseni kallistuu toisen katselukerran myötä vielä rajustikin suuntaan tai toiseen – toistaiseksi mielessäni on kuva akateemisesta järkäleestä, joka antoi enemmän tulkinnallista ja jälki-intellektuellia iloa kuin katsomisen nautintoa), Kesä (rockiin nostalgisesti ja Neuvostoliittoon tiiviin antinostalgisesti suhtautuva nuoruuselokuva, jonka parhaat hetket olivat silkkaa hurmosta), Phantom Thread (ks. Suspiria), The Death of Stalin (mitä voin lisätä siihen, että kaikista maailman ihmisistä Barack Obama nosti vuoden top-listalleen tämän äärimmäisen makaaberin komedian!), Tyhjiö (hauska, tosi ja silti kevyt) ja Hölmö nuori sydän (menee heti yhteiskunnallisesti tärkeimpien suomalaiselokuvien joukkoon, plus koskettaa).
Mikäli ne olisi tuotu ensi-iltaan, ”noin kymmenen parhaan” listalla olisivat läsnä ainakin Gaspar Noén Climax, Paul Schraderin First Reformed, Samuel Maozin Foxtrot ja Jacques Audiardin The Sisters Brothers. Ne ovat siis ohittamassa varsinaisen levityksen Suomessa.
Ainoastaan Netflixissä jakeluun tullut Coen-veljesten The Ballad of Buster Scruggs oli sekin aika oivallinen, joten kymmenen parhaan valikoima olisi varmaankin aivan erilainen, jos nämä reunaehtoni olisivat toisin.