Vuoden parhaat elokuvat 2017: The Square, Get Out, Blade Runner 2049...
Vuoden parhaiden elokuvien listaaminen ei ole aivan helppoa, eikä joka vuonna erityisen hauskaakaan.
Jotta listassa olisi järkeä, haluan tehdä selkeitä rajauksia. Perinteisesti olen listannut ainoastaan elokuvia, jotka ovat tulleet kalenterivuoden aikana valkokangaslevitykseen Suomessa.
Siksi listalla on elokuvia, jotka ovat jo vuoden vanhoja, ja vastaavasti tämän hetken Oscar-keskustelussa kuumat nimikkeet uupuvat lähes kokonaan. Ensi-iltojen ajankohdat ovat eri maissa erilaisia, ja nimenomaan vuodenvaihde on selkeä jakaja. Suomessa elokuvissakäynnin sesonki alkaa joulunpyhistä ja laatuelokuville vuoden parasta aikaa on tammi-maaliskuu. Yhdysvalloissa taas Oscar-potentiaalisten elokuvien ensi-illat sijoitetaan aivan vuoden loppuun, marras-joulukuulle, sillä Oscar-kausi on kalenterivuosi.
Pakkaa alkaa toden teolla sekoittaa Netflix. Noam Baumbachin mainio The Meyerovitz Stories ja Errol Morrisin uusi dokudraama(sarja) Wormwood ovat saaneet ensi-iltansa palvelussa, eli Suomessa niitä ei valkokankaalla nähty. Entä onko Wormwood elokuva vai sarja? Muodoltaan se on sarja, mutta samaan tapaan kuin viime vuoden dokumentti-Oscarin voittaja O.J.: Made in America, sitä voitaneen pitää myös poikkeuksellisen pitkänä elokuvana.
Tietysti sitten on vielä Twin Peaksin kolmoskausi. En suostu sitä elokuvaksi kutsumaan, vaikka ohjaaja David Lynch itse ja televisiota karsastavat elitistit ovat halunneet kategorisoida sen nimenomaan hyvin pitkäksi elokuvaksi. (Ranskalaisen Cahiers du Cinéman toimitus nosti sen vuoden parhaaksi elokuvaksi ja brittiläisen Sight & Soundin äänestys vuoden toiseksi parhaaksi.)
Yritetään silti. Tässä ovat vuoden 2017 kymmenen parasta elokuvaa. Ne eivät välttämättä ole missään järjestyksessä.
The Square
Ei mikään ”taidesatiiri”, vaan osin tarkka, osin riemastuttavan rähmäkäpäläinen ja yleensä törkeän hauska katsaus yhteiskuntaan, tapakulttuuriin ja sivistyksen ohuuteen. Ruben Östlundia koko uran ajan tarkkaan seuranneiden ruotsalaisen elokuvapiirien konsensus muuten tuntuu olevan, että The Square (maan ensimmäinen Cannesin pääpalkinnon voittaja sitten 1950-luvun) ei edes ole ohjaajan paras elokuva. Kahden katsomiskerran jälkeen pidän tätä ohjaajansa onnistuneimpana elokuvana, jolloin täytyy heti korostaa, että juuri hiomaton vaikutelma on osa viehätystä, ainakin niiltä osin kun se on arvaamattomuutta eikä elokuvan melko kiistatonta ylipituutta.
Blade Runner 2049
Tieteiselokuvan klassikko sai tasapainoisen ja tarkkaan ajatellun jatko-osan, joka rakentaa saumatonta maailmaa alkuperäisen ympärille. Hollywood-elokuvaksi tarina on harvinaisen synkkä, sillä päähenkilön tarina kertoo toiveesta tulla joksikin ja valtavasta pettymyksestä. Ehkä siksi elokuvan kaupallinen menestys jäi alle odotusten. Nyt täytyy myös avautua: puheet siitä, että elokuvan naiskuva olisi jotenkin häpeällinen, ovat järjetöntä puutaheinää. Denis Villeneuve kertoo maailmasta, jossa kaikki ovat muuttuneet hyödykkeiksi, välineiksi ja koneiksi koneen osana. Se, että myös naiset on esineellistetty, ei ole mitään seksismiä – mikäli ensimmäinen Blade Runner käsitteli replikantteja ihmisten rinnalla, tämä on elokuva ihmisyyden loppuhetkistä ja pienestä valonpilkahduksesta.
Aurinko sisälläni
Claire Denis tunnetaan viileistä ja älyllisistä elokuvista, ja niin paljon kuin useimmista niistä pidänkin, suosikkejani ovat ohjaajan tunteellisemmat teokset. Aurinko sisälläni ei missään tapauksessa edusta genreä ”romanttinen komedia”, mutta se on komedia ranskalaisittain – draamapainotuksella – ja siinä pohditaan romanttisia asioita, toiveita ja haaveita, sanomatta mitään niistä koskaan turhaan ääneen. Denis antaa Juliette Binochen kannatella koko elokuvaa. Jos pidät tästä tai ylipäänsä nykyaikaisen ihmisen elämä on mielestäsi kiinnostava ja tunteita herättävä ilmiö, suosittelen etsimään Denisin yhdeksän vuoden takaisen elokuvan 35 Shots of Rhum. Luoja kuinka hyvä se on!
La La Land
Syksyllä 2016 La La Landin nähdessäni sain siitä enemmän välittömiä fiiliksiä irti kuin mistään Hollywood-jutusta sitten Pixarin Inside Outin. Vuoden 2017 alun Oscar-huumassa tuntui jo hieman kiusalliseltakin asettua enemmän La La Landin kuin vähemmistöjä herkästi käsittelevän Moonlightin taa. Puhutaanko kuitenkin siitä, mitä La La Land on, eikä siitä mitä se ei ole? Se on täydellisyyttä hipova musikaali, joka kääntyy tragediaksi. Se on viihdyttävä ja energinen tavalla, jota ei uskalla yleensä edes odottaa. Omassa lajissaan se on verraton.
Get Out
Päällisin puolin ja paperilla Get Out on yhden talon kauhuelokuva, joka voisi olla 1980-luvun yhteiskunnallisesti valveutuneiden eksploitaatioveijarien (mieleen tulevat ainakin Larry Cohen ja Brian Yuzna) ideoima. Käytännössä ja vuonna 2017 Get Out on paitsi loistava kauhuelokuva, myös ajan hermoon osuva, armoton satiiri. Siitä saa paljon irti Suomessakin, vaikka todelliset paukut poksahtelevat Yhdysvaltojen kulttuuri-ilmapiirissä. Joillekin elokuva näyttäytyy valkoisten liberaalien itsessään kieltämän latentin rasismin kritiikkinä, toisille Trumpin ajan painemittarina, mutta kuten sanottu, sen voi katsoa myös ajattomana, nerokkaan kompaktina ja klassisesti tunnelmaa kiristävänä vainoharhakauhuna. En taida odottaa kenenkään amerikkalaisohjaajan tulevaa elokuvaa juuri nyt niin suurella jännityksellä kuin Jordan Peelen seuraavaa – ja ehkä elokuvalla on laajempikin merkitys: Hollywood-rahoittajat toivottavasti huomaavat, että ”poliittinen ja menestyvä” on ihan mahdollinen yhtälö.
Ikitie
2017 oli suomalaisen elokuvan paras vuosi pitkään aikaan, ja pitkästä aikaa annoin arviossa kotimaiselle elokuvalle viisi tähteä. Ikitie vakuutti tehokkuudestaan alkuminuuteilla, sillä hetkellä kun Tommi Korpela katsoo kameran suuntaan kyyditysauton takapenkillä. Tämä on Elokuvaa. Ohjaaja AJ Annila yhdistää taitavasti modernia menevää kerrontaa ja klassisempia epookin keinoja.
Jackie (vai Neruda)
Hyvin epätavallinen Jackie katsoo Jackie Kennedya (roolissa jykevä Natalie Portman) päivinä, jolloin presidentin vaimo yrittää sisäistää tiedon miehensä kuolemasta. Voimmeko nähdä lesken pään sisään? Ohjaaja Pablo Larrain välittää olennaiset asiat näyttämällä, vihjaamalla ja tunnelmin, mikä on yleensä dialogipainotteisessa elämäkertagenressä harvinaista. Enkä ole varma, pidänkö Jackiesta enemmän kuin Larrainin toisesta vuoden ensi-illasta, Nerudasta, joka on yhtä lailla herkullinen henkilökuvatulkinta – ja keinoiltaan sekä tyyliltään varsin erilainen.
Baby Driver
Edgar Wright teki popmusiikki- ja kaahailuelokuvan, jossa tähtäin on juuri sopivan korkealla ja kaikki napsahtaa paikoilleen. (Jos Baby Driver ei olisi tällä listalla, rikollisen vähän huomiota saanut Logan Lucky varmaankin ottaisi sen paikan.)
Lumotut
Sofia Coppolan goottilainen kamaridraama-trilleri-western oli sen ensimmäisen kerran nähdessäni pieni pettymys (vaikka pidin siitä enemmän kuin kriitikot Cannesissa keskimäärin). Ehkä siihen olivat syynä omat odotukseni, sillä vaikka Lumotut on ehtaa Coppola-tyyliä, se on myös tyylillinen harppaus vähän eri suuntaan ja kompaktimpaan genreleikittelyyn – loppurepäisyä myöten kuin ohjaajansa oma Death Proof, mikäli moinen vertaus sallitaan. Paria päivää myöhemmin sen napakkuus, tarinan selkeys, ja ironian sähköisyys tuntuvat jo ihanilta.
Manchester by the Sea
Kenneth Lonergan on amerikkalaisen nykyelokuvan suuria yksinäisiä, enemmän teatterin puolella työskentelevä newyorkilainen, joka pääsee aina välillä tekemään (tai viitsii tehdä?) valkokankaalle jotain monitasoisen tunteikasta. Jonkun muun ohjaamana tämä tarina kaiken menettäneen miehen (Casey Affleck) ahdingosta olisi varmaankin naurettava itkuvirsi. Lonergan osaa kertoa ihmisyydestä samaan aikaan vilpittömästi ja analyyttisesti, mistä ällistyttävin esimerkki on Albinonin Adagion post-ironinen käyttö ääniraidalla.
Kirjoitan vuoden kotimaisista blogiin myös erikseen. Ulkomaisista ensi-illoista pidin kovasti myös näistä:
Logan Lucky
Kasvot, kylät
Moonlight
Tuntematon tyttö
Paddington 2
Dunkirk
Frantz
Good Time
Kosketuksissa
God’s Own Country
Niin kauan kuin sydän lyö
Suomessa vaille levitystä jäivät varmuudella (eli ilmestyivät tai pian saapuvat dvd/striimausjakeluun) vuoden huippuelokuvista ainakin Detroit ja The Lost City of Z.
Näkemättä allekirjoittaneelta on vuoden kiinnostavista ja huippulistalle potentiaalisista elokuvista ainakin The Big Sick, Lady Macbeth ja Apinoiden planeetan sota.