Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Vuoden parhaat elokuvat 2009: merkittävät dvd-ensi-illat

Blogit Kuvien takaa 21.1.2010 07:31
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Viime viikolla listasin vuoden parhaat elokuvateatteriensi-illat. Nyt vuorossa on vain dvd:llä (ja festivaaleilla) nähtyjä elokuvia.

Uusien elokuvien dvd-ensi-illoista merkittäviä olivat kuvataitelija Steve McQueenin ankara Hunger, Judd Apatowin tuottama, epätasainen mutta alussa aivan nerokas (tarantinomainen!) blossikomedia Pineapple Express, Charlie Kaufmanin monitasoinen esikoisohjaus Synecdoche, New York ja aivan loistava riehumisaction-elokuva (sekä sellaisten satiiri) Crank: High Voltage.

Pidin kovasti myös ranskalaisista Mesrine -rikoselokuvista, joissa Vincent Cassel näyttelee 1970-luvulla julkkikseksi noussutta Jacques Mesrineä. Monet merkittävät brittikriikot kehuivat Mesrinet Public Enemiesia paremmiksi, kun ne sattuivat ensi-iltaan samaan aikaan.

Suomessa kaksiosainen saaga julkaistiin kätevästi yksissä kansissa. Kuluttajaystävällinen ratkaisu, kiitos siitä.

Kahden näytelmäkirjailijoina aloittaneen elokuvantekijän kiinnostavat uutuudet tuotiin vaivihkaa dvd:lle, eivätkä ne saaneet Suomessa minkäänlaista huomiota.

Neil LaButen Lakeview Terrace kertoo valkoisesta pariskunnasta, jotka muuttavat katkeran ja ilkeän mustan poliisin naapuriin. Rasismia ja muita yhteiskunnallisia kipukohtia käsittelevä draama muuttuu melko sulavasti trilleriksi. Katselukokemus ei ole helppo, mutta LaBute esittää rohkeita kysymyksiä eikä anna ihan helpoimpia vastauksia. Samuel L. Jackson pääsee pitkästä aikaa näyttelemään, ei vain näyttäytymään.

David Mametin Redbelt seuraa tutulla mametmaisella armottomuudella, kuinka tiukat moraaliset periaatteensa avaava itsepuolustuslajien mestari romahtaa hiljalleen häpeään. Elokuva ei ole Mametin parhaita, mutta on ilahduttavaa, että tällaista vielä tehdään Yhdysvalloissa.

Neljä elokuvaa ansaitsevat vielä erityismaininnat.

American Beautyn kirjoittajan ja Six Feet Underin luojan Alan Ballin Towelhead on haastava ja epäsovinnainen, mutta koskettava kasvutarina: 13-vuotias amerikanlibanonilainen tyttö punnitsee identiteettiään ja kokee melko karun seksuaalisen heräämisen. Siloittelematon ja todella mustaa huumoria kaihtamaton elokuva koki karun kohtalon. Nimenvaihdosten, julkaisuviivästysten ja säikähtyneiden kritiikkien jälkeen se floppasi totaalisesti ja harva edes tietää sen olemassaolosta.

James Grayn Two Lovers on hienointa uutta amerikkalaista draamaa. Se kosketti enemmän kuin Revolutionary Roadit, Away We Got, Lukijat ja mitä näitä nyt teatterilevitykseen pääsi. Hienovaraisiksi elokuvan keinoja ei ehkä voi sanoa, mutta Gray on ehta auteur.

Joaquin Phoenix on erinomainen, kuten yleensä. Gwyneth Paltrow tekee uransa selvästi parhaan roolityön. Mikä harmi, että niin harva näki elokuvaa. Dvd-julkaisukin näyttäisi olevan vuokraamoissa ja myymälöissä hyllynalimmaista tavaraa, jonka ei uskota kiinnostavan ketään.

Judd Apatowin komediatehtaalta tuli Walk Hard – The Dewey Cox Story, parhaimmillaan aivan mielettömiin sfääreihin lentävä muusikkoelämäkertaelokuvien parodia. Paljon parempi elokuva kuin Walk the Line – tai mikään muu tässä ivatuista.

Tyson on dokumentti Mike Tysonista, eikä hänen tarinansa kertomiseksi ole tarvittu muuta kuin mies itse. James Tobackin ohjaama muotokuva ei ole millään lailla objektiivinen – mutta juuri siksi katsojan on helpompi tulkita sen totuudellisuutta, kun mitkään näennäiset tasapuolisuuspyrkimykset eivät ole tiellä.

En osaa sanoa paremmin kuin GQ:n kriitikko Alex Pappadenas: ”I loved every erudite, skulduggerous, ecstatic, ludicrous, morally blinkered, Oscar Wilde-recitin’ minute of that film.. — It’s like Errol Morris’ Fog of War, except Robert McNamara never called Don King a ”wretched, slimy, reptilian motherfucker.”

Tyson on melkein vuoden paras elokuva.