Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Vuoden parhaat elokuvat 2009: merkittävät dvd-ensi-illat

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 21.1.2010 07:31

Viime viikolla listasin vuoden parhaat elokuvateatteriensi-illat. Nyt vuorossa on vain dvd:llä (ja festivaaleilla) nähtyjä elokuvia.

Uusien elokuvien dvd-ensi-illoista merkittäviä olivat kuvataitelija Steve McQueenin ankara Hunger, Judd Apatowin tuottama, epätasainen mutta alussa aivan nerokas (tarantinomainen!) blossikomedia Pineapple Express, Charlie Kaufmanin monitasoinen esikoisohjaus Synecdoche, New York ja aivan loistava riehumisaction-elokuva (sekä sellaisten satiiri) Crank: High Voltage.

Pidin kovasti myös ranskalaisista Mesrine -rikoselokuvista, joissa Vincent Cassel näyttelee 1970-luvulla julkkikseksi noussutta Jacques Mesrineä. Monet merkittävät brittikriikot kehuivat Mesrinet Public Enemiesia paremmiksi, kun ne sattuivat ensi-iltaan samaan aikaan.

Suomessa kaksiosainen saaga julkaistiin kätevästi yksissä kansissa. Kuluttajaystävällinen ratkaisu, kiitos siitä.

Kahden näytelmäkirjailijoina aloittaneen elokuvantekijän kiinnostavat uutuudet tuotiin vaivihkaa dvd:lle, eivätkä ne saaneet Suomessa minkäänlaista huomiota.

Neil LaButen Lakeview Terrace kertoo valkoisesta pariskunnasta, jotka muuttavat katkeran ja ilkeän mustan poliisin naapuriin. Rasismia ja muita yhteiskunnallisia kipukohtia käsittelevä draama muuttuu melko sulavasti trilleriksi. Katselukokemus ei ole helppo, mutta LaBute esittää rohkeita kysymyksiä eikä anna ihan helpoimpia vastauksia. Samuel L. Jackson pääsee pitkästä aikaa näyttelemään, ei vain näyttäytymään.

David Mametin Redbelt seuraa tutulla mametmaisella armottomuudella, kuinka tiukat moraaliset periaatteensa avaava itsepuolustuslajien mestari romahtaa hiljalleen häpeään. Elokuva ei ole Mametin parhaita, mutta on ilahduttavaa, että tällaista vielä tehdään Yhdysvalloissa.

Neljä elokuvaa ansaitsevat vielä erityismaininnat.

American Beautyn kirjoittajan ja Six Feet Underin luojan Alan Ballin Towelhead on haastava ja epäsovinnainen, mutta koskettava kasvutarina: 13-vuotias amerikanlibanonilainen tyttö punnitsee identiteettiään ja kokee melko karun seksuaalisen heräämisen. Siloittelematon ja todella mustaa huumoria kaihtamaton elokuva koki karun kohtalon. Nimenvaihdosten, julkaisuviivästysten ja säikähtyneiden kritiikkien jälkeen se floppasi totaalisesti ja harva edes tietää sen olemassaolosta.

James Grayn Two Lovers on hienointa uutta amerikkalaista draamaa. Se kosketti enemmän kuin Revolutionary Roadit, Away We Got, Lukijat ja mitä näitä nyt teatterilevitykseen pääsi. Hienovaraisiksi elokuvan keinoja ei ehkä voi sanoa, mutta Gray on ehta auteur.

Joaquin Phoenix on erinomainen, kuten yleensä. Gwyneth Paltrow tekee uransa selvästi parhaan roolityön. Mikä harmi, että niin harva näki elokuvaa. Dvd-julkaisukin näyttäisi olevan vuokraamoissa ja myymälöissä hyllynalimmaista tavaraa, jonka ei uskota kiinnostavan ketään.

Judd Apatowin komediatehtaalta tuli Walk Hard – The Dewey Cox Story, parhaimmillaan aivan mielettömiin sfääreihin lentävä muusikkoelämäkertaelokuvien parodia. Paljon parempi elokuva kuin Walk the Line – tai mikään muu tässä ivatuista.

Tyson on dokumentti Mike Tysonista, eikä hänen tarinansa kertomiseksi ole tarvittu muuta kuin mies itse. James Tobackin ohjaama muotokuva ei ole millään lailla objektiivinen – mutta juuri siksi katsojan on helpompi tulkita sen totuudellisuutta, kun mitkään näennäiset tasapuolisuuspyrkimykset eivät ole tiellä.

En osaa sanoa paremmin kuin GQ:n kriitikko Alex Pappadenas: ”I loved every erudite, skulduggerous, ecstatic, ludicrous, morally blinkered, Oscar Wilde-recitin’ minute of that film.. — It’s like Errol Morris’ Fog of War, except Robert McNamara never called Don King a ”wretched, slimy, reptilian motherfucker.”

Tyson on melkein vuoden paras elokuva.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

David Mamet on täysin yliarvostettu käsikirjoittaja ja ohjaaja. En käsitä häneen kohdistuvaa ihailua. Espanjalainen vanki oli teennäistä kikkailua. State and main yksinkertaisesti tylsä ja mitäänsanomaton. Mielestäni Mamet on aivan mukiinmenevä ohjaaja/käsikirjoittaja, mutta yhtään mestariteosta hän ei ole saanut aikaiseksi.

State and Main on keskinkertaista Mametia, jostain syystä suomeen tuotiin, kai näyttelijöiden vuoksi. Parhaita House of Games, ja Spanish Prisoner. Rautaa

Jos Espanjalainen vanki ja State and main ovat ainoat Mametit, jotka nimimerkko JON on nähnyt, niin kehoitan katsomaan lisää. Nuo eivät olleet miehen parhaimmistoa.

Nuo ko. elokuvat olivat vain esimerkkejä. Olen tutustunut Mametin tuotantoon aivan tarpeeksi voidakseni esittää aiemmin kirjoittamani mielipiteen. Mamet ei suinkaan ole mitään Uwe Boll tasoa ohjaajana, mutta ei hän kyllä mikään häikäiseväkään ole. Parhaimmillaan hän on yltänyt ohjaajana ensimmäisessään eli House of Games’ssa. Taas käsikirjoittajana hän on tehnyt parhaan työnäytteensä ehkä Glengarry Glen Ross (Pulitzer) tai Wag the Dog elokuvissa. Mametin uralla on valitettavan paljon mitäänsanomattomia tekeleitä (esimerkiksi Hannibal, We´re No Angels, Ronin sekä aiemmin mainitut) eikä häntä voi ainakaan toistaiseksi kohottaa aivan terävimpään kärkeen. Kokonaisuutena ajatellen Mamet on edelleen mielestäni varsin keskinkertainen ohjaaja/käsikirjoittaja. Mainittakoon vielä, että en ole nähnyt Mametin näytelmäsovituksia teatterissa.

Lisäkommenttina lisään, että Mametin tapauksessa kyse on tietynlaisesta ”keisarin uudet vaatteet”-tilanteesta. Miehen nauttima(?) arvostus ei mielestäni ole ansaittua hänen antamiensa näyttöjen perusteella.

JON: ”Olen tutustunut Mametin tuotantoon aivan tarpeeksi voidakseni esittää aiemmin kirjoittamani mielipiteen. Mamet ei suinkaan ole mitään Uwe Boll tasoa ohjaajana, mutta ei hän kyllä mikään häikäiseväkään ole. Parhaimmillaan hän on yltänyt ohjaajana ensimmäisessään eli House of Games’ssa. Taas käsikirjoittajana hän on tehnyt parhaan työnäytteensä ehkä Glengarry Glen Ross (Pulitzer) tai Wag the Dog elokuvissa. Mametin uralla on valitettavan paljon mitäänsanomattomia tekeleitä (esimerkiksi Hannibal, We´re No Angels, Ronin sekä aiemmin mainitut) eikä häntä voi ainakaan toistaiseksi kohottaa aivan terävimpään kärkeen. Kokonaisuutena ajatellen Mamet on edelleen mielestäni varsin keskinkertainen ohjaaja/käsikirjoittaja.”

Mamet ei ole elokuvaohjaajana koskaan osunut ihan napakymppiin, mutta Pelin henki eli House of Games, Näin se käy eli Things Change ja Espanjalainen vanki ovat hienoja elokuvia.

Ennen kaikkea Mamet on kirjoittaja. Ainakin Ratkaisun hetkien (The Verdict), Myyntitykkien Glengarry Glen Ross) ja Ryöstön (Heist) käsikirjoitukset ovat upeita – ja täytyy hehkuttaa myös meillä vain dvd:llä nähtyä Edmondia, joka ei taatusti jätä kylmäksi.

Mametin arvioiminen Hannibalin, Emme ole enkeleitä ja Roninin kaltaisten tilaustöiden perusteella on vähän kuin dumaisi Brian De Palman tunariksi Mission: Impossiblen ja Mission to Marsin perusteella.

Ai niin! Mametin kirjoittama ja ohjaama Spartan on päättyneen vuosikymmenen kätketty trillerihelmi, epätasainen mutta myös unohtumattoman kutkuttava. Vähän tuhdimmin resurssein siitä olisi voinut tulla mestariteos.

Kiitokset vastauksestasi. Itse taisin jo sanoa kaiken oleellisen.

Nyt kun kerran ollaan päästy vauhtiin tässä yliarvostus-keskustelussa niin toisin mieluusti esiin vielä yhden asian vaikka alkuperäinen otsikko ei tätä koskekaan. Minua nimittäin kummastuttaa vallan suuresti se asia, että Liam Neesonin ”tähdittämä” Taken saa niin hyviä arvioita osakseen. Elokuva on täysi floppi. Yrittäessään olla tummasävyinen kuten Bourne-elokuvat Taken ajautuu tahdottoman komiikan puolelle. Juonen aukot ovat sietämättömiä vaikka kyse onkin vain viihde-elokuvasta. Neeson ei raamikkuudestaan huolimatta sovi osaansa, hän on liian kömpelö, näin se vain on. En tiedä mitä Luc Besson on ajatellut tätä roskaa kirjoittaessaan.

Heistin vielä ymmärrän, mutta mitä ihmeellistä tuossa Verdictissa nyt oli?

Towelhead oli kyllä höttöistä tavaraa omasta mielestäni, tukehtuu ravisteleviin aiheisiinsa ja kömpelöhköön toteutukseensa. Todd Solondz on sentään parhaimmillaan ihan hauska. Tässä ei oikein kunnolla ollut sitäkään lunastavaa piirrettä.

Mamet ei ole ohjaajana tosiaan mikään kaksinen, mutta tekee nautittavia ja viihdyttäviä elokuvia. Kirjoittajana sentään varsin nokkela, jopa liiallisuuksiin asti, kuten Spanish Prisoner ja Heist ja muut joissa loppuylläriä seuraa toinen mokoma ja katsojalta vedellään mattoa jalkojen alta minkä ehditään.

Two Lovers on kyllä hyvä, mutten ymmärrä mitä Kinnunen tarkoittaa kun kirjoittaa ettei sen keinot ole kovin hienovaraisia. Ei se nyt sentään ihan kamalaa melodraamaakaan ole.

Näitä luetaan juuri nyt