Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Vuoden parasta elokuva-aikaa

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 4.2.2009 09:00

Aikaa vuodenvaihteen molemmin puolin kutsutaan Yhdysvaltojen elokuvapiireissä awards seasoniksi, palkintokaudeksi. Suurin osa Oscar-ehdokkuuteen pyrkivistä elokuvista tuodaan ensi-iltaan juuri joulun alla, viimeisinä Oscar-kelpoisuuden päivinä, jotta ne olisivat hyvin muistissa kun äänestykset alkavat.

Sama koskee myös Golden Globeja.

Yhdysvalloissa on mahdollista, että aikuisemman yleisön draamaelokuvat aloittavat suurissa kaupungeissa joulukuussa ja levitys laajenee hiljalleen tammikuussa, etenkin jos ehdokkuuksia eli ilmaista medianäkyvyyttä tulee tarpeeksi.

Suomeen tilanne heijastuu hullulla tavalla. Tammi-helmikuussa on art house -elokuvien ja tavallista kunnianhimoisempien Hollywood-ensi-iltojen järjetön suma.

Tietenkin on mukavaa, että valkokankaalla on runsaasti erilaisia laatuelokuvia. Järjetöntä on kuitenkin se, että ne, jotka eivät onnistu houkuttelemaan katsojia välittömästi teattereihin, joutuvat väistymään uusien ensi-iltojen tieltä aivan liian nopeasti, jo muutamassa viikossa. Pienessä maassa ei ole kaikille tilaa elää.

Vuoden 2009 alun ulkomaisten ensi-iltojen sumasta nousee kirkkaimmin esille muutamia helmiä. Jo levitykseen ehtineet The Wrestler – painija, Frost/Nixon ja Doubt – Epäilys ovat parasta amerikkalaista draamaa, kaikki omilla tavoillaan varmoja valintoja.

Sean Penn
Milkissä

Oma ykkössuosikkini on kuitenkin Milk, joka tulee teattereihin nyt perjantaina. Sean Penn esittää siinä lopulta luoteihin kuollutta kansalaisoikeusaktivistia Harvey Milkiä. Homoliikkeen historiikissa on tunteen paloa, joka sai newyorkilaisyleisön hurraamaan useita kertoja ja antamaan lopussa hurjat aplodit ihan tavallisessa monisaliteatterin iltaseitsemän näytöksessä, jossa joulukuussa kävin. Yleensä tuollaisia hurmoksellisia vastaanottoja näkee ja kokee vain festivaaleilla tai muuten elokuvatekijöiden ollessa näytöksessä läsnä.

Ohjaaja Gus Van Santin neljästä edellisestä pitkästä elokuvasta Suomeen valkokangaslevitykseen on päässyt vain yksi, Columbinen koulusurmista ammentava Cannes-voittaja Elephant. Se ja ohjaajan viimeisin ennen Milkiä, meillä vain dvd:nä ilmestynyt ja harvojen vuokraamojen valikoimiinsa kelpuuttama Paranoid Park ovat kumpikin melko kokeilevia, ekspressionistisia, mutta myös erinomaisen hyvin otteessaan pitäviä kertomuksia nuoruudesta.

Milkin kerronta on hieman tavanomaisempaa, edeltäjiin verrattuna ihan turvallisiin ratkaisuihin nojaavaa. Silti Van Santin nykyinen tyyli lienee liikaa Oscar-päättäjille ja elokuva häviää ehdokkuutensa, pelkään. Selittelevyydestä ollaan yhä kaukana.

Mestarillinen
Gomorra

Perjantaina saapuu myös Roberto Savianon kirjasta ammentava italialainen mafiakuvaus Gomorra. Se on melkein Milkin vastakohta, tunnelmiltaan tavattoman kylmä ja masentavakin elokuva – mutta mestarillisen hyvin tehty.

Olen nähnyt sen jo Cannesissa ja Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla, mutta voi olla, että käyn katsomassa sen valkokankaalta vielä kolmannenkin kerran, sillä tämä rappion kuvaus hivelee silmiä omalla paradoksaalisella tavallaan – on ihme, jos kuvaaja Marco Onoratolle ei satele työtarjouksia suuresta maailmasta. Matteo Garronen ohjauksessa on myös yhteiskunnallista pointtia niin paljon, että ehkä Tapani Maskulakin lämpenee.

Karukosken paras
Kielletty hedelmä

Alkukevään kruunaavat kaksi vahvasti mieleenpainuvaa kotimaista. Muukalaisesta olen kirjoittanut jo pari kertaa.

Dome Karukosken Kielletty hedelmä (ensi-ilta 13.2.) on myös ehdottomasti näkemisen arvoinen, kenelle tahansa. Ja tarkoitan sitä.

Elokuva kertoo Helsingin houkutuksiin tutustuvista lestadiolaisnuorista, mutta se ei ole yksinomaan nuortenelokuva. Käsikirjoitus on suoraviivainen, hieman kliseinenkin, mutta henkilöohjaajana jo vaikkapa Lukas Moodyssonin tasolle nousseen Karukosken käsissä elokuvasta tulee paljon enemmän kuin osiensa summa. Tunnetta on niin paljon, että tippa tulee linssiin kohtauksissa, joista sitä ei odottaisi.

Aamulehdessä Markus Määttänen kirjoitti usein siteeratussa arviossaan Karukosken debyytistä Tyttö sinä olet tähti, että se on paras suomalainen elokuva, koska siinä ei ole lainkaan pysähtyneitä kohtauksia. Kielletty hedelmä todistaa, että Karukoski on edelleen ainoa suomalaisohjaaja, joka pystyy tähän.

Ensimmäisen katselun perusteella Kielletty hedelmä on hänen toistaiseksi paras työnsä, vaikka jotkut poukkoilevat juoniainekset jäivät jälkikäteen vähän mietityttämään. Upeinta on se, kuinka vahvoina jännitteet säilyvät, vaikka käsikirjoituksessa olisi suvantoa tai kuoppaa.

Kaikki Kuvien takaa -blogin merkinnät löydät täältä

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Onneksi olkoon Domelle. Kielletty hedelmä näyttää trailerin perusteella korjanneen sen puolen, joka miehen aiemmissa elokuvissa on tuntunut puutteelliselta – kuvauksen. Nyt elokuvaajana on ollut mm. Muukalaisen ja Miehen työn kuvannut Tuomo Hutri. Aiemmat Karukosken ohjaukset ovat näyttäneet hieman ”tv-mäisiltä”, vaikka kerronta ja näyttelijätyö ovat olleet ihailtavan sujuvaa.

Näin Kielletyn hedelmän tänään ja yhdyn Kinnusen näkemykseen. Se oli todella komea elokuva. Taitaa olla tekijänsä paras.

Kuvaus oli myös todella kaunista ja tuki hyvin elokuvan kerrontaa. Minusta ohjaajan aiemmista elokuvista Tyttö, sinä olet tähti oli hieman heikommin kuvattu, mutta Tummien perhosten koti oli myös kaunis.