Vuoden paras amerikkalaiselokuva: La La Land on täysosuma
Venetsian elokuvajuhlilla tapahtui jotain, mitä en muista aiemmin todistaneeni: kilpasarjan elokuva (ja festivaalin avajaiselokuva) sai lehdistönäytöksessä spontaanit aplodit jo alkutekstien alkaessa.
La La Land alkaa liikenneruuhkasta, jossa toinen päähenkilöistä turhaannuttuaan alkaa tanssia ja laulaa. Tilanne eskaloituu upeasti koreografioiduksi musikaalinumeroksi. Juuri sitä ennen Emma Stonen ja Ryan Goslingin roolihahmot ensi kertaa vaihtavat katseita.
En edes muista, mitä tarkalleen laulettiin, koska jakso naulitsi niin. Se on lajissaan täydellinen, ja samaa mieltä tuntui olevan lehdistönäytöksen väki, sillä sen päättyessä 1950-luvulle viittaavaan alkutekstiplanssiin kaikuvat Darsena-salissa kiihkeät aplodit. (Osallistuin.)
Tuo olisi vain detalji, eivätkä yhdet aplodit kerro muusta kuin siitä että ihmiset taputtivat, mutta koko La La Land löi samalla tavalla ällikällä. Kriitikkovastaanotto oli hullaantunut, Oscar-ehdokkuudet ovat itsestäänselvyys.
Pidin ohjaaja Damien Chazellen Whiplashista varauksin: siinä oli energiaa ja fiilistä, mutta myös esikoisohjaajan itsetarkoituksellista kikkailua, joka meni välillä ihan kikkelöinniksi.