Vuoden paras amerikkalaiselokuva: La La Land on täysosuma
Venetsian elokuvajuhlilla tapahtui jotain, mitä en muista aiemmin todistaneeni: kilpasarjan elokuva (ja festivaalin avajaiselokuva) sai lehdistönäytöksessä spontaanit aplodit jo alkutekstien alkaessa.
La La Land alkaa liikenneruuhkasta, jossa toinen päähenkilöistä turhaannuttuaan alkaa tanssia ja laulaa. Tilanne eskaloituu upeasti koreografioiduksi musikaalinumeroksi. Juuri sitä ennen Emma Stonen ja Ryan Goslingin roolihahmot ensi kertaa vaihtavat katseita.
En edes muista, mitä tarkalleen laulettiin, koska jakso naulitsi niin. Se on lajissaan täydellinen, ja samaa mieltä tuntui olevan lehdistönäytöksen väki, sillä sen päättyessä 1950-luvulle viittaavaan alkutekstiplanssiin kaikuvat Darsena-salissa kiihkeät aplodit. (Osallistuin.)
Tuo olisi vain detalji, eivätkä yhdet aplodit kerro muusta kuin siitä että ihmiset taputtivat, mutta koko La La Land löi samalla tavalla ällikällä. Kriitikkovastaanotto oli hullaantunut, Oscar-ehdokkuudet ovat itsestäänselvyys.
Pidin ohjaaja Damien Chazellen Whiplashista varauksin: siinä oli energiaa ja fiilistä, mutta myös esikoisohjaajan itsetarkoituksellista kikkailua, joka meni välillä ihan kikkelöinniksi.
Toki pelkäsin, että musikaalia tehdessään Chazellella lähtee homma lapasista pinnalliseksi erikoisten keinojen esittelyksi. Päinvastoin.
La La Land on klassinen musikaali, eikä vain pastissi, vaan ihan asian ytimessä. En ole musikaalihullu, kaukana siitä, ja viimeksi lajityypissä päästiin tunteikkaaseen ja svengaavaan täysosumaan Baz Luhrmannin Moulin Rougessa 15 vuotta sitten. Mutta jos vuosia lasketaan ja historiaan katsotaan, La La Land tuntuu parhaalta musikaalilta 52 vuoteen. Ei niin, että olisin ollut Cherbourgin sateenvarjojen valmistuessa sitä ihailemassa, mutta ei kai sen jälkeen ole moista tehty. Hollywood-musikaalit ovat kauan olleet lähinnä Broadway- ja West End-alkuteoksista elokuvaksi palsamoituja muumioita.
Salaisuus on musikaalin keinotekoisuuden ja draamallisen tarinan mahdollisuuksien harvinaisen elävässä naittamisessa. Ekstaasi kohtaa melankolian.
”La La Land” on Los Angeles, ja tämä on unen kaltainen satu, joka osin tapahtuukin elokuvassa tehtävien elokuvien kulisseissa – Stonen roolihahmo havittelee uraa näyttelijänä. Chazellen oivalluksiin kuuluu, että vaikka ollaan nykyajassa, elokuvan sisäisen maailman viihdebisneksessä ei taida olla tapahtunut mitään noin vuoden 1965 jälkeen. Eikä tämä ole mikään kikka, vaan sen huomaa jos huomaa. Eivät vaikutteet tosin 60-luvun murrokseen lopu, sillä Bob Fossellekin tehdään näppärästi ja alleviivaamatta kunniaa.
Tarina ei ole vain siirappia. Ei itse asiassa ollenkaan: henkilöt ovat omilla tavoillaan vähän rikki, kuin draamassa, kuin tosielämässä. He eivät tee ratkaisuja, jotka käsikirjoitus pakottaa, vaan toimivat fiksusti ja tyhmästi ihan ymmärrettävistä lähtökohdista. (Chazelle kertoi logiikasta lehdistötilaisuudessa, josta kirjoitin STT:lle.)
Chazelle on kirjoittanut Goslingin hahmosta Sebastianista alussa vähän samanlaisen omakuvan kuin Quentin Tarantino True Romancen Clarencesta. Tyyppi on idealistinen jazz-pianisti, johon elokuvantekijä projisoi omaa, tiedostetusti naiivia mutta sitäkin aidompaa fanipoika-asennettaan musiikinlajiin ja sen guruihin. Idealisti tuskin voi tehdä sitä, mitä todella haluaa – mutta mitä jos unelma toteutuisikin? Ehkä tavoitteleminen oli antoisampaa. Stonen näyttelemä Mia on hahmoista määrätietoisempi ja lopulta varsinainen näkökulmahenkilö.
Elokuvaa katsoessa mietin, kuinka siistiä voisi olla ohjaaja – ei siksi, että työ on niin vaativaa ja monimutkaista, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että Chazelle on saanut työskennellä näin taitavien näyttelijöiden kanssa. Stonen ja Goslingin valkokangaskemia on aivan harvinaislaatuista ja roolitöissä on tekstuuria, joka olisi laatudraamassakin erityistä. Hahmot hengittävät samassa tahdissa kuin koko elokuvan hyvin spesifinen, aidon ja korostetusti epätoden yhdistävä maailma.
Musikaalinumeroita ei lopulta ole kovin montaa, mutta sen ehkä huomaa vasta jälkikäteen, sillä jokainen on täydellisen motivoitu ja integroitu juoneen. Itse olisin taipuvainen nimeämään Michel Legrandin säveltäjä Justin Hurwirtzin tärkeimmäksi esikuvaksi, mutta ehkä se olen vain minä Jacques Demyn ihailijana.
La La Landia pitää odottaa: sen Yhdysvaltojen ensi-ilta on joulukuussa, ja se saapuu Suomeen vasta ensi vuoden alussa. Kun pääsen katsomaan sen uudestaan, muistan ottaa nenäliinoja mukaan. Samanlaiseen tunnevyöryyn en ollut valkokankaan äärellä antautunut tänä vuonna.