Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Vuoden 2012 parhaat elokuvat, osa 2: miesstrippareita, indonesialaisia itsepuolustuslajeja, 007 ja mykkäkomedia

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 23.12.2012 17:36

Kun listasin vuoden kymmenen parasta ensi-iltaa, ei joukkoon mahtunut yhtään Hollywood-elokuvaa. Ei niitä ole montaa edes seuraavissa kolmessatoista erinomaisessa leffassa, jotka jäivät vähän kärjestä. Tosin suomalaiset näytelmäelokuvatkin loistavat poissaolollaan.

Kotimaisten joukossa alkuteokselle uskollisesti aggressiivinen Puhdistus on oikein hyvä, mutta ei millään ilveellä vuoden kansainvälistä kärkeä. Sen rinnalla pidin kotimaisista elokuvista parhaana Kulman poikia. Se on rehdisti ja onnistuneesti sitä mitä on, sutjakka, kevyt komedia. Toki tästä voi myös tehdä johtopäätöksen, ettei vuosi ollut kotimaiselle näytelmäelokuvalle laadullisesti ihmeellinen.

Nämä kolmetoista pääsivät lähelle vuoden kärkeä; taas aakkosjärjestyksessä.

The Artist
Viime kauden suurin Oscar-voittaja on kevyt, melko kertakäyttöinen mutta napakka komedia. The Artist ei edes ole ihan niin täynnä oivalluksia ja nostalgiaa (oikeammin: nostalgian ivaa) kuin ohjaaja Michel Hazanaviciusin ja tähti Jean Dujardin aiemmat OSS 117 -agenttiparodiat, mutta mainio yhtä kaikki.

The Cabin in the Woods
Ilahduin yhä uudelleen, kun kauhuelokuvia parodioiva, mutta silti kauhuelokuvana toimiva genreblender-pläjäys eteni esikuviaan ja edeltäjiään rakastaen kliseistä metatasoille – ja svengasi koko ajan.

The Descendants
Alexander Paynen draama amerikkalaisperheestä ja sen perinnöstä oli Electionin ja Sidewaysin tekijältä oikeastaan pieni pettymys. Silti Payne tekee samastuttavinta Hollywood-elokuvaa, ja George Clooneyn huikeasta karismasta on vaikea keksiä enää uusia kehumuotoiluja.

Get the Gringo
Vuoden rouhein toimintaelokuva tuli Mel Gibsonilta – ja siksi sitä ei levitetty Yhdysvalloissa lainkaan, Gibson kun on Hollywoodissa suunnilleen persona non grata numero yksi. Tarina kertoo rikollisesta, joka päätyy meksikolaiseen vankilaan, joka on kuin suuri kyläyhteisö. Kutakuinkin kaikista tämän hetken Hollywood-toimintaelokuvista poiketen tuottaja-tähti Gibson on ymmärtänyt säilyttää kohdeyleisönään aikuiset. Sam Peckinpahin henki elää, huumori on rujoa ja ennen kaikkea elokuvassa on kaiken epärealistisenkin remuamisen keskellä sydän. Ei siis vain machoilua.

Killing Them Softly
Vaikka Andrew Dominikin epätasainen elokuva talouskriisin vaikutuksesta ammattirikollisuuteen on hitusen epämääräinen yhteiskunnallisessa kritiikissään, on tekijöillä harvinaisen paljon hyviä oivalluksia – ja henkilögalleria on herkullinen. Ray Liotta melkein varastaa show’n Brad Pittiltä, kunnes James Gandolfini tekee sen.

Kovasikajuttu
Kaikkien kehujen arvoinen elokuva punk-bändin jäsenistä, jotka sattuvat olemaan kehitysvammaisia. ”Näin mutkattomasti, todenmakuisesti, energisesti ja alati kiinnostavasti arkista elämää tarkkailevaa dokumenttia voi maistella ja ihailla parinkin katsomiskerran verran. Niin, arjesta yleensä, ja ihmisyydestä. Erilaisuuden taakkaan ulkopuolisten väkisin niin usein liittämästä sentimentaalisuudesta ei ole jälkeäkään”, kirjoitin blogiini maaliskuussa.

Magic Mike
Steven Soderberghin mainio draama tuli niinsanotusti kulman takaa. Tavallaan kyse on yhden melko puupäisen miehen yrityksestä tienata paljon rahaa vaikka strippaamalla, kun muut bisnekset eivät vedä. Samalla Soderbergh kertoo kuitenkin (amerikkalaisesta) talousjärjestelmästä ja siihen sokeasti uskovien ihanteista. Strippausjaksot ovat hillittömiä. Vuoden zeitgeist-elokuva, Cosmopoliksen rinnalla.

Martha Marcy May Marlene
Psykologisen draaman ja täysiverisen genrejännärin rajalla taitavasti liikkuva esikoisohjaus (Sean Durkin) on siitäkin erikoinen amerikkalainen nykyelokuva, että se uskaltaa jäädä kaivelemaan katsojan mieltä.

The Raid
Vuoden vauhdikkain ja kineettisin toimintaelokuva tuli Indonesiasta – ja siitä tuli hitti (paitsi Suomessa) huolimatta vain miljoonan taalan budjetista. Gareth Evansin ohjaamassa, pääasiassa melkein reaaliajassa tapahtuvasta poliisi-iskutarinassa ei ole suuria ajatuksia, paitsi toteutuksessa. ”Ihmettelin mäiskettä lumoutuneena Tukholman elokuvafestarien yönäytöksessä. Tällainen ei-postmoderni ja ei-itsetietoinen action on nykyään harvinaista, ja se on puhtainta liikkeen elokuvaa siinä missä joku Buster Keaton tai Jackie Chanin parhaat”, kirjoitin toukokuussa.

Shadow Dancer
James Marshin elokuva IRA:n ja brittitiedustelupalvelun väliin joutuvasta yksinhuoltajaäidistä 1990-luvun alun Belfastissa on erittäin tehokas ja koskettavakin, no-nonsense-trilleritaidetta älykkäimmillään.

Skyfall
Uusi 007-seikkailu on hieno ja kuviltaan (Roger Deakins) koko elokuvasarjan kaunein, mutta sen heikkoudet – Javier Bardemin sinänsä huippukiinnostavan konnahahmon motiivien epämääräisyys ja tämä ongelman korostama juonen tosikkomaisuus, sekä loppuhuipennuksen lässähdys ideattomaksi rutiini-actioniksi – korostuivat toisella katsomiskerralla. Silti kehut ohjaaja Sam Mendesille.

Sota on julistettu
Valerie Donzellin omaelämäkerrallinen kertomus poikansa sairauden kanssa elävästä pariisilaispariskunnasta on kaikkea muuta kuin tällaisilta tarinoilta odottaa: täynnä elämäniloa ja toiveita, ei mitään marttyyrikieriskelyä.

This Must Be the Place
Sean Penn tekee yhden vuoden ja oman uransa säväyttävimmistä roolitöistä Paolo Sorrentinon Yhdysvalloissa (ja Irlannissa) ohjaamassa tie-elokuvan kummajaisessa. Penn on ozzyosbournemaisen sekava ja ihan Robert Smithin näköinen rock-tähti, joka etsii isäänsä kiduttanutta natsirikollista – mutta kyse on suuremmista asioista ja haasteista.

Vuoden kymmenen parhaan elokuvan lista linkin takana.

Seuraa kirjoittajaa Twitterissä: @kallekinnunen