Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Vuoden 2012 parhaat elokuvat, osa 1: ne kymmenen hienointa

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 23.12.2012 10:31

Vuoden 2012 parhaat Suomessa ensi-iltansa saaneet elokuvat oli helppo valita. Ykköseni on Tomas Alfredsonin lumoava John Le Carré -filmatisointi Pappi lukkari talonpoika vakooja, jossa jokainen osa-alue on mestariluokkaa. Joka katsomiskerralla olen saanut elokuvasta aina vähän enemmän irti.

Yhdeksän seuraavaa, aakkosjärjestyksessä:

Call Girl
Ruotsalaisen yhteiskunnan käymistilaa 1970-luvulla yksilötarinoina lomittain kerrottuna, aina todentuntuisena fiktiona. Todelliset valta-asetelmat ovat ihan muuta kuin ihannedemokratiana myydyn maan julkikuva. Mikael Marcimainin esikoiselokuva ei sentään ole mikään uusi The Wire – mutta kunnianhimoinen hyvä yritys siihen suuntaan elokuvan mitassa, ja teos, jota ihailen vielä hieman enemmän kuin siitä pidän. Joka tapauksessa todella paljon. Vuoden paras elokuvamusiikki.

Cosmopolis
Don DeLillon romaanin kuvittava elokuva ei ole helppoa tai viihdyttävää katsottavaa. Silti se on pohjimmiltaan komedia. Cosmopolis ei edes lukeudu ohjaaja David Cronenbergin onnistuneimpiin teoksiin, mutta siinä on jotain melko ainutlaatuista ainakin tämän ajan englanninkielisessä elokuvassa.

Humiseva harju
Andrea Arnoldin klassikkotulkinta on sekä romanttinen että turkkamainen. Ensimmäisellä katsomiskerralla en ollut aivan varma, toisella huomasin silmieni kostuvan yhä uudelleen.

Killer Joe
William Friedkinin paluuelokuva on hävytön, aina yllättävä, moraaliltaan kipakka ja mahdollisesti jännitteeltään koko vuoden ärhäkin. Aika hyvin 76-vuotiaalta tekijältä. Yleisöä Tracy Lettsin näytelmään pohjautuva elokuva ei valkokankaiden ääreen houkutellut, mikä on harmi, sillä tällaista provosointia on aina hauskempi katsoa hämmentyneen yleisön kanssa kuin kotisohvalla.

Luihin ja ytimiin
Jacques Audiard osaa yhdistää ranskalaista eleganssia, aivan tolkutonta melodraamaa (elokuva kertoo nyrkkeilijän ja miekkavalaan rampauttaman naisen rakkaudesta sekä rikostoveruudesta) sekä vereslihaista, realistiseltakin näyttävää kerrontaa. Se, että Luihin ja ytimiin ylipäänsä toimii, on ihme. Ja että se toimii lähes yhtä hyvin kun Audiardin parhaat, Profeetta ja Kun sydän lakkaa lyömästä on vielä suurempi ilon aihe.

Shame
En ole varma, onko Steve McQueenin elokuvan näkemys ihmisen seksuaalisuudesta sinänsä ahdistunut ja vähän saarnaavakin, mutta ohjaajan kuvakerronta on vuoroin iskevän aggressiivista ja vetävästi herkkää. Eikä tarvitse olla newyorkilainen, menestyvä seksiaddikti samastuakseen Michael Fassbenderin upeasti esittämää päähenkilöä kalvavaan riittämättömyyden tunteeseen.

Säilöttyjä unelmia
Tarvittavan kylmä kuluttajille näkymättömän järjestelmän – globaalin ruokateollisuuden – kuvaus. Tarinoita ihmisistä, jotka työn tekevät. Ei agendaa tai sormenheristelyä. Yksi vaikuttavimmista dokumenttielokuvista vuosiin vain sattuu olemaan suomalaistuotanto, ohjaajana Katja Gauriloff.

Take This Waltz
Rakkaus, elämän odotukset, kyvyttömyys myöntää olevansa onnellinen. Sarah Polleyn aina energinen ja silti hyvin melankolinen elokuva epävarmuudesta on enemmän kuin osiensa summa. Perheaihetta Polley käsitteli juuri myös upeassa dokumentissa The Stories We Tell, jota ei vielä ole Suomessa nähty.

We Need to Talk About Kevin
Vanhemmuuteen liittyvät pelot ja syyllisyys kärjistetyvät Lynne Ramsayn käsissä surrealistiseksi ja koomiseksi kauhuelokuvaksi. Tilda Swinton tekee pääosan epäonnisena äitinä yhden uransa vaikuttavimmista töistä, ja se on paljon sanottu. Ramsayn seuraava projekti, western Jane Got a Gun on kiinnostavimpia tekeillä olevia elokuvia.

Listalla on siis ainoastaan elokuvia, jotka ovat saaneet Suomessa kaupallisen ensi-illan vuonna 2012. Ensi-iltoja oli yhteensä noin 180.

Kymmenen kärjen ulkopuolelle jääneistä pian vielä muutama sana.

Seuraa kirjoittajaa Twitterissä: @kallekinnunen

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Näitä luetaan juuri nyt