Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Vuoden 2010 parhaat elokuvat, osa 4: nuoret ohjaajat tekivät merkittävimmät kotimaiset

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 5.2.2011 13:25

Jussi-palkinnot jaetaan viime vuoden parhaille kotimaisille huomenna sunnuntaina. Ehdolla on poikkeuksellisen monta todella onnistunutta elokuvaa. Niiden tekijät ovat hämmästyttävän nuoria.

Suomalaisen elokuvan vuosi 2010 oli paitsi menestyksekäs, myös taiteellisesti korkealaatuinen ja hyvin monipuolinen. Juu, nyt kuulostaa pateettiselta juhlapuheelta, mutta kun asia on myös vilpittömästi totisinta totta. Harvoin tätä pääsee kirjoittamaan.

(Mainitaan heti myös, että kuulun Jussi-palkinnot jakavan Filmiaura ry:n hallitukseen. Tässä tekstissä on vain omia mielipiteitäni, joilla ei ole tekemistä Filmiauran kanssa.)

Nyt Suomessa alkaa olla jo aika monta tekijää, joiden uusia elokuvia odottaa jännittäen ja paljon toivoen – kokonainen uusi osaajien sukupolvi.

Tammikuussa ensi-iltaan tuli Paha perhe, joka on heikkouksineenkin hieno. Aleksi Salmenperä on kansainvälisen tason tekijä. Olisipa tällaisia tyylillisesti ja sisällöllisesti rohkeita kotimaisia enemmmän.

Kohtaamisia löi ällikällä, kun näin sen mitään etukäteen tietämättä Tallinnan elokuvajuhlilla vuoden 2009 lopulla. Freesi ja ilmava, sekä vakava että hauska, tunteellinen, arvaamaton, ihan ensimmäisestä kuvasta alkaen otteessaan pitävä kotimainen draama – bravo! ”Isot ja merkittävät hetket ovat sellaisia, ettei niitä oivalla aina kun ne tapahtuu”, ohjaaja-käsikirjoittaja Saara Cantell on kiteyttänyt kantavan ajatuksen hetkessä olemisesta. Olin muuten hämmästynyt siitä, kuinka hyvin elokuva toimi toisellakin katselukerralla, kotona dvd:ltä (jonka making of-dokkari on harvinaisen kiinnostava).

Taulukauppiaat tuli elokuvateattereihin vähän yllättäen, onhan se vain tunnin pituinen. Mutta siinä on oma, väkevä maailmansa – Juho Kuosmasen rohkea estetiikka osoittaa harvinaista lahjakkuutta, jonka myös Cannes virallisesti noteerasi.

Napapiirin sankarit on tiivis ja hauska. Siinä on mainio ja onnistunut flow, jätkien harharetket Lapissa eivät jää koskaan paikalleen. Ehkä elokuva voisi sanoa enemmän niistä asioista jotka alussa pohjustetaan, ehkä jotkut näyttelijäsuoritukset voisivat olla parempia – jaa. Dome Karukoskelta alkaa vaatia toinen toistaan vahvempien näyttöjen jälkeen niin paljon. Silti: nautin joka hetkestä.

Rare Exportsista on kirjoitettu jo vaikka kuinka, ja syystä. Nyt todistettiin, että lähtökohtaisesti aika pienen genre-yleisön elokuvaerikoisuus voi vetää laajasti kansaa teattereihin myös Suomessa, kunhan teos vaan on lajissaan kyllin hyvä. Kansainvälinen menestyshän oli Jalmari Helanderin pitkään haudutellulle esikoiselle oikeastaan selvempi kuvio kuin pärjääminen meikäläisissä saleissa. Nautin elokuvasta niin Rakkautta & Anarkiaa -erikoisnäytöksessä (jossa yleisö oli aivan riemuissaan) kuin Lontoon elokuvajuhlillakin (jossa yleisö oli yllättävän hyvin messissä). Olen kirjoittanut siitä jo monta kertaa Gremlinsiin ja Arkajalkoihin verraten, mutta tätä luonnehdintaa en ole vielä käyttänyt: kyseessähän on Pan’s Labyrinthin ja Pahkasian kohtaaminen Lapissa.

Koska nämä viisi ovat täysin erilaisia, en lähde valitsemaan parasta. Mutta Paha perhe on kutkuttavin, Kohtaamisia ilahduttavin, Taulukauppiaat lupaavin, Napapiirin sankarit viihdyttävin ja Rare Exports railakkain.

On hämmästyttävää, että ne kaikki ovat niin nuorten ohjaajien ja ohjaaja-käsikirjoittajien työtä. Vanhin ohjaaja on Kohtaamisten Saara Cantell, 42. Juho Kuosmanen on 31, muut vuotta muutamaa häntä vanhempia.

Mitä jää kaipaamaan? Kouraisevaa, aikuista draamaa. Nyt nämä nuoret tekijät ovat sellaisen osaamisen kynnyksellä. Kohtaamisten vinjetit ovat toki tätä, mutta lyhyessä muodossa, ja Paha perhe on toki lähellä, se voisi vain olla vielä hieman jäntevämpi. (Vai sorrunko tällä pyynnöllä synkkä on parempaa -oireyhtymään, jota Tom Shone käsittelee tarkkanäköisesti blogissaan? En kai.)

Justiinat jaettiin jo, valitettavasti kovin paljon tylsemmin kuin viime vuonna: nyt ilmoille päästettiin aika hataraa kotimaisen elokuvan pilkkaa.

Siispä Jussi-jakoa odottamaan.

Jussi-juhla Nelosella sunnuntaina 6.2. kello 21-23.

Olen aiemmin listannut vuoden 2010 parhaat ulkomaiset elokuvat.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Tämä nykyajan sairaaloinen nuoruuden ihannointi on kyllä todella vastenmielistä. Repomiehen mielestä kaikki nelikymppiset pitää varmaan siirtää jo vaihainkotiin ja sitä vanhemmat saattohoitoon.

Ikäihminen ei ole ikäväihminen. Bunuel, Bresson, Rohmer… tekivät eräät parhaista töistään 70-80 iässä.

Elokuvan tekeminen vie alkuideasta käsärin muokkaamisen kautta rahoituksen hakemisineen ja lopulta kuvaaminen ja post-production sen verran aikaa, että aika mahdotonta on olla alta 25 esikoispitkän elokuvan ohjaaja.

Mm. Ilta-Sanomat ja Hesari ovat ottaneet esille Jussi-asetannan epäkohtia. Voisiko Kalle Kinnunen kommentoida asiantuntijana tätä puolta?

Olen kolmatta päivää Berliinissä, joten HS ja IS ovat jääneet lukematta. Minkälaisista epäkohdista on kyse?

HS haastatteli tänään Mika Siltalaa Filmiaurasta. Ongelmana tuntui olevan filmiyhtiöiden ja levittäjien mahdollinen omien suosiminen. Äänestäjissähän on mukana ohjaajien, näyttelijöiden ja muiden elokuvantekijöiden ja elokuva-arvostelijoiden lisäksi luultavasti enemmistö filmipuulaakeihin suoraan sidoksissa olevia tuottajia ja markkinoijia.

Ainoa tapa pyyhkiä pöytä puhtaaksi epäilyistä on lisätä läpinäkyvyyttä. Filmiauran jäsenenäkään en tiedä, keitä muita siihen 250 (vaimitäseoli) kuuluu. Siksi jäsenluettelo pitäisi julkistaa, jolloin paremmin tiedettäisiin, miten Jussi-voittoihin päädytään.

Selitystä kaipaa, miksi tekijänsä keskinkertaisin elokuva vei kaikki Jussi-palkinnot. Oliko muuta syytä kuin se, että se oli niin suosittu ja sai yli 300.000 katsojaa? Tunnetuin veti äänet, varsinkin kun osa äänestäjistä ilmeisesti ei edes päässyt/viitsinyt katsoa kaikkia katergorian ehdokkaita, joiden levitys ja yleisömäärät jäivät vähäisiksi.

Jäsenluettelo julki, mitä salailemista siinä on? Oudolta tuntuu käsitys, että vain sata jäsentä äänestäisi. Se kun on tehty niin helpoksi. Rastien ruutuun vetäminen listoihin on mukavaa ja postimaksukin on valmiiksi maksettu ja kirjekuori mukana. Ihme, etteivät kaikki viitsisi palauttaa?

Poussuko se oli, joka tuoreeltaan kommentoi sitä, että kun listataan vain kolme ehdokasta, niin paljon hyvää porukkaa jää ulkopuolelle. Esim. Jenni Banerjeesta olin – harvinaista kyllä – Poussun kanssa samaa mieltä. Ja miksi ei voisi parhaassa elokuvassakin olla enemmän ehdokkaita?

Jutussaan ”Jussi-kisa ei ole reilu” Poussu kirjoittaa (löysin jutun) ”Filmiauran ja palkintojen tärkein tehtävä on kohottaa suomalaisen elokuva-alan profiilia. Se onnistuis parhaiten, jos kaikkien kukkien annettaisi kukkia.”

Hesarin tämän päivän artikkeli Miksi? otsikoi ”Filmiaura salaa tietoja Jussi-äänestyksistä”. Kyseltiin, miksi äänimäärät ovat salaisia ja epäiltiin, että Napapiirin ja Raren ero oli hiuksenhieno. Siltala vastasi, että yksi vain voittaa, mikä tietty pitää paikkansa. Mutta ehkä äänimäärät voisi julkistaa?

Jyrki Räikkä kysyi Siltalalta myös, saavatko tuotanto- ja levitysyhtiöissä työskentelevät Filmiauran jäsenet äänestää työnantajansa elokuvia? Vastaus on kaikille ilmiselvä: saavat ja varmasti äänestävät. Mikä vinouttaa tietysti sen lisäksi, ettei kehotusta olla äänestämättä kategorioissa joissa ei ole nähty kaikkia osallisia selvästikään noudateta.

Kolme nimitettyä joka sarjassa kuulostaa todella vähältä, vaikka Suomessa tuotetaankin suht vähän elokuvia. Tuolla systeemillä tulee epäilemättä paljon ääniä pohdinnalla ”no noista kolmesta kai tuo X oli kelvokkain, mutta omasta mielestäni ehdottomasti vuoden paras oli Y jota ei edes ollut nimitetty ehdokkaaksi”.

Mistä nuo Poussun ja HSn artikkelit löytyvät netistä? En löytänyt kuin yhden maksullisen linkin.

HS 11.2. ja Ilta-Sanomat 7.2. Hesarista juttu saattaa löytyä maksulliselta puolelta verkkolehteä (kirjoittaja Jyrki Räikkä), mutta Ilta-Sanomien käytäntöjä en tunne.

On mielenkiintoista, että äänien eron kerrotaan – ”epäillään” olevan hyvin kapea – outo on myös käsitys, että noin sata jäsentä äänestää.

Äänestäjien määrää ei ole julkistettu. Se, että Filmiauralla on noin 250 elokuva-alalla ammatikseen toimivaa jäsentä (jotka siis maksavat vuosittaisen jäsenmaksunsa, mikä lienee suurempi vaiva kuin äänestyslipukkeen täyttäminen) voi kertoa enemmän äänestäjien määrästä kuin joku hatusta vedetty arvio.

Sitä, kuinka paljon kukin ehdokas kussakin kategoriassa sai ääniä, ei tiedä kukaan muu kuin ääntenlaskija. Ei edelleenkään kukaan muu. Äänimäärät ovat salaisuus. Siksi on selvästi pelkkää spekulointia, että äänten ero olisi ollut pieni. Olisi aika outoa, jos niitä alettaisiin julkistamaan, ei sellainen missään muissakaan tämän tyyppisissä äänestyksissä ole tapana. Ja joka tapauksessa vain yksi voittaa, kuten on jo moneen otteeseen todettu.

Filmiauralainen: ”Ongelmana tuntui olevan filmiyhtiöiden ja levittäjien mahdollinen omien suosiminen. Äänestäjissähän on mukana ohjaajien, näyttelijöiden ja muiden elokuvantekijöiden ja elokuva-arvostelijoiden lisäksi luultavasti enemmistö filmipuulaakeihin suoraan sidoksissa olevia tuottajia ja markkinoijia.”

Suomessahan kullakin elokuvatuotantoyhtiöllä on varsin pieni määrä vakituisia työntekijöitä ja monet osaajat tekevät kahta-kolmea, jopa neljää eri elokuvaa per vuosi. Tekijät siis kiertävät eri yhtiöiden hankkeesta toiseen. Mille elokuvalle tai firmalle he sitten tuntisivat painavinta lojaliteettia?

Onko tosiaan havaintoja siitä, että suurimpien tuotantofirmojen elokuvat aina keräisivät eniten Jussi-palkintoja?

Koska Jussi-palkinnoista koituva hyöty on taloudellisesti sangen pieni (esimerkiksi Napapiirin sankarien katsojaluku nousi palkintojenjaon jälkeisenä viikonloppuna edellisviikonlopusta noin 300 katsojan verran), tuntuu oudolta, että firmat alkaisivat kauheasti tällaista peliä edes masinoimaan.

Sama koskee levitysyhtiöitä. Pieniä firmoja nekin.

Filmiauralainen: ”Selitystä kaipaa, miksi tekijänsä keskinkertaisin elokuva vei kaikki Jussi-palkinnot.”

Ehkä voisit aloittaa makusi selittämisestä. Esimerkiksi minusta Napapiiri on varsin hyvä ja kirkkaasti parempi kuin Tummien perhosten koti. Eikä sekään toki huono ollut.

Minulla on maku. Sinähän selitit omaasi tuossa yllä: kaikki yhtä hyviä, parasta et lähde valitsemaan. Jos kaikki ovat tavallaan hyviä eikä mikään toki huono, mitäs makua se semmoinen on?

Filmiauralainen: Kaipasit aiemmin selitystä sille, miksi palkintoa ei jaettu sinun makusi mukaan. Ennen kuin tähän kerta kaikkiaan hiostavaan ongelmaan voidaan syvemmin perehtyä, on makuasi selitettävä ja selvitettävä tarkemmin.

no herran jestas – jussithan on yhden alan inside vitsi ja jälkikäteen hypetystä .
leffa on vaan leffaa – katotaan mäkkärin ja baarin välillä and thats it !

pantaisko järjestykseen tärkeimmät asiat maailmassa tällä hetkellä ?

ei ainaskaan kovin läheltä liippaa lappalaisluusereiden vanhentunut kotiteatteri .

mutkun katsojaluvut on ihan niinkuin kossun menekki – tasasesti tyhjään päähän ; )

Kalle Kinnunen: Panet omiasi. En ole esittänyt mitään väitteesi kaltaista, vaan väistelet. Arvostelijat Kritiikkiportin arvostelujen mukaan ovat antaneet kyseiselle elokuvalle keskimäärin 3,4 ”tähteä” ja äsken tsekkaamani Film-o-holic myös sen keskimääräisen kolme tähteä.

Arvostan suuresti Karukoskea ja hänen aiempia filmejään (etenkin Tyttö-esikoista, mutta myös muita, kaikkia eri syistä), mutta uusin osoittaa, että suora komedia ei ole ohjaajan leipälaji. Vaikka hauskoja kohtia olikin, perusidea ei toiminut sitten millään.

Mutta minun tai Kalle Kinnusen makua oleellisempi asia tässä keskustelussa varmaan oli, jos emme sitä väistele, se, miksi Filmiauran jäsentiedot eivät voisi olla julkisia? Mitä hävettävää? Luulisi, että osallisena oleminen suomalaisen elokuvan edistämiseen olisi ylpeyden aihe.

Sitä aiemmin esillä ollutta asiaa tämäkään ei tosin ratkaisisi: suuri osa äänestäjistä ei ilmeisesti vaivaudu katsomaan kaikkia kunkin ehdoskasasettelun filmejä. Silloin tunnetuin, menestynein, nähdyin automaattisesti saa äänen.

Koska olet siellä Berliinissä (kiitos vain hyvistä raporteista lehdistössä), et varmaan huomannut, että äänestäjien määrän arvioi Hesarissa yhdistyksen puheenjohtaja. Ja myös voi kysyä, onko Hesarille taipumus tarttua aivan perättömiin huhuihin (äänten ero).

”Tekijät siis kiertävät eri yhtiöiden hankkeesta toiseen.”

Niin, elokuvan ammattialojen osaajat varmasti tekevät, kuvaajat, leikkaajat, mutta kiertävätkö myös tuottajat, markkinointipuoli? Ei kai? Joten mahdollisuuksia suosimiseen on ilman erillistä masinoimistakin. Ihminen nyt vain on sellainen, että suosii omiaan.

Napapiiri on ehkä vähän huono esimerkki Jussien jälkeisten yleisömäärän kasvun lisääntymisen keskimääräiseen tarkasteluun? Filmihän on vuoden katsotuin elokuva ja teatterimarkkinoilla on sen suhteen jo saavutettu saturaatiopiste.

Tilanne olisi aivan toinen, jos vähemmän yleisöä saanut elokuva olisi Jussit kerännyt. Eikös Kaurismäen filmikin otettu ohjelmistoon uudelleen vasta Oscar-ehdokkuuden jälkeen ja yleisö kotimaassa löysi sen sitten. Samoin olisi voinut käydä Kohtaamisia-elokuvan suhteen, ehkä.

Näkyvyys on Jussien tärkein puoli. Kyllä kaikki tekijät ja filmiyhtiöt ja markkinamiehet toivoisivat palkintoa juuri oman teoksen kohdalle, niin kunnian kuin mainoksenkin vuoksi.

Miksei meilläkin voisi olla kymmenen parhaan elokuvan ehdokasta, niin kuin Oscareissa?

Sallitaan nyt kuitenkin keskustelu asiasta ja arvostelukin. Vai pitääkö siihen olla jonkin tahon lupa?
Kritiikkiä Filmiauran ehdokaslistojen lyhyyteen on esiintynyt jo monena vuotena.

Eräänä vuonna dokumentit eivät olleet lainkaan mukana ja palasivat vasta suuren haloon jälkeen. Ehkä sittenkin hyvä, että keskustelua ratkaisuista käydään?

Onpä jäänyt Berliinin aikana kiinnostava keskustelu väliin.

Enimmäkseen täällä spekuloivat eivät taida kuulua Filmi-auraan. Spekulointi perustuu yhteen lehtijuttuun, jonka tarkkuutta on hankala todistaa. Toimittaja on varmasti analysoinut oman mielipiteensä mukaan Mikan puheita ja jutun luonne muuttuu. Tulkinnalle jää aina tilaa. Sanoiko se nyt niin ja tarkoittiko se nyt sitä?

Itse en ole ikinä äänestänyt markkinoinnillisten tarpeiden mukaan. Jussien merkitys lippuluukuilla on äärimmäisen pieni. Se on niin pieni, ettei epärehellisyyteen ole mitään motiivia. Akin mestariteoksen kohdalla liput möi Cannes ja Oscar-ehdokkuus. Jussi-palkinnot tulivat vasta teatterikierroksen päätyttyä.

Jussien merkitys on ollut pieni, koska yleensä on palkittu suurelle yleisölle vieraita elokuvia. Lähihistoriassa mieleen tulee melkein kaikki Kaurismäen elokuvat ja Valkoinen kaupunki. Tämä ei ole vääryys, sillä elokuvat ovat usein olleet vuoden parhaita ja ansainneet voittonsa.

Voin sanoa äänestäneeni Napapiirin sankareita. Äänestin sitä, koska se oli erinomaisesti tehty komedia. Minusta se oli myös parempi elokuva kuin Rare Exports tai Taulukauppiaat. Enemmistö tutuistani oli samaa mieltä ja siksi se varmasti myös voitti.

Rare Exports ja Napapiirin sankarit kävivät varmasti tiukan väännön äänestyslipukkeissa, mutta eron tietää ainoastaan ääntenlaskija. Niin asian kuuluukin olla. Jos äänestystulokset paljastuisivat, voisi se tuottaa paljonkin negativisia yhteenottoja. Ala on pieni ja Filmiauran jäsenet pystyisivät helposti veikkaamaan mitä elokuvaa kukin on äänestänyt.

Äänestyssalaisuus on pidettävä. Jäsenten nimilistan voi minun puolestani julkaista.

En ole ikinä miettinyt yleisömääriä äänestäessä. Aikoinaan äänestin Valkoista kaupunkia, koska se oli minusta vuoden paras elokuva. Parempi kuin Akin Laitakaupungin valot.

Louhimies voitti silloin Jussin siitä, joten isojen elokuvien äänestämisen teoria on harvoin toteutuva. Parhaan elokuvan voittanut Laitakaupungin valot ei myöskään ollut mikään yleisöelokuva.

Pappi Jaakobilla oli viime vuonna vähemmän katsojia kuin sen kilpailijoilla Rööperillä, Täällä pohjantähden alla ja Kielletyllä hedelmällä.

Suomalainen yleisö on todistanut sen, että todella erinomaiset pienetkin elokuvat voivat nousta yleisösuosikeiksi. Happiness ja American Beauty nousevat heti mieleeni.

Me levittäjät äänestämme enimmäkseen yhtä rehellisesti kuin kuka tahansa muukin elokuva-alan palkinnoissa äänestäjä. Se on luontevaa, koska tunnemme kaikki ehdokkaat henkilökohtaisesti. Pelkästään senkin takia haluan äänestää mielestäni parasta ehdokasta.

On hienoa, että Jussi-äänestys herättää näin paljon intohimoja, mutta luulen tämän spekulaation olevan hieman turhaa. Aina on olemassa väärin äänestäjiä ja itseään äänestäjiä. Uskon kuitenkin tämän suhteen olevan sama kuin missä tahansa muussakin äänestyksessä.

Enkä muuten ole edes Sandrew Metronomen edustaja, joka levittää Napapiirin sankareita. Se on todella hieno elokuva ja vituttaa vietävästi, ettei se ole meidän levittämä.

Se on tosin vain mielipidekysymys, niin kuin elokuvat yleensä ovat. Niin Jussi-äänestyskin. Siis aikuisten oikeesti sanoisi tuntemani levittäjäkolleega.

Kiitos asiallisesta ja kiinnostavasta vastauksesta, joka ei sorru ylimielisyyteen muunlaisia mielipiteitä kohtaan.

Hienoa tietää, että kokemuksesi tuttujesi mielipiteistä ja äänestyskäyttäytymisestä perustuu kaikkien kilpailuteosten katsomiseen. Minä yllätyin, kun hakematta törmäsin omassa pienessä Jussi-pöytäkulmauksessani äänestäjiin, jotka eivät olleet nähneet kaikkia kategorian ehdokkaita ja silti äänestivät. Molempia versioita siis löytyy.

Kuitenkin puolustaisin keskustelua niin tässä asiassa kuin muussakin. Eikö se ole hyvä asias kotimaisen elokuvan kannalta, että Jussit herättävät mielipiteitä. Joka vuosi on ollut sama marmatus lehdissä, asiantuntijoiden toimesta (jotka luultavasti myös kuuluvat Filmiauraan).

Dokkarit hallitus kelpuutti takaisin heti seuraavana vuonna huonon palautteen vuoksi (tai siis tässä tapauksessa hyvän palautteen). Eikö kannattaisi miettiä ja punnita vaihtoehtoja taas ensi vuotta silmällä pitäen? Kaikki viisaus ei välttämättä asu juuri nykyisessä hallituksessa tai sen käytännöissä.