Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Vuoden 2009 parhaat elokuvat: omat valintani

Blogit Kuvien takaa 9.1.2010 10:01
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Tämä oli hyvä elokuvavuosi. Jokainen kärkikymmenikön teos oli niin vetävä, että olen nähnyt ne kaikki jo (ainakin) kahteen kertaan.

Kuten viime vuonna, lista on rajattu niin, että siinä on vain Suomessa vuoden 2009 aikana valkokangasensi-illan saaneita elokuvia.

Elokuvat ovat aakkosjärjestyksessä – mutta The Hurt Locker oli paras.

Antichrist
Lars Von Trierin perverssi ja satumainen ”kauhuelokuva” ei ole pelkkä provokaatio, vaikka ensin siltä vaikutti. Näin Antichristin Cannesin hullunmyllyssä ja se tuntui tavallaan kiehtovalta, mutta myös niin synkältä ja sisäänpäin kääntyneeltä, etten olisi suositellut sitä juuri kenellekään tosi elokuvahulluja lukuunottamatta. Olin myös varma, etten halua nähdä sitä uudelleen. Melkeinpä vahingossa niin kävi ja se mikä oli vaikuttanut etäiseltä ja synkeältä, näyttäytyikin selkeänä ja jopa humoristisena. Osansa mielipiteen muuttumiseen oli varmasti kanssayleisölläkin: Cannesin Antichrist-kriitikkonäytöksessä oli jäätävä tunnelma buuauksineen ja huokauksineen, mutta Helsingissä elokuvahullujen täyttämä Kino Engelin otti elokuvan innostuneena vastaan.

Gran Torino
Vaikka kostotematiikka kääntyy lopussa jännittävään kulmaan, on Gran Torino objektiivisesti katsottuna niin ilmeinen, että sen nostaminen vuoden parhaiden joukkoon vaatii selityksen. Selitys on onneksi lyhyt: Clint Eastwood. 79-vuotias mestari kyseenalaistaa omaa valkokangasimagoaan rohkeasti ja tekee jopa parodiaa siitä – eikä silti halvenna itseään. Kehtaisin väittää, että rooli on Eastwoodin paras sitten 1970-luvun alun. Ja tavallaan toivon, ettei hän tosiaan enää astuisi kameran eteen – tätä suurenmoisempia jäähyväisiä ei voi kuvitella.

Gomorra
Matteo Garrone perkaa camorran eli Napolin järjestäytyneen rikollisuuden maailmaa viiltävän kylmällä otteella. Monipolvinen tarinarakenne toimii paremmin kuin samaa tyyliä kokeilevissa (ja yhtä kantaaottavissa) amerikkalaiselokuvissa Trafficista Syrianaan ja Babeliin. Gomorra on raskas ja toivoton, mutta muodoltaan häikäisevän puhdas – myös niitä elokuvia, jotka paranevat toisella katselukerralla.

Kunniattomat paskiaiset
Cannesista kirjoittamassani pika-arviossa suhtautuduin Quentin Tarantinon sotaseikkailuun varauksella. Paskiaisten menetyt mahdollisuudet harmittavat edelleen: se ei ole oikeasti jännittävä missään vaiheessa, ainoastaan viihdyttävä, ja Brad Pitt mökeltää roolissaan kummallisen dorkasti. Onneksi kiinnostavuuskaari on nouseva, kohti loppurytinöiden viehättävän estotonta meininkiä. Tarantinon tuotannossa se on häntäpäätä, mikä ei tarkoita, etteikö se olisi mainio viihde-elokuva. Christoph Waltzin rooli on vuoden riemastuttavin.

Milk
Gus van Sant palasi (sinänsä oikein hienojen) kokeellisempien elokuvien parista Hollywoodiin mutkattomalla ja elämäniloisella henkilökuvalla, jonka onnistumisesta iso ansio kuuluu Sean Pennin jotenkin erityisen välittömälle roolityölle. Harva feel good-elokuva päättyy päähenkilön kuolemaan – aika saavutus.

Public Enemies
Toisaalta runsas ja yksityiskohtainen epookki, toisaalta hermostunut kuvaus miehestä laina-ajalla: John Dillingerin unimainen muotokuva ei ehkä ole Michael Mannin paras työ, mutta jo sitä ensi kertaa katsoessa heräsi halu palata elokuvan pariin pian.

The Hurt Locker
Kathryn Bigelow’n sotilaskuvaus on vuoden paras elokuva. Lisää täällä: The Hurt Locker: miehiä sodassa ja itseään vastaan.

Tie
John Hillcoat onnistui tekemään Cormac McCarthyn julmetun hienosta romaanista kutakuinkin parhaan kuviteltavan filmatisoinnin. Se ei ole elokuvallisesti mikään virstanpylväs, ja tuottajina toimineet Weinstein-veljekset ovat nähtävästi tehneet Hillcoatin versioon viime hetken muutoksia saavuttaakseen suuremman yleisön. McCarthyn lohduton tuhotun maailman visio on silti siirtynyt valkokankaalle lähes yhtä purevana ja koskettavana kuin se välittyi romaanista. Onko elokuva tarpeellinen? On: toisin kuin kirjan, elokuvan voi kokea yhdessä, joten käy katsomassa Tie sinulle tärkeiden ihmisten kanssa, ja sen päättyessä koet kiitollisuutta kaikesta.

Up – kohti korkeuksia
Oikeastaan ei koko Up, vaan se muutaman minuutin jakso, jossa kerrotaan Carl ja Ellie Fredericksenin elämäntarina. Voisiko miltään elokuvalta toivoa enempää?

Waltz With Bashir
Ari Folman löytää tuttuun aiheeseen – nuorten sotilaiden viattomuuden menettäminen – uuden lähestymistavan punnitsemalla muistojen painolastia ja esittämällä kaiken animaationa. En ole varma, onko kyseessä dokumentti, vaikka niin sanotaan. Samasta sodasta ja samantapaisista näkökulmista on kyse myös Venetsian elokuvajuhlien upeassa voittajassa Lebanon, joka kuulemma tulee Suomessa levitykseen tänä vuonna. Se on vielä ahdistavampi – ja paljon iskevämpi.

Nyt voit kertoa, miksi olen väärässä, ja mitkä elokuvat unohtuivat.