Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Vuoden 2009 parhaat elokuvat: omat valintani

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 9.1.2010 10:01

Tämä oli hyvä elokuvavuosi. Jokainen kärkikymmenikön teos oli niin vetävä, että olen nähnyt ne kaikki jo (ainakin) kahteen kertaan.

Kuten viime vuonna, lista on rajattu niin, että siinä on vain Suomessa vuoden 2009 aikana valkokangasensi-illan saaneita elokuvia.

Elokuvat ovat aakkosjärjestyksessä – mutta The Hurt Locker oli paras.

Antichrist
Lars Von Trierin perverssi ja satumainen ”kauhuelokuva” ei ole pelkkä provokaatio, vaikka ensin siltä vaikutti. Näin Antichristin Cannesin hullunmyllyssä ja se tuntui tavallaan kiehtovalta, mutta myös niin synkältä ja sisäänpäin kääntyneeltä, etten olisi suositellut sitä juuri kenellekään tosi elokuvahulluja lukuunottamatta. Olin myös varma, etten halua nähdä sitä uudelleen. Melkeinpä vahingossa niin kävi ja se mikä oli vaikuttanut etäiseltä ja synkeältä, näyttäytyikin selkeänä ja jopa humoristisena. Osansa mielipiteen muuttumiseen oli varmasti kanssayleisölläkin: Cannesin Antichrist-kriitikkonäytöksessä oli jäätävä tunnelma buuauksineen ja huokauksineen, mutta Helsingissä elokuvahullujen täyttämä Kino Engelin otti elokuvan innostuneena vastaan.

Gran Torino
Vaikka kostotematiikka kääntyy lopussa jännittävään kulmaan, on Gran Torino objektiivisesti katsottuna niin ilmeinen, että sen nostaminen vuoden parhaiden joukkoon vaatii selityksen. Selitys on onneksi lyhyt: Clint Eastwood. 79-vuotias mestari kyseenalaistaa omaa valkokangasimagoaan rohkeasti ja tekee jopa parodiaa siitä – eikä silti halvenna itseään. Kehtaisin väittää, että rooli on Eastwoodin paras sitten 1970-luvun alun. Ja tavallaan toivon, ettei hän tosiaan enää astuisi kameran eteen – tätä suurenmoisempia jäähyväisiä ei voi kuvitella.

Gomorra
Matteo Garrone perkaa camorran eli Napolin järjestäytyneen rikollisuuden maailmaa viiltävän kylmällä otteella. Monipolvinen tarinarakenne toimii paremmin kuin samaa tyyliä kokeilevissa (ja yhtä kantaaottavissa) amerikkalaiselokuvissa Trafficista Syrianaan ja Babeliin. Gomorra on raskas ja toivoton, mutta muodoltaan häikäisevän puhdas – myös niitä elokuvia, jotka paranevat toisella katselukerralla.

Kunniattomat paskiaiset
Cannesista kirjoittamassani pika-arviossa suhtautuduin Quentin Tarantinon sotaseikkailuun varauksella. Paskiaisten menetyt mahdollisuudet harmittavat edelleen: se ei ole oikeasti jännittävä missään vaiheessa, ainoastaan viihdyttävä, ja Brad Pitt mökeltää roolissaan kummallisen dorkasti. Onneksi kiinnostavuuskaari on nouseva, kohti loppurytinöiden viehättävän estotonta meininkiä. Tarantinon tuotannossa se on häntäpäätä, mikä ei tarkoita, etteikö se olisi mainio viihde-elokuva. Christoph Waltzin rooli on vuoden riemastuttavin.

Milk
Gus van Sant palasi (sinänsä oikein hienojen) kokeellisempien elokuvien parista Hollywoodiin mutkattomalla ja elämäniloisella henkilökuvalla, jonka onnistumisesta iso ansio kuuluu Sean Pennin jotenkin erityisen välittömälle roolityölle. Harva feel good-elokuva päättyy päähenkilön kuolemaan – aika saavutus.

Public Enemies
Toisaalta runsas ja yksityiskohtainen epookki, toisaalta hermostunut kuvaus miehestä laina-ajalla: John Dillingerin unimainen muotokuva ei ehkä ole Michael Mannin paras työ, mutta jo sitä ensi kertaa katsoessa heräsi halu palata elokuvan pariin pian.

The Hurt Locker
Kathryn Bigelow’n sotilaskuvaus on vuoden paras elokuva. Lisää täällä: The Hurt Locker: miehiä sodassa ja itseään vastaan.

Tie
John Hillcoat onnistui tekemään Cormac McCarthyn julmetun hienosta romaanista kutakuinkin parhaan kuviteltavan filmatisoinnin. Se ei ole elokuvallisesti mikään virstanpylväs, ja tuottajina toimineet Weinstein-veljekset ovat nähtävästi tehneet Hillcoatin versioon viime hetken muutoksia saavuttaakseen suuremman yleisön. McCarthyn lohduton tuhotun maailman visio on silti siirtynyt valkokankaalle lähes yhtä purevana ja koskettavana kuin se välittyi romaanista. Onko elokuva tarpeellinen? On: toisin kuin kirjan, elokuvan voi kokea yhdessä, joten käy katsomassa Tie sinulle tärkeiden ihmisten kanssa, ja sen päättyessä koet kiitollisuutta kaikesta.

Up – kohti korkeuksia
Oikeastaan ei koko Up, vaan se muutaman minuutin jakso, jossa kerrotaan Carl ja Ellie Fredericksenin elämäntarina. Voisiko miltään elokuvalta toivoa enempää?

Waltz With Bashir
Ari Folman löytää tuttuun aiheeseen – nuorten sotilaiden viattomuuden menettäminen – uuden lähestymistavan punnitsemalla muistojen painolastia ja esittämällä kaiken animaationa. En ole varma, onko kyseessä dokumentti, vaikka niin sanotaan. Samasta sodasta ja samantapaisista näkökulmista on kyse myös Venetsian elokuvajuhlien upeassa voittajassa Lebanon, joka kuulemma tulee Suomessa levitykseen tänä vuonna. Se on vielä ahdistavampi – ja paljon iskevämpi.

Nyt voit kertoa, miksi olen väärässä, ja mitkä elokuvat unohtuivat.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Ainakin Refnin loistava Bronson unohtui. Samoin aiemmin hehkuttamasi Muukalainen ja The Wrestler. Jos joku roolisuoritus jää viime vuoden ensi-illoista muistoihin Waltzin ohella, niin se ei ole Sean Pennin eikä Clintin vaan Mickey Rourken. Rourke kannatteli Wrestleriä ja muutenkin koko elokuva oli räätälöity miestä varten. Niin hieno kriitikkojen ylistämä elokuva, että bodaritkin diggaili.

Coenin veljesten absrudi, filosofinen ja jopa mystinen musta komedia A Serious Man pitää ehdottomasti listata viime vuoden parhaimpien elokuvien joukossa!

Miyazakin Ponyo rantakallioilla unohtui. Elokuvassa on jotain samaa kuin Totorossa: sen jälkeen ei voi kuin hymyillä liikutuksensekaista hymyä ja käydä pian katsomassa elokuva uudelleen. Miyazakin lapsihahmot ovat kautta linjan, aina ja ikuisesti, erittäin onnistuneita.

liikaa on jäänyt näkemättä, mutta jos jotain listaa alkais tuumailemaan, päätyisi sinne varmaan myös a serious man ja whatever works – vaikkei jälkimmäisen ”elokuvalliset ansiot” ehkä päätä huimaakaan…

btw, iso käsi ja hatunnosto blogista, hyvä meno!

En oikein pysty allekirjoittamaan valintojasi. Taisit tiedostaa, että suurin osa on melko kiistanalaisia?

– Hurt Locker:
Ok, tämän voin hyväksyä – todella intensiivinen (tosin hieman ylipitkä)
– Tie & Up:
En ole nähnyt
– Antichrist:
Paikoin mielenkiintoinen, mutta… En kyllä suosittelisi vieläkään kenellekään…
– Gomorra:
Kirjan jälkeen leffa petti pahasti. Toisin kuin kirja, leffa oli laimea ja yhdentekevä.
– Gran Torino:
Alku lupasi paljon, mutta oli loppujen lopuksi Todella kliseinen ja yllätyksetön. Ja tyhmä.
– Kunniattomat Pask.:
Suunnaton pettymys (tosin parani toisella katsomalla). Brat aivan väärässä roolissa/elokuvassa, eikä elokuva tunnu Tarantilolta lukuunottamatta muutamaa alleviivaavaa ja päälleliimatun oloista tehostetta (esim. ruututeksti ”Hugo Stieglitz” tai Scarface-hidaste loppukohtauksessa). Hans Landa on tosin vuosikymmenen kiinnostavin leffapahis, mutta ei, se ei vielä nosta elokuvaa vuoden parhaimmistoon!
– Public enemies:
Tylsä, ylipitkä! Kun mukana Depp&Mann, voidaan pitää melkoisena pettymyksenä.
– Milk:
Penn ja erityisesti Brolin olivat loistavia, mutta tarina oli loppujen lopuksi kovin mitäänsanomaton
– Waltz with Bashir:
Ok, mutta että yksi vuoden parhaista?

Lienisi epäreilua teilata Kallen valinnat ilman omaa listausta, joten tässä ne 9, jotka olisin itse Hurt Lockerin lisäksi valinnut:

-District 9:
Pohjimmiltaan kliseisestä tarinasta aivan uskomattomasti irti. Vuoden voimakkain leffakokemus.
-Serious Man:
Mahtava. Loppuratkaisu vitutti – ennen kuin se täytyi oppia hyväksymään, päähenkilön tavoin.
-Merirosvoradio:
Tyhmä elokuva sinänsä, mutta täydellinen feel-good -pläjäys.
-Synecdoche, New York:
Tämä lienee minun ”in-the-know”-valintani. Kaufman on #1.
-In the Loop:
Intensiivinen kuvaus siitä, miten kansainvälinen politiikka pyörii? Brittihuumoria parhaimmillaan. Gandolfini & Capaldi aivan mielettömiä!

Seuraavat neljä elokuvaa julkaistu Suomessa vasta 2009, joten otin listalle:
-Revolutionary Road:
Loistava tarina, loistavat näyttelijät. Ylivoimaisesti vuoden (?) paras.
-Reader:
Viehätti ja ahdisti
-Valkyrie:
Mielenkiintoinen ja hieno kokonaisuus, tosin loppuratkaisu oli harmillisesti paremmin tiedossa kuin Kunniattomissa paskiaisissa…
-Mesrine:
Loistavan inhorealistinen rikolliskuvaus. Cassel oli mahtava.

Näitä luetaan juuri nyt