Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Vuoden 2008 parhaat elokuvat

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 13.1.2009 09:00

Valitsin vuoden 2008 aikana Suomessa kaupallisen valkokangasensi-iltansa saaneista elokuvista kymmenen parasta. Ne ovat alla, aivan sattumanvaraisessa järjestyksessä. Listaan myöhemmin täydennyksiä ja eri genrejen parhaita elokuvia. Dvd:nä ilman teatterilevitystä ilmestyi ainakin yksi elokuva, joka olisi ehdottomasti kuulunut tähän joukkoon ja ihan kärkeen.

Andrew Dominik:
Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta

Australialaisohjaaja Andrew Dominikin eleginen western jäi Suomessa melkein huomiotta, mutta se on kauneimpia amerikkalaiselokuvia vuosiin ja kantaa kolme tuntiaan vaivatta. Brad Pitt ja Casey Affleck tekevät loistoroolit.

Jon Favreau:
Iron Man

Kaikki Hollywoodin viime vuosien supersankarielokuvat kalpenevat Iron Manin ja uusimman Batman-seikkailun Yön ritarin rinnalla. Näistä kahdesta nautin kuitenkin enemmän Iron Manista, joka on samaan aikaan rento ja vauhdikas, fiksu ja kevyt. Kuten viime vuoden Transformersissa, kalliit ja meluisat tehoste- ja toimintajaksot ovat oikeastaan elokuvan tylsintä antia. Suurin ansio Iron Manin onnistumisesta kuuluu muuntautumiskykyiselle ja mahdottoman karismaattiselle Robert Downey Jr.:lle. Hän on tämän hetken kiinnostavin amerikkalainen näyttelijä. Nero.

Tomas Alfredson:
Ystävät hämärän jälkeen

Absurdin rajoja kolkutteleva, kiusoittelevan hillitysti kipeä Ruskean neljä sävyä (2004) on uuden ruotsalaiselokuvan suosikkejani. Ohjaaja Tomas Alfredsonin toinen pitkä elokuva on aineksiltaan ihan muuta: yhdistelmä koulukiusaamisteeman ympärille kiedottua urbaania skandirealismia, sarjamurhaajaelokuvan rujoa kuvastoa ja vampyyrifantasiaa. Mikä parasta, hurja pakkaus toimii.

Coen-veljekset:
Menetetty maa

Kun näin elokuvan ensi kertaa Cannesissa toukokuussa 2007, olin väsynyt, janoinen ja päätäkin särki, sillä jonotin näytökseen toista tuntia suorassa auringonpaahteessa (ja silti pääsin sisään viimeisten joukossa piippuhyllylle). Pitkälti aavikkomaisemiin sijoittuva elokuva vaikutti taitavasti tehdyltä, muttei mitenkään mestarilliselta. Lähinnä toivoin, että se loppuisi. Toinen katselukerta miellyttävämmissä oloissa iski aivan eri tavalla. Nyt olisin valmis julistamaan Menetetyn maan Coenien parhaaksi elokuvaksi. Vuoden 2008 toinen Coen-ensi-ilta Burn After Reading on toisenlaista meininkiä, enemmän Fargon tyylinen kolkko farssi. Mainio sekin.

Fatih Akin:
Taivaan reunalla

Fatih Akinin toinen elokuva jatkaa esikoisen Suoraan seinään teemoja, mutta kasvaa paljon suuremmaksi tarinaksi. Akin käyttää lomittain kerrottuja tarinoita huomattavasti taitavammin kuin monet tähän trendikkääseen tyyliin haksahtaneet amerikkalaiset.

Errol Morris:
Standard Operating Procedure

Errol Morris paljastaa Abu Ghraibin kidutusskandaalin koko kuvan? Ei, vaan totuuden kohukuvien levittämisen taustoista ja armeijan moraalin suhteellisuudesta. Trilleri, huippudokumentti, sairauskertomus.

Julian Schnabel:
Perhonen lasikuvussa

Myönnetään, minulla oli suuret epäilykset elokuvaa kohtaan, ennen kaikkea siksi, että aiheeltaan samantapainen Meri sisälläni oli niin teennäinen ja filosofialtaan epäilyttävä tekele. Kuvataitelija Julian Schnabel tekee kuitenkin täysosuman. Perhonen lasikuvussa kertoo luopumisesta viisaasti, sortumatta uikuttavaan sentimentaalisuuteen ja antamatta liikaa arvoa kuolemalle. Mathieu Amalric on pääroolissa suurenmoinen. Mikä hulluinta, amerikkalainen, äidinkielenään englantia puhuva Schnabel ohjasi herkän teoksen ranskaksi, vaikkei osannut kieltä juuri lainkaan ennen elokuvantekoon ryhtymistä.

Paul Thomas Anderson:
There Will Be Blood

Kun vastaan tulee näin järkälemäinen elokuva, on pakko pysähtyä hengittämään. Ja on katsottava se uudelleen. Kapitalismia, ihmistä ja ahneutta monista suunnista peilaava There Will Be Blood ei ole aivan Stanley Kubrickin parhaiden töiden veroinen, mutta jo toistuva Kubrickiin vertaaminen osoittaa, että nyt ollaan elokuva-asian ytimessä. Andersonin jylhät kuvat jäävät mieleen elämään, eikä Daniel Day-Lewisin mahtipontinen roolityökään hevin unohdu. There Will Be Bloodin ihailijoiden kannattaa katsoa myös Nic Roegin merkillinen Eureka vuodelta 1984 – yhtäläisyydet eivät jää teemoihin.

Andrew Stanton:
Wall-E

En ole koskaaan nostanut animaatioita vuoden parhaiden elokuvien listoilleni – paitsi joitain Miyazakeja. Wall-E olisi keskinkertaisen elokuvavuoden kärkeä jo viihdyttävyytensä ansiosta. Kaupan päälle siinä on enemmän ja fiksumpaa yhteiskuntakriittistä ajattelua kuin amerikkalaisilta art house -elokuviltakaan on viime vuosina kehdannut odottaa.

Baz Luhrmann:
Australia

Näin Australian vasta kirjoitettuani tämän listan kutakuinkin valmiiksi. Kävi niin, että surumielinen ammattitappajadraamakomedia Kukkoilijat sai pudota top kympistä Australian tieltä. Luhrmannin häpeilemättömän romanttinen rajaseutu- ja sotaseikkailu on rutkasti mainettaan parempi, jos ei kuitenkaan erityisen uraauurtava elokuva.

Nyt voit kertoa, miksi olen väärässä ja mitkä elokuvat unohtuivat.

Kaikki Kuvien takaa -blogin merkinnät löydät täältä

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Iron Manin valinta paremmaksi kuin Yön ritari on erikoinen. Iron Man on lapsellinen leffa, Yön ritari sentään pyristelee edes hieman irti supersankariformaatista.

Yön ritari on hyvä elokuva. Mutta sen ongelma on nimenomaan sen, että se niin palavasti haluaisi olla jotain muuta kuin supersankarielokuva. Mutta minkä seepra raidoilleen voi, tai lepakkomies hassulle puvulleen? Näiden kahden asettaminen vastakkain ei ole välttämättä hedelmällistä, mutta kymmenen kärkeen kuuluu omien fiilisteni perusteella Iron Man. Lapselliseksi en sitä miellä, sen maailma on monin tavoin realistisempikin kuin Yön ritarin, vaikka tunnelma on paljon kevyempi.

Ihan oikeasti: ymmärsitkö toisellakaan katsomiskerralla mitään Menetetystä maasta? Kun loppu jää elokuvasta auki, kriitikko tykkää.

Eihän Menetetyssä maassa ole mitään epäselvää. Mikä siinä muka on?

Epäselvyyttä riittää! Menetetyn maan lopussa pahantekijä ajaa pois eikä kukaan tiedä minne (avoin lopetus) ja eläköityvä seriffi pitää monologin unestaan, jolla ei ole mitään tekemistä pääjuonen kanssa (avoin lopetus). Eikö kukaan löydä kadonneita rahoja! Juonen köyhyyttä ja tekotaiteellista jopa Coenin veljesten elokuvaksi!

Piditkö yhdestäkään kotimaisesta? Siis ihan ilman Suomi-tasoitusta?

Avoin loppu ei tarkoita samaa kuin epäselvyys. Missään sääntökirjassa ei sanota, että ns. ”pahantekijän” pitäisi saada lopussa palkkansa. Se voi ihan hyvin ajaa vain haavoittuneena pois. Sheriffin uni liittyi monellakin tulkinnallisella tavalla elokuvaan. Ja niiden rahojen kohtalo kyllä selvisi siinä elokuvassa, jos katsoo oikein tarkasti. Eikä niillä ole edes mitään väliä, koska kyseessä on klassinen MacGuffin, jolla pidettiiin vain tapahtumia liikkeessä. En ole kriitikko, mutta tykkäsin kovasti Menetetystä maasta, koska tykkään käyttää myös aivojani elokuvaa katsellessa.

Miksi, oi miksi Woody Allenin loistava Vicky Cristina Barcelona ei päässyt listalle?

”Epäselvyyttä riittää! Menetetyn maan lopussa pahantekijä ajaa pois eikä kukaan tiedä minne (avoin lopetus) ja eläköityvä seriffi pitää monologin unestaan, jolla ei ole mitään tekemistä pääjuonen kanssa (avoin lopetus). Eikö kukaan löydä kadonneita rahoja! Juonen köyhyyttä ja tekotaiteellista jopa Coenin veljesten elokuvaksi!”

elokuvan pääidea pyörii nimenomaan seriffin ympärillä: hän katsoo maailmaa johon ei enää kuulu ja josta on tullut mm. entistä väkivaltaisempi ja moraalittomampi, siis tyypillistä vanhan jäärän ajattelua nykyajasta. anton chigurhin hahmo on tällainen uusi selittämätön tappajakone, seriffin projektion kiteytys ja cormac mccarthyn kirjallisessa maailmassa kuin nykyajan tuomari holden blood meridianista.

kun monelta näyttää elokuvan lopun monologi menevän totaalisesti ohi (mm. turun sanomien maskulalta) voin sen tähän kirjoittaa: kulkiessamme eteenpäin kohti pimeyttä meidän tulisi käyttää menneisyyttä soihtuna.

Olisiko kuitenkin hidas ja harras ruotsalainen elokuva Maria Larssonin ikuistetut hetket ansainnut paikkansa tässä listassa? No siinähän ei ollut mitään muuta mystiikkaa, kuin se ikuinen kysymys: miksi nainen sietää mieheltä kaiken eikä luovuta.

Uralin perhonen kuuluu listalle. Kenraalit ja muut herrat katsoivat NUKKEANIMAATIOTA raivosta kalpeina. Tähän pystyy vain elokuva jossa on ASENNETTA.

”Piditkö yhdestäkään kotimaisesta? Siis ihan ilman Suomi-tasoitusta?”

Nautin muutamista viime vuoden kotimaisista aika paljonkin, mutta vuoden kymmenen parhaan joukkoon ei niillä ollut asiaa, kun en mitään tasoituksia viitsinyt antaa. Mutta vuoden kuluttua vastaavalla listalla voidaan hyvinkin nähdä ainakin yksi kotimainen elokuva.

”Uralin perhonen kuuluu listalle. Kenraalit ja muut herrat katsoivat NUKKEANIMAATIOTA raivosta kalpeina. Tähän pystyy vain elokuva jossa on ASENNETTA.” Listallani on vain pitkiä elokuvia, jotka on nähty teatterilevityksessä. Ja Lillqvistin visioita yhtään väheksymättä: vaikka animaatio sai jotkut herrat puhkumaan vihaa (huolimatta siitä, etteivät olleet vaivautuneet sitä itse katsomaan), ei kohu välttämättä tee teoksesta yhtä vuoden parhaista elokuvista.

Näitä luetaan juuri nyt