Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Viikko uutisia Ylen Mannerheim-projektista: totuus ja elokuva, reaktiot ja ajankuva

Blogit Kuvien takaa 19.8.2012 20:25
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Suomi on nuori kansakunta. Me olemme taistelleet, me olemme selvinneet. Se on hienoa. Mutta me emme ole kulttuurikansa. Ylen Mannerheimiin kohdistunut aggressiivinen reaktio on siitä taas yksi osoitus. Moni suomalainen kuvittelee, että elokuva – jokainen elokuva? – yrittää olla totuuden kuva. Ei näin tietenkään ole. Suomen Marsalkan näyttelijän ihonväri puhuu siitä aika selvää kieltä.

Ymmärrän toki, että tuntuu oudolta, kun C.G.E. Mannerheimia esittää ei-valkoihoinen. Se on toki outoa, vieraannuttavaa – karnevalististakin.

Jotkut pitävät – näkemättä, tietenkin – elokuvaa ”monikulttuurisuuden tuputtamisena”. En oikein hiffaa ajatusta. Hyvin erilaisten kulttuurien asettaminen rajusti rinnakkain ei ainakaan allekirjoittaneesta tunnu tuputtamiselta.

Joillekin musta näyttelijä Marskina on rienausta. Se nyt on ilmiselvästi rasistinen ajatus, sehän kiteyttää rasismin määritelmän.

Kuuntelin perjantaina, kuinka Järviradion ohjelmaan soittanut kuuntelija, vanhempi rouvashenkilö, arvioi Suomen Marsalkan olevan ”kaiken kunniallisen ivaamista ja rienaamista”. Tuollainen hysteria herättää jo huolestuneita ajatuksia. (Tosin iltapäivälehden kuvavalinta näyttelijän esittelemiselle kannessa – jostain oli löydetty kuva jossa Telley Savalas Otieno loikoilee rannalla – oli rasistisia mielleyhtymiä ruokkivassa sensaatiohakuisuudessaan suorastaan likainen.)

Monista tämän elokuvauutisen herättämistä vertauksista syntyy vaikutelma, että vuosien 1939-1945 sodat olisi ihmisten mielissä käyty afrikkalaisia vastaan. Niin rankkana ja kauheana ristiriitana pidetään nimenomaan sitä, että tulkinta Mannerheimin elämästä on kenialainen.

Äärireaktioina on tiettävästi jo tappouhkauksia Suomen Marsalkan suomalaisille tekijöille. Niiden rinnalla Muhammed-pilapiirroskohu on sikäli huono vertauskohde, että kai nyt jokainen täyspäinen pitää verenhimoisia uskonnollisia fundamentalisteja ääliöinä ja todellisena ongelmaväkenä. Mutta että marsalkka Mannerheim olisi sellainen lasileuka, että hänelle olisi kauhistus, jos jonain päivänä elämästään tehdään eri kulttuuripiiriin viety tulkinta? Että Mannerheim-tulkinta taiteessa olisi tappouhkauksen arvoinen?

Vaikka väitettä huonosta suomalaisesta itsetunnosta on pidetty myyttinä, tietyn rautanyrkkisuomalaisuuden kiivaimmat kannattajat osoittavat sen nyt todeksi.

Mannerheim on siis tabu. Ei ihminen, vaan fanaattisen palvonnan kohde. Tuntuu kummalliselta, että olemme osin näin primitiivinen kansakunta.

Ehkä kyseessä on kuitenkin myrsky vesilasissa.

Jonkinlainen asiat ankkuroiva pohjanoteeraus kaiken keskellä oli iltalehden otsikko ”Veteraanit järkyttyivät Mannerheim-näyttelijästä”.

Kun itse jutun lukee, ei Sotaveteraaniliiton toiminnanjohtaja siinä järkyttyneeltä vaikuta. Eikä Rintamaveteraaniliiton puheenjohtajakaan muuta kuin ihmettele. Järkytys on vain toimittajan keksimä reaktio.

Ihmettely onkin ihan luvallista ja suotavaa.

Sitten voi alkaa itse pohtia, onko ajatus mustasta miehestä näyttelemässä Mannerheimiä Nairobissa pelkkä provokaatio vai ehkä jotain, mikä voisi kertoa ylipäänsä ihmisyydestä.

Erkko Lyytinen on kuvaillut elokuvaa, dokumenttisarjaa ja nettisivuja multimediaprojektiksi siitä asti, kun hän allekirjoittaneelle aiheesta ensimmäisen kerran puhui tammikuussa. (Laaja seurantajuttu on nyt myynnissä olevassa Suomen Kuvalehden numerossa 33/2012.) Keniassa kuvattu Suomen Marsalkka on siis osa suurempaa kokonaisuutta. Kaikki nämä reaktiot siihen ovat osa teosta.

Elokuvan rinnalla tehdystä ja takuulla myös nämä julkistusmyrskyt sisältävästä Operaatio Mannerheim -dokumenttisarjasta tulee siis aivan varmasti mielenkiintoista katsottavaa. Sitä se on todennäköisesti myös muualla Euroopassa, mutten ole varma, voiko siitä olla ylpeä. Jo nyt uskallan ennustaa, Marsalkka-projekti on ja tulee olemaan ajankuvana jotain ainutlaatuista.