Viggo Mortensen-painajainen Tie täytti suuret odotukset

Profiilikuva
Blogit Kuvien takaa
Kalle Kinnunen on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Tuntui oudolta astua Venetsian Lidon kirkkaasta päivänpaisteesta ja melkein 30 asteen helteestä elokuvasaliin, jossa eläydyttiin kouraiseviin maailmanlopun tunnelmiin. Cormac McCarthy-filmatisointi Tie vei silti mukanaan.

Kuten jo kirjoitin, suhtauduin Tie-elokuvaan ensimmäisten arvioiden perusteella toiveikkaasti, vaikka olin varma, ettei se voi saavuttaa alkuteoksen vavisuttavuutta.

Elokuva ylitti odotukset. Se on uskollinen, oikeastaan parhaalla mahdollisella tavalla orjallinen filmatisointi – vain muutamia, lähes sanattomia takaumia on lisätty, eikä ole epäilystäkään, etteivätkö ne voisi olla McCarthyn mielikuvituksesta.

Epäilin, että karrelle palanut moderni maailma voisi olla visuaalisesti paitsi vaikea toteuttaa, myös tylsä – se nyt oli varmaa, ettei tinkimätön ohjaaja John Hillicoat mitenkään makeillen mässäilisi ihmiskunnan tuholla. Ei huolta. Hillicoat antaa tuhoutuneen kaupunki-Amerikan olla taustalla sopivan piinaavasti. Mitään ei alleviivata, mitään ei anneta liikaa siten kuin Hollywood yleensä tekisi.

Enkä osaa kuvitella päärooleihin Viggo Mortensenia ja nuorta australialaista Kodi McPheetä parempaa kaksikkoa.

Väritykseltään Tie on lähes mustavalkoinen, syistä jotka kirjan lukeneet ymmärtävät.

Tie on hieno filmatisointi – ja rohkea. Katsojaa ei mielistellä. Paljon jää tulkittavaksi ja pääteltäväksi, ja esimerkiksi Robert Duvall on roolissaan ääntä lukuunottamatta tunnistamaton.

Yksi ongelma siinä on: alkuun on laitettu lyhyt kertojan monologi, joka on aivan turhaa selittelyä. Todennäköisesti se liimattiin tuottajien käskystä päälle, kun jotkut koeyleisöissä pitivät näkemäänsä maailmaa liian kummallisena. No, ei tämä mikään katastrofi ole.