Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Vielä kotimaisista elokuvablogeista ja aiheen vierestäkin

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 30.6.2010 07:04

Kirjoitin pari kuukautta sitten hyvistä suomalaisista elokuvablogeista (tai niiden puutteesta). Kommenttini heijastelivat suomalaisen elokuvakirjoittamisen ja -journalismin suppeutta muutenkin.

Aiheesta heräsi keskustelua, ja sieltä keksin Monadi-Filmin.

Sami Pöyryn blogi on esimerkillinen. Pöyry osaa mennä suoraan asiaan, mikä on blogikirjoittamisessa tärkeää – ei jaarittelua jaksa lukea. Mitä enemmän jorinaa, sen todennäköisemmin sivulta pakenee, vaikka tekstin seassa olisi helmiäkin.

Monadi-Filmi on hyvin kirjoitettu ja antaa ajatuksia kotiinviemisiksi. Tämän merkinnän lyhyet pohdinnat Die Hardista, elokuvakriitikoista ja viihde- sekä taide-elokuvan eroista herättivät fiiliksiä, joita aika harvoin kotimaisen elokuvakirjoittamisen parissa kokee. Näinhän se menee, ajattelin. (Ja olen genre-elokuvien ystävä.) Älyllisestä elokuvakirjoittamisesta kun puhutaan, niin ei esimerkiksi Filmihullussa ole ”ennen oli kaikki paremmin”-itkujen lomassa kovin montaa tämän tasoista kiteytystä per numero.

Filmihullu tulee mieleen siksikin, että niin sen kuin Pöyryn tyylin juuret lienevät (mutkien kautta tai suoraan) ranskalaistyylisessä esseistiikassa, sen melko vapaamuotoisessa mietiskelyssä. (Eikä tuollaista elokuvan kielen syvempää pohdintaa harrasteta Suomessa oikein missään muualla, ainakaan julkisesti – ei sille ole kaupallisessa mediassa koskaan tilaa.) Nykyisen Filmihullun lähtökohta näyttäisi olevan, että tekstiä ei kirjoiteta lukijaa ajatellen, vaan kirjoittajille itselleen. Ei siinä mitään, tyyli on vapaa ja niin maakin. Mutta ainakin minun on usein vaikea ottaa suunnattoman vuolaasti polveilevista jutuista kiinni. Mahdolliset timantit jäävät havaitsematta, kun etsimisestä on tehty työlästä ja ennen oli kaikki kuitenkin paremmin.

Monadi-Filmi antaa jalokivet heti käteen, eikä narise. Pieni on kaunista myös blogin kuva-analyyseissä (esimerkiksi Carlito’s Waysta ja The New Worldista). Coen-veljesten A Serious Mania Pöyry avaa kahdessa kirjoituksessaan yhtä napakasti kuin Suomen parhaat ammattikriitikot.

Täytyy myöntää, että Pöyryn tiiviisti ylistävä blogimerkintä antoi myös lopullisen kipinän, että jaksoin mennä katsomaan The Ghost Writerin taannoin toistamiseen, ja kyllä kannatti.

Jatkan tämän blogin seuraamista mielelläni, ja kirjoittajan esikoiselokuvakin kiinnostaa.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Kiitos näistä sanoista.

Yleinen käsitys tuntuu olevan se, että elokuva on rahamiesten omistama taiteenlaji, ja että elokuvakirjoittelu on turhaa, jos ei pääse kynäilemään Hesarin, Aamulehden tai vastaavan sivuille viiden virkkeen arvioita. Itsekin kirjoitin kahdeksan vuotta tuollaisia tynkäkritiikkejä ja haaveilin elokuvanteosta. Sitten tajusin, että toiminnallani vain vapautan itseni vastuusta.

Nyt elokuvien tekeminen ja niistä kirjoittaminen ovat minulle oikeastaan yhtä ja samaa työprosessia. Tämä merkitsee sitä, että jos edes työn toinen puoli kiinnostaa ihmisiä, jo 50 prosentin onnistuminen tekee koko touhusta mielekästä!

Noh, tynkäkritiikitkin voi tehdä hyvin, vaikka mielelläni luenkin Monadifilmin kaltaista analysoivempaa kamaa. Kinnusenkin panin alun perin merkille nimenomaan TV-maailman minikritiikeistä 00-luvun alussa.

Tynkäkritiikkiä voi toki tehdä hyvin siinä määrin kuin muutamaan lauseeseen on mahdollista mitään pusertaa. Silti on aivan absurdia, että esimerkiksi Aamulehden viikon näkyvimmäksi nostettu arvio tarkoittaa paria lausetta ja puolen sivun kuvaa. Ja lehden vastaava päätoimittaja on sentään entinen elokuvakriitikko!

Kyllä tuonkin lehden porukasta Jukka Kangasjärvi erottautuu parhaana kirjoittajana, mutta ei lehden linjauksissa ole mitään mieltä. Iron Man 2:lla taidettiin nähdä olevan painoarvoa peräti kahden mainoshenkisen jutun plus kolumnin ja arvion verran. Tämä siis pelkästään kulttuurisivuilla elokuvan ensi-iltaviikolla.

Kiitos taas Kalle Kinnuselle vihjeestä! Enpä olisi tuotakaan Monadia varmaan löytänyt verkon hetteiköstä ilman tätä vinkkiä. Kävinkin heti kurkkaamassa jotkin merkinnät siellä ja pistin kiitokset Pöyrylle.

Sen sijaan Kinnusen ympäripyöreään Filmihullu-kritiikkiin en voi yhtyä. Otin oikein esiin uusimman punakantisen Filmihullun 3/10, joka on katsaus menneen polven kriitikoihin. Jutut ovat parin sivun mittaisia ja ytimekkäitä. Niissä tekee löytäjä helposti niin luonnehdinnoissa kuin kuvituksessa: että löytyy vielä julkaisu Suomessa, joka puhuu Langin Moonfleetistä!

Tietysti tuo edellinen voidaan ujuttaa siihen kategoriaan, miten ”ennen kaikki oli paremmin”? Mutta kun Filmihullu karttaa lokerointeja, se onnistuu yllättämään numero numerolta. Esimerkiksi muistinvaraisesti tätä edellinen numero, jossa tavallisesti niin tasapuolinen ja suomifilmiystävällinen Sakari Toiviainen luki madonluvut kotimaiselle uudelle elokuvalle. Oikein poskia kuumotti, kun elokuvapappa (kaikella kunnioituksella) kurmootti nuoria toivojamme.

Ja eikös kohta ilmestyne taas se Filmihullu, joka kokoaa Sodankylän aamukeskustelujen annin? Esimerkiksi päävieraan, Suomessa aivan liian vähälle huomiolle jääneen Terence Daviesin elämän ja tuotannon katsauksen, jossa mukava, tuosta vain pitkiä runo- ja laululainoja suoltava supliikkimies antaa palttua Hollywoodille, jossa ”tragedioihinkin vaaditaan onnellinen loppu”. Korvaamatonta kamaa.

Ja ”ennen kaikki oli paremmin” sarkaan voi tutustua Filmihullun uusimman, Liken vasta julkimoiman takautuman tavoin arkistojuttuja yhteennitovan koostekirjan kautta. Jim Jarmusch avoimimmillaan! Rauni ”Molle” Mollberg! Ja kumppanit…

En todellakaan toivo, että meikäläinen elokuvablogikirjoittelu, joka mainioimmillaankin on blogityyyliin niukkaa, heikoimmillaan pintaraapaisua, olisi ainoa elokuvakirjoittelun muoto. Muunkinlaista elokuvablogeilua voi harrastaa, kuten http://www.robert-bresson.com, http://www.jonathanrosenbaum.com tai http://www.davidkehr.com osoittavat, puhumattakaan Varietystä potkitun Todd McCarthyn uudesta blogista.

Tietenkään Filmihullun tyylin ei pidä olla ainoa, molemmat sijansa saakoon, niin painettu kuin verkotettu elokuvasana, kunhan rimaa pidetään ylhäällä.

Björkbacka: ”Mutta kun Filmihullu karttaa lokerointeja, se onnistuu yllättämään numero numerolta. Esimerkiksi muistinvaraisesti tätä edellinen numero, jossa tavallisesti niin tasapuolinen ja suomifilmiystävällinen Sakari Toiviainen luki madonluvut kotimaiselle uudelle elokuvalle. Oikein poskia kuumotti, kun elokuvapappa (kaikella kunnioituksella) kurmootti nuoria toivojamme.”

Minä en oikein ymmärtänyt sen synkän kurmootuksen perimmäistä pointtia.

”En todellakaan toivo, että meikäläinen elokuvablogikirjoittelu, joka mainioimmillaankin on blogityyyliin niukkaa, heikoimmillaan pintaraapaisua, olisi ainoa elokuvakirjoittelun muoto.”

En sellaista toivo, huh. Jokaiseen Filmihullun numeroon tulee edelleen toki perehdyttyä.

Ehkä se ”perimmäinen pointti” kurmootukselle kirkastuu uudempien suomifilmiensi-iltojen myötä. En mene Toiviaisen mielipidettä esim. Siskosta ennakoimaan, mutta itselleni sen näkeminen – esimerkkinä uudesta suomfilmistä – toi mieleen ajatuksen, että liikaa tehdään ”uutta ruutia”, liikaa kypsyttelemättömiä aiheita. Toiviaisen toive ehkä on yksinkertaisesti tekijöiden tarttumien itseään niskasta, riman korottaminen keskinkertaiseen tyytymisen asemasta.