Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Vielä kerran elokuvien tähdittämisestä ja vertailun perimmäisestä mahdottomuudesta

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 11.8.2011 06:16

Kriitikkona joudun tai pääsen pisteyttämään monet näkemäni uudet elokuvat. Yleensä tähtien jakaminen on helppoa: määrä tulee katsomisen jälkeisen sulattelun – mieluiten yön yli nukkumisen – jälkeen kuin selkäytimestä.

Aina näin ei ole. Olen miettinyt pitkään, kuinka suhtautua The Tree of Lifeen. Terrence Malickin elokuva on epätavallinen ja oma suhtautumiseni siihen niin ristiriitainen, että päättäminen on melkein mahdotonta.

Genre-elokuvia on helppo pistää paremmuusjärjestykseen. Lajityyppisidonnaisia, helposti luokiteltavia tapauksiahan lähes kaikki Hollywoodin tuotokset ovat. Niissä pelataan hyvin samankaltaisella pakalla. Vertaileminen sujuu liikaa pähkäilemättä. Indie-elokuvissa ja euro-art housessakin kortit ovat aika selkeät ja hyvä erottuu huonosta.

Mutta miten tähtikartalle asettuu The Tree of Life, joka on visuaalisesti ainutlaatuinen ja tavallaan fantastisen hieno, mutta jonka filosofia on auttamattoman höhlää?

En voi antaa viittä tähteä, vaikka Malickin kunnianhimoinen kokeilu on omilla ehdoillaan upea – en, koska henkilökohtaisesti koen elokuvan ajatusmaailman valheelliseksi.

Kolme tähteä olisi naurettava ratkaisu, vaikka se on lähimpänä omaa fiilistäni. Tämä ei ole keskinkertainen tai maultaan vaisu elokuva.

Neljä – ehkä. Tuntuu liialta, ja toisaalta jotenkin höhlältä, kun kyseessä on kuitenkin ihan uniikki teos.

Anne Billson kirjoitti aiheesta taannoin The Guardianin kolumnissa otsikolla Why films either suck or they’re cool ja mainitsi nimenomaan The Tree of Lifen. Se on tosiaan hankala pirulainen suhteessa banaaliin tähtiskaalaan.

Yhtä ongelmallisia olisivat allekirjoittaneelle myös Harry Potterit, joihin en ole päässyt ollenkaan sisään, kai siksi, kun en ole kirjoja lukenut. Pari nähtyäni olen onneksi voinut jättää loput katsomatta ja arvioimatta.

Pisteytän elokuvia paitsi (painetussa) Suomen Kuvalehdessä julkaistavissa arvioissa, myös netissä Iltalehden Leffaraati-kriitikkotaulukossa.

Minulle viisi tähteä ei ole välttämättä ”mestariteos”, mutta se on tarjonnan keskellä poikkeuksellisen hyvä elokuva. Sellaisia tulee Suomen valkokankaille kaupalliseen levitykseen yleensä 2-5 kappaletta vuodessa (ja maailmalla ehkä toinen mokoma semmoisia, jotka eivät meillä näe normaalilevitystä, ainoastaan festareita). En laske niitä ja siksi rajoita määrää, tuo 2-5 vain on ollut tosiasia.

Tämä vuosi on ollut poikkeuksellisen mainio. Viisi tähteä ovat allekirjoittaneelta saaneet Jumalista ja ihmisistä, Kuninkaan puhe, Vuosi elämästä, Melancholia ja Klovni. Kevät on yleensä parasta aikaa, koska Oscar-tyrkyt ehtivät silloin meille. Syksyllä tulee ainakin yksi lisää: Cannesissa näkemistäni myös Drive on viiden tähden elokuva.

Kyllä, annoin Klovnille – tanskalaisen tv-sarjan pohjalta tehdylle farssille – täydet viisi tähteä. Se on hauskin näkemäni elokuva vuosikausiin, siis totta kai viisi tähteä. Olen nähnyt Klovnin eri yhteyksissä viisi kertaa, ja täysien pisteiden antaminen tuntuu edelleen ainoalta oikealta ratkaisulta.

Elokuun lopulla, kun The Tree of Life saa Suomen ensi-iltansa, joudun asettamaan Klovnin kanssa samalle asteikolle Malickin maailmanselityselokuvan. Enkä varmaan anna sille viittä tähteä. Nyt odotan, miltä The Tree of Life tuntuu toisella katselukerralla.

Joka tapauksessa: ironista, eikö vain?

Aiempi bloggaukseni aiheesta: Miksi elokuvat arvioidaan tähtiasteikolla? (27.4.2009)

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Tree of Life nyt on aika helppo. Se on sellaista tekotaiteellista kuonaa, että oksat pois. Kuin ylipitkä opiskelijaharjoitustyö. Parodia ns. taideleffasta. Yksi tähti, kaksi jos hövelillä päällä.

Toki siinä on nättiä kuvaa, mutta minusta elokuvassa pitäisi olla muutakin onnistunutta. Muutenhan viimeisin ILM:n rendausfarmin tuotos saisi aina vähintään neljä tähteä. Ei pidä antaa ohjaajan nimen vaikuttaa, kuten Cannes’n tuomaristolle on käynyt.

Eikö se voi mennä näin: * = Kehno/en ymmärrä; ** = Jotain hyvääkin, mutta ei kannata maksaa; *** = Menettelee/hyvää ja huonoa/kannattaa maksaa; **** = Hyvä; ***** = Fanitan/merkkiteos — ja kertoa loput sanallisesti. Silloin voit antaa The Tree of Lifelle kolme tähteä ja viestittää tähtien laskijoille että katsomisen ja maksamisen arvoinen elokuva (jos olet sitä mieltä), ja täsmentää sitten one-linerissa että elokuva on ”visuaalisesti ainutlaatuinen ja tavallaan fantastisen hieno, mutta sen filosofia on auttamattoman höhlää”, jolloin lukija ymmärtää että et antanut kolmea tähteä siksi että pitäisit elokuvaa keskinkertaisena tai tylsänä. Toimii ihan hyvin sille joka haluaa tehdä impulssiostoksen, eli pikaisen päätöksen siitä minkä elokuvan parissa haluaa iltansa viettää, ja toimii varsinkin jos arvostelija on tuttu. Ei kait kukaan tällaiselta systeemiltä enempää odota.

Tähdittely voi olla piristävää, kunhan siitä ei tule pakkopaitaa. Harrastin sitä aikoinaan huvikseni, kunnes totesin, että melkein kaikki Suomessa teatterilevitykseen tulevat elokuvat ansaitsevat kohtalaisen perustähdityksen. Viiden tähden elokuvia valmistuu kymmenkunta vuodessa, mutta moni niistä löytyy vasta aikojen päästä.

Tähditystä harrasti muuten myös Filmihullu heti näytenumerostaan vuonna 1968 alkaen, ja sillä oli arvovaltaisia kansainvälisiä esikuvia.

Elämän puusta pidin välittömästi. Malick ottaa innoitusta 1960-luvun amerikkalaisesta kokeellisesta elokuvasta (Brakhage), löytää vaistomaisen tuntuman lapsuuden maailmaan ja käsittelee omaperäisesti elokuvan nimessä ilmoitettua aihetta, hyvän ja pahan tiedon puuta eli omantunnon syntyä. Tähtitieteellisiä, mikrokosmisia ja jurakauden kuvitelmia ei välttämättä olisi tarvittu, mutta vastoin odotuksia ne eivät ole mielestäni mahtipontisia vaan leikkimielisiä, harkitun lapsellisia, mikä sopii kokonaisuuteen.

Antti Alanen: ”Viiden tähden elokuvia valmistuu kymmenkunta vuodessa, mutta moni niistä löytyy vasta aikojen päästä.”

Tämä on totta. Usein niiden eniten itselle antavien elokuvien suuruus paljastuu vasta ajan myötä. Enkä olisi ensimmäisen katselun perusteella antanut Jumalille ja ihmisille viittä tähteä, enkä olisi uskaltanut vielä siltä pohjalta antaa Klovnille, vaikka se lajinsa kärkiteokselta tuntui.

Toisaalta Suomen valkokankaille tulee vuoden parhaista elokuvista vain osa, ei ehkä puoliakaan. Kun kokosin viime keväänä viime vuosikymmenen sadan parhaan elokuvan listaa, jonka ehkä joskus vielä saan valmiiksi, huomasin että lähes puolet nimikkeistä oli jäänyt Suomessa vaille teatterilevitystä. Suurin osa näistä nimikkeistä oli sentään esitetty festivaaleilla.

Vuosikymmenien takaiset klassikkoelokuvat TV-esityksessä saavat aina neljä tai viisi tähteä. Ehkä siksi kun ne elokuvaensyklopedioissa ja Baghin toimesta viimeistään on elämää suuremmiksi nostettu.
Toinen sarja näitä ovat huonoiksi luokitellut leffat, kuten meidän töissä vielä ollessa iltapäivisin esitettävät Suomi-Filmin teokset. Keskikasti näissä puuttuu.

Hollywood-elokuvien tähditykset nousevat vuosikymmenen saatossa. Esimerkiksi opiskeluaikoinani ilmestynyt elokuva Platoon rankattiin tyypillisen huonoksi amerikkalaisen propagandan puolustajaksi, Breshnevin kulmakarvojen alaisessa poliittisessa ilmastossa. Nykyään taitaa olla klassikoissa.

Haliwood: ”Vuosikymmenien takaiset klassikkoelokuvat TV-esityksessä saavat aina neljä tai viisi tähteä.”

Niin, mutta miksi juuri ao. elokuvat esitetään? Koska ne on kanonisoitu klassikoiksi ja koska niistä pidetään. Kun Yle Teemalla näytettiin obskuurimpaa RKO-studion kamaa, eivät ne tähditykset kummoisia aina olleet.

”Hollywood-elokuvien tähditykset nousevat vuosikymmenen saatossa.”

Yhtä paljon laskevat. Valtava määrä aikanaan kovassa arvossa olleita ja esimerkiksi Oscareita voittaneita elokuvia on sittemmin yksinkertaisesti unohdettu. Osa oli ehkä aikanaan yliarvostettuja jostain syystä – ajankohtaisuus, muu hype – osa taas on yhä tarkasteltuna erinomaisia, mutta ne eivät jääneet suuremman yleisön mieleen tai hautautuivat tekijöidensä glorian ansiotta hälvettyä.

Haliwoodilla on kuitenkin tärkeä pointti.

YLE Teeman lisäksi ennen 70-lukua tehtyjä keskinkertaisuuksia tai suorastaan huonoja elokuvia ei näytetä lainkaan, vaikka kanavia kyllä riittää.

Työkaverini pitää vanhoista Suomi-filmeistä niiden heikkoudesta huolimatta. Hän ihailee niistä vanhaa Helsinkiä ja ajankuvaa muutenkin. Sama välittyisi myös B- tai C-luokan vanhoista amerikkalaiselokuvista.

Kyllä ne mahtuisivat hyvin ohjelmakartalle vaikka öiseen aikaan, boxille tallennettavaksi, Liekö kovin kalliitakaan.

”The Tree of Life, joka on visuaalisesti ainutlaatuinen ja tavallaan fantastisen hieno, mutta jonka filosofia on auttamattoman höhlää?”

Mahdollisesti et allekijoita Malickin ”In God we trust” filosofiaa, en minäkään. Se ei kuitenkaan tarkoita, että se olisi höhlää. Jos kerronta on kaunista ja pointti tulee selväksi homma toimii.
Onhan sinun ja minun suosikin Enter The Voidinkin filosofia auttamatta ”höhlä”, mutta se kerrotaan niin jomalattoman toimivalla tavalla ja kauniisti, että ajatus jälleensyntymisestä menee läpi.

En ole Tree of Lifeä nähnyt, muttei ateistisen maailmankuvan tulisi olla esteenä viidelle tähdelle.

AT: ”…Enter The Voidinkin filosofia… …ajatus jälleensyntymisestä….”

ETV ei kerro jälleensyntymästä.

enter the void on lähinnä huumenäky, jossa ei ole mitään ”reaalista”; se on siis täyttä fuulaa, yhden subjektiivisen mielen tuottamaa sisältöä, jossa huumeen sitomana yhteen kietoutuu kokijan henkilöhistoria, hänen tunteensa, kokemuksensa, lukemansa ja näkemänsä jne. toki tämän kaiken voi 2001:n tyyliin nähdä jonkun suuremman vertauskuvana, joka ei suoraa palaudu nähtyyn, mutta kyllä noe on kieltänyt enter the voidin uudelleensyntymistulkinnan intention tasolla. toki siinä voi nähdä mitä haluaa, autorihan on jo aika päiviä sitten ”tapettu” teoksen tulkitsemisprosessista

visuaalisesti käsittämättömän upea mutta ei siinä ole oikein ”suurempaa ideaa”. sama pätee kaikkiin noén elokuviin, hänhän tekee elokuvia nimenomaan primitiivisessä rekisterissä. jonkun irreversiblen käänteinen kerrontamuotokin vain tehostaa sokkiefektiä, toki siitäkin huomaa että sekaan on kubrickmaisesti ladottu useampi liikkuva laatta/alateksti. ajattelen esimerkiksi jungilaisuutta ja psykoanalyysia kubrickilla, irreversiblessa john william dunne

Kalle: Eli tähtimäärä on sunteellinen, myös suhteessa aikaan ja sen hypetyksiin.

Haliwood: ”Eli tähtimäärä on sunteellinen, myös suhteessa aikaan ja sen hypetyksiin.”

Nimenomaan.

Näitä luetaan juuri nyt