Vielä kerran elokuvien tähdittämisestä ja vertailun perimmäisestä mahdottomuudesta
Kriitikkona joudun tai pääsen pisteyttämään monet näkemäni uudet elokuvat. Yleensä tähtien jakaminen on helppoa: määrä tulee katsomisen jälkeisen sulattelun – mieluiten yön yli nukkumisen – jälkeen kuin selkäytimestä.
Aina näin ei ole. Olen miettinyt pitkään, kuinka suhtautua The Tree of Lifeen. Terrence Malickin elokuva on epätavallinen ja oma suhtautumiseni siihen niin ristiriitainen, että päättäminen on melkein mahdotonta.
Genre-elokuvia on helppo pistää paremmuusjärjestykseen. Lajityyppisidonnaisia, helposti luokiteltavia tapauksiahan lähes kaikki Hollywoodin tuotokset ovat. Niissä pelataan hyvin samankaltaisella pakalla. Vertaileminen sujuu liikaa pähkäilemättä. Indie-elokuvissa ja euro-art housessakin kortit ovat aika selkeät ja hyvä erottuu huonosta.
Mutta miten tähtikartalle asettuu The Tree of Life, joka on visuaalisesti ainutlaatuinen ja tavallaan fantastisen hieno, mutta jonka filosofia on auttamattoman höhlää?
En voi antaa viittä tähteä, vaikka Malickin kunnianhimoinen kokeilu on omilla ehdoillaan upea – en, koska henkilökohtaisesti koen elokuvan ajatusmaailman valheelliseksi.
Kolme tähteä olisi naurettava ratkaisu, vaikka se on lähimpänä omaa fiilistäni. Tämä ei ole keskinkertainen tai maultaan vaisu elokuva.
Neljä – ehkä. Tuntuu liialta, ja toisaalta jotenkin höhlältä, kun kyseessä on kuitenkin ihan uniikki teos.
Anne Billson kirjoitti aiheesta taannoin The Guardianin kolumnissa otsikolla Why films either suck or they’re cool ja mainitsi nimenomaan The Tree of Lifen. Se on tosiaan hankala pirulainen suhteessa banaaliin tähtiskaalaan.
Yhtä ongelmallisia olisivat allekirjoittaneelle myös Harry Potterit, joihin en ole päässyt ollenkaan sisään, kai siksi, kun en ole kirjoja lukenut. Pari nähtyäni olen onneksi voinut jättää loput katsomatta ja arvioimatta.
Pisteytän elokuvia paitsi (painetussa) Suomen Kuvalehdessä julkaistavissa arvioissa, myös netissä Iltalehden Leffaraati-kriitikkotaulukossa.
Minulle viisi tähteä ei ole välttämättä ”mestariteos”, mutta se on tarjonnan keskellä poikkeuksellisen hyvä elokuva. Sellaisia tulee Suomen valkokankaille kaupalliseen levitykseen yleensä 2-5 kappaletta vuodessa (ja maailmalla ehkä toinen mokoma semmoisia, jotka eivät meillä näe normaalilevitystä, ainoastaan festareita). En laske niitä ja siksi rajoita määrää, tuo 2-5 vain on ollut tosiasia.
Tämä vuosi on ollut poikkeuksellisen mainio. Viisi tähteä ovat allekirjoittaneelta saaneet Jumalista ja ihmisistä, Kuninkaan puhe, Vuosi elämästä, Melancholia ja Klovni. Kevät on yleensä parasta aikaa, koska Oscar-tyrkyt ehtivät silloin meille. Syksyllä tulee ainakin yksi lisää: Cannesissa näkemistäni myös Drive on viiden tähden elokuva.
Kyllä, annoin Klovnille – tanskalaisen tv-sarjan pohjalta tehdylle farssille – täydet viisi tähteä. Se on hauskin näkemäni elokuva vuosikausiin, siis totta kai viisi tähteä. Olen nähnyt Klovnin eri yhteyksissä viisi kertaa, ja täysien pisteiden antaminen tuntuu edelleen ainoalta oikealta ratkaisulta.
Elokuun lopulla, kun The Tree of Life saa Suomen ensi-iltansa, joudun asettamaan Klovnin kanssa samalle asteikolle Malickin maailmanselityselokuvan. Enkä varmaan anna sille viittä tähteä. Nyt odotan, miltä The Tree of Life tuntuu toisella katselukerralla.
Joka tapauksessa: ironista, eikö vain?
Aiempi bloggaukseni aiheesta: Miksi elokuvat arvioidaan tähtiasteikolla? (27.4.2009)