Vielä kerran Dogma-tyylistä ja Tanskan elokuvaihmeestä: Aku Ankan rankka elämä

Profiilikuva
Blogit Kuvien takaa
Kalle Kinnunen on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Lars von Trierin ja kumppanien lanseeraama dogma-estetiikka jätti jälkensä elokuvaan. Mitä jos rujoa ja välitöntä lähestymistapaa ja ankaria aiheita sovelletaan Ankkalinnaan?

Islantilaisen koomikkorymän Donald Duck – a Danish Dogma film -feikkitrailerissa yllättää se, että tavallaan loppuun kalutuksi luullusta jutusta, dogman peruspiirteiden parodioimisesta, saadaan niin paljon irti.

Juttu toimii kunnolla, jos on nähnyt muutakin tanskalaista kuin perus-Dogmaa, myös esimerkiksi erään vuonna 1996 valmistuneen rikoselokuvan ja taannoisen veljeskuvauksen. Islantilaiset selvästi ovat nähneet.

Oikeastaan kyse on siitä, että tanskalainen elokuva on niin laadukasta ja kansainvälisesti menestyksekästä, että sen tietyistä suuntauksista voi tehdä oman, tunnistetavan pilaversionsa.

Mistä Tanskan elokuvaihme, 1990-luvun puolivälissä kuin tyhjästä alkanut ja edelleen jatkuva menestys johtuu? Siitä, että elokuvalle ryhdyttiin antamaan enemmän rahaa. Nuoret kyvyt pääsivät tekemään enemmän, harjoittamaan ammattiaan, harjoittelemaan tositoimissa. Muutaman kymmenen miljoonan euron vuosittaiset tukirahat ovat pähkinöitä verrattuna siihen, millainen bisnes (ja mikä verokohde) elokuva on nyt Tanskalle – vuonna 2005 (viimeisin tähän hätään löytämäni tutkimus, määrä on kasvanut huomattavasti) alan liikevaihto oli 780 miljoonaa euroa. Kulttuuriviennin aineeton arvo on tietysti aivan huikea.

Ehkä jotain samankaltaista on tapahtumassa Suomessakin, kun tyylikirjo kasvaa ja kotimaiset leffat vetävät hyvin sekä meillä että aina välillä maailmallakin. Ehkä joskus suomalaisesta elokuvasta tehdään hyväntahtoista ja osuvaa parodiaa ulkomailla. Se osoittaisi, että on onnistuttu.