Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Vie héroïque: Serge Gainsbourg sai arvoisensa elokuvan

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 25.2.2010 09:01

Yksi eniten odottamistani elokuvista oli pitkään Serge Gainsbourg – vie heroique. Muusikkoelämäkerta tuli tammikuun lopussa ensi-iltaan Ranskassa, ja on menestynyt odotetusti, siis loistavasti.

Gainsbourg on Ranskassa eräänlainen kansallissankari, runoilija ja muusikko, jonka tuotannosta meillä tunnetaan oikeastaan vain Jane Birkinin kanssa esitetty yltiöeroottinen duetto Je t’aime (moi non plus).

Jotain Gainsbourgin merkityksestä kertoo se, että Vie heroique lähti kotimaassaan levitykseen reilulla 500 kopiolla ja kilpaili katsojakärkisijoista Avatarin kanssa.

Näin elokuvan (jonka englanninkielinen levitysnimi oli ainakin tuon kopion alkutekstien mukaan Serge Gainsbourg – Je t’aime moi non plus) tammikuun lopulla Pariisissa. Nautin. Ja siitä piti myös näytöksessä ollut suomalaiskollegani, joka ei Gainsbourgista aiemmin juuri mitään tiennyt, joten ei se ole pelkkää fanikamaa.

Kuten toivoin, sarjakuvataiteilijana tunnettu ja ohjaajana debytoiva Joann Sfar ei sievistele.

Elokuva loppuu 1980-luvun puoliväliin, jolloin alkoholisoitunut ja jo toivottomaan tilaan vajonnut Gainsbourg näyttää varsin rupsahtaneelta. Tosielämässähän hän kuoli viinaan 1992.

Tarina on täynnä taiteilijan elämän tositapahtumia, joista on kasvanut legendoja. Whitney Houston-skandaalia siinä ei ole, mutta niin Marseljeesin reggae-version aiheuttama kohu kuin koomiset kohtaamiset poliisien kanssa ja Je t’aimen syntyhistoria on dramatisoitu jännittävästi tai hauskasti.

Serge-asiantuntijat voivat hyväksyen nyökytellä pienemmillekin yksityiskohdille, kuten Rue de Verneuilin asunnon sisustusratkaisuille.

Seksiä on paljon, mutta silti vähemmän kuin mihin olisi ollut mahdollisuudet. Laetitia Casta esittää ällistyttävän aidonnäköistä Brigitte Bardotia ja brittinäyttelijä Lucy Gordon on hyvä Birkin. (Tähän littyy surullinen tarina: hyvässä nousujohteessa urallaan ollut Gordon teki itsemurhan ennen elokuvan ensi-iltaa.)

Mainitsin tuossa monta ulkoista aitousfiilis-yksityiskohtaa, mutta tärkeintä onnistumisen kannalta oli Sfarin oma näkemys.

Elokuva on kaukana minkään sortin realismista ja hyvä niin.

Gainsbourgin kiusaajana häntä seuraa elämän läpi mielikuvitusolento, vampyyrimainen koukkunokka – hänen oma rumuutensa, joka on saanut (ainakin elokuvakameralle) fyysisen olomuodon. Hahmo ei ole ”totta”, eikä päähenkilökään keskustele hänen kanssaan niin, että pitäisi olentoa konkreettisena. Vainoajaa esittää Doug Jones jonkinlaisen vanhanaikaisen vahanaamion ja tietokone-efektien yhdistelmän takana.

Syntyy monitasoinen kuva vinksahtaneen itsetunnon riivaamasta miehestä, jolle menestys tuo lähinnä mahdollisuuden ärsyttää yhä laajempia piirejä (ja hurmata kaunottaria).

Monet Gainsbourgista pitävät tuttuni ovat jo tivanneet, tullaanko Vie heroique näkemään levityksessä Suomessa?

Toivoa on – elokuvan Suomen oikeudet omistava FS Film on antanut sille alustavan ensi-iltapäivän syksyllä. Voiko se todella pitää paikkansa?

Toki meillä nähtiin toinen ranskalainen muusikkoelämäkerta, Edith Piafista kertova La vie en rose. Se oli tönkkö ja uuvuttava vollottajamuotokuva, mutta ulkoisesti kai sitä mitä ihmiset halusivat – menestys vei Marion Cotillardin Oscar-voittajaksi asti, eikä siinä ole mitään kritisoitavaa. Cotillard teki ihan pätevää työtä. Jos vertaamiseen lähdetään, niin Gainsbourgia esittävä tuntematon Eric Elmosnino on mielestäni aivan yhtä vakuuttava.

Piaf on laajalti tuttu nimi, jonka tulkitsemana kuuluisa Je ne regrette rien oli meilläkin jonkun minkälie patonkimainoksen taustabiisi telkkarissa jo parikymmentä vuotta sitten. Mutta Gainsbourgillakin on laaja ihailijapiiri, jonka omistuneisuutta ei kannata väheksyä.

Sfarin elokuva on näistä kahdesta se huomattavasti palkitsevampi ja miksei myös viihdyttävämpi, samoin kuin Gainsbourgin alati uusia suuntia kokeilut musiikki on omalaatuista, itsevarmaa ja yhä nerokkaan modernia verrattuna julkisessa traagisuudessaan kliseeksi latistuneeksi Piafiin. Toivottavasti Vie heroique saadaan Suomessa tosiaankin elokuvateattereihin. Itse haluaisin nähdä sen uudelleen heti.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Jee jee, hyvältä kuullostaa! Mites toi musapuoli? Soiko piissit paljon elokuvassa?

Koska tulee teattereihin Suomeen? HALUAN NÄHDÄ TÄMÄN KANKAALTA.

Olisi enemmän kuin hienoa nähdä tämä kankaalla Suomessa.

Tää ois ihan mahtava. Sfarrhan alkaa olla sarjakuviensa kautta jo jonkun verran tunnetukin Suomessa.

Aijai, hyvältä kuulostaa eli terveisiä vaan FS Filmille; leffa kankaalle tai tulee poru!

Leffa on aivan erinomainen, kyllä tästä tullaan Suomessakin diggailemaan!

Haluan nähdä isolta kankaalta juopottelua ja tissejä!

Sergen meisseliä Tennarin kankaalle a.s.a.p.!!!! Jos ei onnistu, niin tyydyn tähän leffaankin.

Tää pitää kyl nähdä! Toivottavasti tulee Suomeen pyörimään!

Näitä luetaan juuri nyt