Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Venetsian elokuvajuhlat 2012: Terrence Malickin kauniit kuvat ja Harmony Korinen hedonistiset houkutukset

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 8.9.2012 12:30

Kaksi Venetsian elokuvajuhlien sangen erilaisilta vaikuttanutta amerikkalaista elokuvaa osoittautuivat tyyleiltään hämmästyttävän samankaltaisiksi. Ensin esitettiin Terrence Malickin uusi To the Wonder, joka on The Tree of Lifeäkin utuisempi, abstraktimpi – ja valitettavasti sentimentaalisempi. Sitäkin voimakkaammin mielipiteet jakoi Harmony Korinen ohjaama Spring Breakers. Jälkimmäinen on onnistuneempi sekä älyllisesti että elokuvallisesti.

To the Wonderissa on dialogia vain nimeksi. Olga Kurylenko näyttelee naista, joka tapaa Pariisissa amerikkalaismiehen ja muuttaa maalaiskaupunkiin Yhdysvaltoihin. Kertojanääninä kuullaan Kurylenkon roolihahmon ohella ennen kaikkea Javier Bardemin esittämää, uskonsa kanssa painivaa pappia.

Ben Affleckin vuoksi ei elokuvaa ehkä kannata mennä katsomaan – hän on miespääosassa, mutta läsnä vain vähän. Montaa lausetta ei Affleckin suusta kuulla.

To the Wonder on tunnelmien elokuvaa. Siinä on tavallaan juoni, mutta ei juonen käänteitä. Asioita tapahtuu, kerronta on kuin muistikuvia elämän varrelta.

En pitkästynyt lainkaan – mikä on kaksituntisesta kuvavirrasta aika paljon sanottu – ja To the Wonderin luulisi miellyttävän The Tree of Lifeen ihastuneita. Jäin kuitenkin kaipaamaan enemmän. Rakkauden monimerkityksellisen idean etsimisessä Malickin toivoisi löytävän pidemmälle kuin impressionismiin hunnutettuun sentimentaalisuuteen. Kuvia Kurylenkosta tanssahtelemassa erilaisissa ympäristöissä (pelto, hiekkaranta, supermarketti, katu, parkkipaikka…) riittää, mutta kun kuvaaja on Emanuel Lubezki, ei voi valittaa.

On Kurylenkokin kaunis, ei sinä mitään.

Moni ei pitänyt To the Wonderista ja jotkut kritiikot tyrmäsivät sen täysin, mutta Spring Breakersin herättämä reaktio oli voimakkaampi.

”Se oli hauska katsoa, mutta roskaa, ei se kuulu kilpasarjaan”, kommentoi brittikollegani Spring Breakersia.

”Inhosin elokuvaa, halveksun Venetsian ratkaisua näyttää se”, twiittasi espanjalainen tuttu kriitikko.

”Piristävä, mutta miksi se on niin toisteinen”, näytökseen ehtinyt elokuvahullu pr-veteraani pohti eilen illallisella.

Spring Breakersin kuvasto on vuoroin huuruista ja vimmaista. Dialogia on ensimmäisellä puoliskolla hyvin vähän – kuten Malick, myös Korine luottaa kertojanääneen.

Neljään naispäähenkilöön ei oikein tutustuteta, he ovat arkkityyppejä: kolme pahaa tyttöä ja yksi kiltti, nimeltäänkin Faith. He karkaavat Floridaan bailukaupunkiin, jossa hyvin nuoret ja hyvin kauniit ihmiset ryyppäävät ja naivat, ja ryyppäävät ja naivat.

Avantgarde -otteen aggressiivisuus vain voimistuu toisella puoliskolla, kun Faith karkaa ja muut tytöt heittäytyvät täysillä rikollisten maailmaan. Kuvastossa ei ole enää mitään ”todellista”, ainoastaan musiikkivideoiden seksin, rahan ja ikuisen nuoruuden sekä loputtomien juhlien fantasiamaailmaa – pelkkää huumausta ja houkutusta.

Miksi toisteisuus, loputtomat kuvat hulluna bailaavista nuorista, joista yllättävän monilla naisilla on silikonirinnat? Koska se on televisiosta ja netistä tuttua. Mainokset perustuvat toisteisuuteen, samoin monet suositut reality-ohjelmat.

Korine on saanut satiirinsa pääosiin Amerikan kullannuput: neljää tyttöä esittävät Disney-televisiotähti Selena Gomez, Highschool Musical -tähti Vanessa Hudgens, samoin teinitähtenä kuuluisuuteen noussut Ashley Benson ja Korinen vaimo Rachel.

Heistä etenkin Gomez on teinityttöjen fanaattisesti ihailema – täällä Venetsiassa Excelsior -hotellin edustalla päivysti parinsadan tytön lauma nähdäkseen vilauksen suosikistaan.

Korinen elokuva sijoittaa musiikkivideoiden hekumalliseen maailmaan näennäisen oikeita ihmisiä. Spring Breakersin nimi viittaa pohjoisamerikkalaiseen aikuistumisriittiin, kevätlomiin joiden aikana college-opiskelijat matkustavat rantakaupunkeihin, ryyppäävät ja harrastavat kaikkea mistä ei voi kertoa vanhemmille. Seksikkäiden, mutta muovisten musiikkivideoiden kuvasto hetkuttavine takapuolineen muuttuu elokuvassa ikään kuin todeksi, ikään kuin muuta ei olisikaan. (Ei oikea spring break todennäköisesti ole kenellekään sellaista MTV Grindiä kuin ilmiön julkikuva on. Mainitsen 1990-lukulaisen MTV Grindin, koska olen niin vanha, etten tiedä mikä on sen tämän päivän vastine.) Toisella puoliskolla mukaan tulevat gangsta-fantasiat ja pelko. Kiiltävät (ja kuluttamaan houkuttelevat) mainoskuvat nyrjähtävät ja toisin kuin Britney Spearsin videoissa, vaatteet todella putoavat (jopa Hudgensilta ja Bensonilta), kaupallisuuden ehdoilla kuviteltu hedonistinen ihmemaa lihallistuu. Musiikkivideoissahan ei ole alastomuutta, ei tietenkään – tosin kyse on milleistä, teini-idolienkin kohdalla.

Mikäli To the Wonder on muistikuvia, Spring Breakers on uni. Eräässä kohtauksessa päägangstaa huvittavasti näyttelevä James Franco laulaa ja soittaa pianolla Britney Spearsin kappaletta luksustalon uima-altaalla. (Hahmo muistuttaakin Kevin Federlineä. Spearsin siippa oli naurettavalta julkisuuskuvaltaan kuin Sacha Baron Cohenin satiirihahmo Ali G.)

Korine sanoi aikoinaan, ja hyvin sanoikin, että Viimeiseen hengenvetoon oli merkittävä, koska Jean-Luc Godard onnistui sijoittamaan sen kaupalliseen levitykseen. Uraauurtavaa on lyödä jotain odottamatonta suuren yleisön eteen, ei vain pienelle fanikunnalle.

Lehdistötilaisuudessaan ohjaaja avautui sen verran, että määritti Spring Breakersin elokuvaksi YouTube-sukupolvelle ja musiikkivideoiden parissa kasvaneille ”television lapsille”. Gomezin ja Hudgensin, disneyhenkisesti täysin hajuttomina ja mauttomina tuotteina myytyjen näyttelijättärien saaminen pääosiin on paitsi aikamoinen saavutus, myös keskeinen osa elokuvan potkua.

Spring Breakers dekonstruoi, purkaa: toistamalla loputtomasti saadaan statistien kauniit yläosattomat kropatkin tiristettyä epäkiinnostaviksi ja epäkiihottaviksi (missä rintojen ilmeinen muovisuus auttaa). Siinä mainitaan amerikkalainen unelma. Ei olisi edes tarvinnut.

Elokuva kääntää paitsi mainosten ja musiikkivideoiden, myös koko puunatun televisiotodellisuuden itseään vastaan.

Korine ei ole mikään uusi Godard, mutta hän näyttää terävästi musavideo- ja julkkisfantasiakuvaston tekopyhyyden – sen millimetrien eron pornoon. Spring Breakers on ajankuva myös asenteeltaan: siinä ei ole opetusta tai perinteistä ratkaisuun johtavaa kolmatta näytöstä, mikä raivostuttaa monet (melko nuoretkin; mainitsemani espanjalaiskriitikko on kolmikymppinen). Se on asenteeltaan post-empire, kuten Bret Easton Ellis sanoisi. Se myös lietsoo alttiin katsojan himoitsemaan, eikä aktiivisesti syyllistä siitä, vaan antaa tulkinnan olla vapaa. Se on sitä, mihin Guy Debord ja situationistit pyrkivät.

Malickin elokuvassa ei ole kolmatta näytöstä. Siinä yrittää olla jotain sellaista: loppu kuitenkin kömmähtää paulocoelhomaiseen ”henkisyyden” imeskelyn keskellä. Kaikki jää auki, ehkä ”kuin elämä itse”, tai oikeammin koska juoneton elokuva ei voi päätyä tyydyttävään ratkaisuun.

Spring Breakers taas ei ole ainoastaan Korinen paras elokuva, vaan muutenkin täysosuma tämän ajan (ei vain amerikkalaisen) popkulttuurin ytimeen.

Muokattu sanamuotoja selvemmiksi ja Paulo Coelhon kirjoitusasu lauantaina 8.9. klo 15:50.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Näitä luetaan juuri nyt