Venetsian elokuvajuhlat 2012: italialaiset vs. elokuvatähdet - aikuisten ihmisten hysteriaa

Pohjoismaissa suurimmatkin tähdet saavat olla rauhassa. Piirittämisen kulttuuria ja nimmarihysteriaa kohtaa vain hotelli Kämpin tai Tavastian edessä, kun joku todella suosittu bändi tai laulaja käväisee Suomessa – ja hillitysti, siitä huolimatta, että useimpiin Euroopan maihin verrattuna tässä kolkassa vierailee kovin vähän maailmanjulkkiksia. Italiassa on toisin. Venetsian elokuvajuhlilla jopa monet tiedotusvälineiden edustajat menevät aivan sekaisin elokuvatähdistä.

Todistin tänään ensin Robert Redfordin ja Shia LaBeoufin siirtymistä yleisöltä koko festarin ajan suljetusta rantaravintolasta (jossa he olivat antaneet haastatteluja) mustiin autoihin. Jostain oli siis vuotanut tieto, että näyttelijät ovat siellä. Kehkeytyi täysi kaaos, huutavat ihmiset melkein estivät kulun, vaikka kymmenkunta turvamiestä raivasi tietä. ”Fanit” olivat kaikenikäisiä.

Vielä hullumpaa oli The Company You Keep -elokuvan lehdistötilaisuudessa tuntia myöhemmin.

Kun elokuvan ohjannut ja yhtä keskeistä roolia esittävä Redford esiteltiin, hänelle vihellettiin ja huudettiin.

Kun keskustelun vetäjä totesi tilaisuuden päättyvän, ainakin neljäsosa – en liioittele – saliin ahtautuneista ehkä 250 toimittajasta ryntäsi vauhkon karjalauman tapaan Redfordin ja LaBeoufin tykö anomaan nimmareita. Onneksi välissä oli pöytä.

Venetsiassa italialaistoimittajat keräävät nimmareita aggressiivisesti jo vähän tunnetuiltakin tekijöiltä, eivät vain isoilta tähdiltä, joten paikalla on toki myös tarpeellinen turvatiimi. Kukaan ei nähdäkseni edes saanut nimmaria, tähdet talutettiin pois.

Ilmiö ei tietenkään rajoitu vain Italiaan. Omien kokemusteni perusteella se on sitä vahvempi, mitä etelämmäs Eurooppaan tullaan. Olin aikanaan Madridissa Righteous Kill -elokuvan pressitilaisuudessa. Pääosien Robert de Niro ja Al Pacino olivat läsnä. Tilaisuus oli pelkkää karnevaalia ja epäkorrektin nimmarinanomisen juhlaa. Hermot siinä meni meikäläiseltäkin, vaikka parkkeerasin salin takaosan suojaan aistittuani, mihin suuntaan oltiin menossa ja että paikalla oli 98-prosenttisesti paikallista mediaa. Vain vuvuzelat puuttuivat, kun väki höyrähti idoliensa kävellessä sisään.

Turha kai mainita, että Righteous Killin pitkä ”lehdistö”tilaisuus oli informaatioarvoltaankin katastrofi. Lähes kaikki kysymykset olivat idioottimaista jorinaa – mikrofonin saaneiden neropattien ainoa motivaatio tuntui olevan halu puhua tähdille. Miltä tuntuu olla Madridissa? Al, mitä sinä ajattelet Robertista ja Robert, mitä sinä ajattelet Alista? Oliko tätä elokuvaa hauska tehdä? Eivätkä ne aina ole edes kysymyksiä. Minusta elokuva on hyvä, olet suuri näyttelijä, haluan tämän vain sanoa, kiitos. Kiitos tiedosta.

Paikalla sekä nyt Venetsiassa että neljä vuotta sitten Madridissa oli siis vain journalisteja – siis akkreditoituja toimittajia, jotka kirjoittavat johonkin mediaan.

Tänään Redfordin, 76, kasvoilla paistoi kärsimys. Onneksi lehdistötilaisuuden vetäjä osasi valita kysymysten esittäjiksi tuttuja ammattilaiskasvoja ja turvamiehet tekivät työtään tarvittavan kovin ottein.

Ymmärrän tähtikultin, sen että halutaan hetkeksi ihaillun, julkisuuden huipulta heiluttavan, ehkä lahjakkaankin ihmisen sädekehän sisään, toivotaan että jotain idolista ikään kuin tarttuisi mukaan. Ymmärrän sen oikein hyvin, kuin kyseessä ovat esimerkiksi Selina Gomez ja Vanessa Hudgens, Highschool Musical– ja Disney-televisiosarjojen ja videoleffojen tähdet, jotka näyttelevät täällä esitetyssä Spring Breakersissa ja joiden liikkeitä seurasi parisataa teinityttöä.

Mutta Redfordin kimppuun käyminen, huh.

Tyynen suomalaisen näkökulmasta tämä on jotenkin vastenmielistä ja herättää vähän perustelematontakin ylemmyydentuntoa. Aikuiset ihmiset!