Venetsian elokuvajuhlat 2011: William Friedkin yllätti, Killer Joe on rautaa

Profiilikuva
Blogit Kuvien takaa
Kalle Kinnunen on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Venetsian elokuvafestarin miellyttävin yllättäjä on Killer Joe. Hollywoodin usein nerokas oman tien kulkija ja provokaattori William Friedkin teki parhaan elokuvansa 26 vuoteen.

Manaajan, Kovaotteisten miesten ja Pelon palkan (1976-remaken) ohjaajalla on tapana ärsyttää kollegoitaan, kehua itseään ja antaa elokuvissaan katsojille pähkäiltävää, jättää tilanteita jopa ratkaisuttomiksi. Muinainen lempinimi Hurrikaani-Billy oli ansaittu.

Pidän Friedkinin elokuvista eniten Cruisingista ja Elää ja kuolla L.A.:sta. Viimeksimainitun jälkeen hän ei ole tehnyt mitään todella iskevää. Nautin kyllä näytelmäfilmatisointi Bugista, mutta ei se kovin suureksi kasvanut.

Torstaiaamuna esitetty Killer Joe on banaalisti pelkistettynä eräänlainen Fargo valkoisen ”roskaväen” rähjämiljöössä Teksasissa. Se on julkeaa mustan huumorin noiria: maailmaa kuvaa se, että toisen naispääosan Gina Gershon on ensimmäiset viisi minuuttia (roolihahmonsa white trash -amerikkalaistyylisessä valmistalossa) tyystin ilman housuja.

Emile Hirsch ja Thomas Haden Church esittävät poikaa ja isää, jotka keksivät hankkiutua eroon äidistä/ensimmäisestä vaimosta. Henkivakuutusrahojen pitäisi mennä vähä-älyiselle tyttärelle (lujaa nouseva Juno Temple).

Tylsänä pitämästäni Matthew McConaugheystä on Lincoln Lawyerin ja tämän myötä tullut kiinnostava näyttelijä. Nyt hän on aivan uudenlaisessa roolissa Joena, itseriittoisena palkkamurhaajana, joka on päivisin poliisi.

Käsikirjoittaja Tracy Letts (tämä ja Bug perustuvat Lettsin näytelmiin) mainitsi lehdistötilaisuudessa saaneensa inspiraatiota Jim Thompsonilta. Yhteys on selvä. Törkeä ja törkeän hauska Killer Joe on kuin Thompsonin viileyden ja Coenien ”ääliöt asialla”-kuvioiden perverssi sekoitus ja kärjistys. Hyvä tavaton, millaisia törppöjä katselemme.

Killer Joe oli ratkaisevasti parempi kuin viime vuoden kiinnostava, mutta lopulta kovin kuiva Tappaja sisälläni – itse asiassa yksikään Thompson-filmatisointi ei ole tätä parempi elokuva. 75-vuotiaan Friedkinin peli ei ole menetetty, päinvastoin.