Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Venetsia 2011: Roman Polanskin Carnage on miellyttävän irvokas näytelmäfilmatisointi

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 3.9.2011 14:01

Ranskalaisen Yasmina Rezan näytelmästä Vihan jumala tuli älykkökomedia, jossa Roman Polanski hioo ironisen teränsä ehkä viiltävämmäksi kuin koskaan. Carnage – ”verilöyly” – ei ole kiistellyn veteraaniohjaajan paras elokuva, mutta hauskin se taitaa olla.

Carnage on tavallaan filmattua teatteria. Ensimmäistä ja viimeistä kuvaa lukuun ottamatta se on 80 minuuttia neljän ihmisen keskustelua reaaliajassa, yhdessä asunnossa ja rappukäytävässä. Siinä se.

Rezan näytelmä sijoittui Ranskaan, elokuva tapahtuu New Yorkissa. Jodie Foster ja John C. Reilly näyttelevät kirjailijaa ja myyntimiestä, joiden kotona Brooklynissa ollaan. Kate Winslet ja Christoph Waltz ovat rahoitusalalla ja lakimies.

Toisen, äveriäämmän pariskunnan poika on tempaissut toisten poikaa kepillä. Pari hammasta on mennyt poikki. Lyöjän vanhemmat ovat tulleet vierailuille, jonka piti kestää vain hetki.

Kaikki ovat sitä mieltä, että 11-vuotiaiden lasten pitää selvittää asiansa keskenään ja anteeksipyyntö on paikallaan. Periaatteessa mitään riitaa ei ole, mutta aggressiot eivät pitkään säily passiivisina, ja pian ollaan ”se on peace tai tulee turpaan” -tyyppisessä tilanteessa (Sörsselsöniä jommastakummasta muistinmenetys-Uunosta lainatakseni).

Tilanne kärjistyy, puolet vaihtuvat, kaikki ovat kaikkia vastaan ja yhä lapsellisemmat solvaukset lentävät, eikä sellaista kestä selvin päin. Humalatila ei ainakaan loivenna tilannetta.

Carnage ei ole mikään lempeän humanismin kukka, vaan aidosti veemäinen tarina ihmisluonnon huonoimmista puolista. Siitä huolimatta ja juuri siksi se on riemastuttava. Nauroin ääneen tuon tuostakin. Venetsian elokuvafestivaalin – jossa Carnage sai torstaina maailmanensi-iltansa – lehdistönäytöksessä kuultiin jopa kovaääniset aplodit kesken elokuvan. Sanotaan niin, että Winsletin roolihahmon epäsovinnainen fyysinen ilmaisu ei jää äänekkääseen röyhtäilyyn.

Lisäpisteet uskomattoman ahkeran Alexandre Desplatin musiikille. Yleensä on huono merkki, jos elokuvan musiikkiin kiinnittää huomiota, mutta tällaisessa kehyksessä Desplatin pisteliäät sävelet vain paransivat kokemusta.

80 minuuttia voi kuulostaa lyhyeltä, mutta kun sisältö on näin intensiivinen, tiivis kesto todella tekee elokuvan. Carnagessa ei ole kuolleita hetkiä. Nautin joka sekunnista.

Suomeen Carnage saapunee vasta ensi vuoden puolella Yhdysvaltojen ensi-illan jälkeen.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Hyviä uutisia siis! Mukava kuulla. Odotan innolla.

Trailerin perusteella uutta on näytelmän ”avaaminen”, esityksissähän se niin Ranskassa, USAssa, Englannissa ja Suomessakin saa voimansa yhdessä tilassa ja ajassa kasvavasta intensiteetistä (näytelmä on useimmiten esitetty ilman väliaikaa). Trailerissa on kepeä ote, sopii sekä Polanskin että Rezan pisteliäisyyteen.

Amerikassa, Englannissa (ja Kokkolassa) näytelmä lokalisoitiin esitysmaahan – kuten Polanskikin tekee. Se on varsin ymmärrettävää, kun sisältö on niin yleismaailmallinen ja kaikille – ainakin lasten vanhemmille – tuttu.

Vaikuttava näyttelijäkaarti tuossa Carnagessa.

Vähän asian vierestä, mutta ihmettelen tuota musiikkikommenttia. Itse ainakin reagoin hyvin vahvasti musiikkiin ja kiinnitän siihen aina huomiota elokuvassa, mutta tämä varmaan johtuu taustastani musiikki-ihmisenä.

Tarkoitan, että jos musiikkiin alkaa erikseen kiinnittää huomiota, ei se silloin palvele tehtäväänsä vaan nousee sen yli. Aika usein esimerkiksi Tuomas Kantelisen musiikki on niin suurieleistä, että sen paisuttelun pistää merkille ja se ärsyttää. Sama koskee myös elokuvissa kuultavia biisejä: jos kappale istuu tilanteeseen, se ei erikseen johdata ajatuksia muualle, mutta joskus voi käydä niin, että liian tuttu tai ilmeinen styge herättää ”jaahas, soittavat sitten Rollareita” -tyyppisen vieraannuttavan fiiliksen.

HB: ”Trailerin perusteella uutta on näytelmän ”avaaminen”, esityksissähän se niin Ranskassa, USAssa, Englannissa ja Suomessakin saa voimansa yhdessä tilassa ja ajassa kasvavasta intensiteetistä”

Elokuva tapahtuu yhdessä asunnossa – kolmessa huoneessa, mutta pääasiassa olohuoneessa – sekä hetki ollaan rappukäytävässä. Suljetun paikan tunne on vahva. Tapahtumat etenevät reaaliajassa.

Näitä luetaan juuri nyt