Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Venetsia 2011: Madonnan toinen ohjaustyö W.E. on kunnianhimoinen ja odotettua parempi

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 2.9.2011 08:01

W.E. kertoo osin samaa tarinaa kuin Kuninkaan puhe: toinen päähenkilöistä on Wallis Simpson, amerikkalainen kahdesti eronnut nainen, jonka rakkaus riisti Iso-Britannialta tulevan kuninkaan. Tarinan toinen säie kulkee 1990-luvun New Yorkissa, jossa nuori nainen elämänsä käännekohdassa kokee oudon yhteyden Simpsoniin.

Vuoroin seurataan Simpsonin (Andrea Riseborough) elämää 1920- ja 30-luvuilla sekä Edvard VIII:n ja Simpsonin jäämistöä myyvällä huutokauppakamarilla työskentelevää Wallya (Abbie Cornish), joka riuhtoo itseään irti onnettomasta avioliitosta ja löytää uuden, herkän miehen.

Tyylilaji on verkkainen draama.

Kuvallisessa ilmaisussa on ekspressionismia, mutta tositapahtumia seurataan melko tarkkaan.

Jonkinlaista historian uudelleentulkintaa saattaa olla kohtauksessa, jossa tuleva kuningas livauttaa unisten juhlavieraittensa sampanjaan amfetamiinia, jotta bileet lähtisivät käyntiin. Sen jälkeen soundtrackilla soi Sex Pistols (Pretty Vacant), katsojille mutta ei sentään elokuvan henkilöhahmoille. Madonnan otteessa on siis vähän samaa kuin Sofia Coppolan viiden vuoden takaisessa Marie Antoinettessa, mutta matkimisesta ei ole kyse.

W.E. on yllättävän sujuva. Se on ylipitkä ja rytmiltään nykivä, mutta ei läheskään niin rauhattomasti ja päämäärättä sekoileva kuin Madonnan esikoisohjaus Filth and Wisdom.

Tietty tekijän arkielämästä vieraantuminen on W.E.:ssä kiistatta esillä. Se esittää maailman hyvin pelkistettynä ja simppelisti. Tässä ylipuunatussa maailmassa kukaan ei vie roskia itse.

Kokemattomana ohjaajana Madonna käyttää jatkuvasti yliampuvia keinoja, kuten hidastuksia, äänitehosteita ja raskasta musiikilla alleviivaamista. Lehdistönäytöksessä hörähdeltiin myös dialogin tönköimmille repliikeille sekä esimerkiksi Rilken runokirjan töksähtävälle esittelemiselle.

Tällaiset seikat saattavat ärsyttää kriitikoita, mutta uskon, että niin sanotulle suuremmalle yleisölle W.E. menee täydestä vähän ”taiteellisempana” elokuvana juuri näiden kikkojen vuoksi. Siinä on kuitenkin ero, harhaileeko käsivarakamera miten sattuu vai onko sen liikkeissä merkityksellistä runoutta, kuten vaikkapa Julian Schnabelilla.

W.E. on naisten hallitsema ja naisille tehty elokuva. Miehet ovat joko väkivaltaisia lurjuksia tai nössöjä, yhtä symppistä lukuunottamatta. Maailmankuva, jossa kaikki on mustavalkoisesti joko tai, tuskin haitannee valtavirtayleisöä.

Eiköhän tästä tule pieni menestys. W.E. on riippumaton brittidraama, ei mikään kallis tuotanto. Jonkun muun ohjaamana se ei herättäisi huomiota. Maailman mahdollisesti kuuluisimman taiteilijan ohjauksena se varmasti kiertää aikanaan – tietääkseni vasta ensi keväänä – Suomenkin valkokankaat.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Näitä luetaan juuri nyt