Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Venetsia 2010: Sergio Corbucci elää

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 13.9.2010 12:01

Parhaimmillaan mestarillisen Sergio Corbuccin kuolemasta tulee joulukuussa kuluneeksi 20 vuotta. Kuka hän oli?

”Jos olit ohjaaja Italiassa 1960-luvulla ja nimesi oli Sergio, päädyit ohjaamaan westernejä”, veisteli Michael Ciment viime tiistaina Corbuccin kunniaksi järjestetyssä paneelikeskustelussa Venetsian elokuvajuhlilla.

Osallistujat olivat nimekkäitä, Positif-lehden päätoimittajan Cimentin ohella brittikriitikko Derek Malcolm, amerikkalaiset Richard Corliss (Time), Stephen Zacharek (ex-Salon) ja Elvis Mitchell sekä italialainen Marco Giusti.

Kovin antoisa ei keskustelu ollut ainakaan heille, jotka Corbuccinsa jo tietävät. Fiilis oli vähän kuin Teuvo Tulio -paneelissa olisi puhuttu lähinnä Kaurismäestä ja Tuntemattomasta sotilaasta ja Mannerheim-elokuvasta sillä perusteella, että nekin ovat Suomesta.

No, oli tapahtumalla hetkensä.

Paneelia veti Peter Cowie, jonka jutuista sai vaikutelman, ettei hän ollut nähnyt Corbuccilta juuri muuta kuin Djangon – tärkeä elokuva sekin tietty.

Corliss kuvaili italowesternin tuloa Yhdysvaltoihin ja Sergio Leonen elokuvien menestystä sekä kertoi, ettei Corbuccin tuotannosta levitetty USA:ssa muita kuin Ammattitappajaa ja Navajo Joe’ta. Hän myös luki otteita Leonen elokuvien murskakritiikeistä New York Timesistä 1960-luvulta.

Derek Malcolm kertoi, kuinka Leonen elokuvat haukuttiin Iso-Britanniassakin. Kivoja ”papat muistelevat” -anekdootteja, mutta Corbuccin kanssa niillä oli vähän tekemistä.

Stephanie Zacharek oli enemmän asian ytimessä ylistäessään Suuren hiljaisuuden omaperäisyyttä.

Ciment kertoi kuinka vähän italialaisia westernejä Ranskassa aikanaan arvostettiin ja kuinka osa niistä on silti hyviä – mutta sitten hän vaipui jorisemaan, kuinka tällaisia paneeleja olisi parempi pitää Olmin kaltaisten tekijöiden kunniaksi. Asiaa kelailtuaan Ciment harmitteli vuolaasti, että nuoriso menee nykyään mieluummin katsomaan retro-kungfua kuin niitä ”oikeita” klassikoita.

Mielenkiintoisimmin puhui omaleimainen kulttuuriänkyrä Elvis Mitchell – tuo predatorin näköinen entinen The New York Timesin kriitikko. Hän kuvaili Corbuccin elokuvien vaikutusta Hollywoodissa listaamalla Reservoir Dogsin, EastwoodinArmottoman ja Burt ReynoldsinSharky hoitaa homman Djangon seuraajiksi ja kuvailemalla Hellbendersin yhtäläisyyksiä PeckinpahinHurjaan joukkoon.

Tuskin nämäkään uusia havaintoja olivat, mutta ainakin Mitchell oli silminnähden innoissaan.

Festivaaleilla myös esitettiin keskiyön ohjelmapaikalla kaksi Corbuccin elokuvaa. Ne olivat ohjaajan 1960-luvun puolivälin tuotantoa, jota en pitäisi tekijänsä kirkkaimpana kultakautena.

Maanantain päättäneen Minnesota Clayn näytöksen oli käynyt esittelemässä Corbucci-fani Quentin Tarantino ja alustusshow oli kuulemma hillitön. Itse en sinne ehtinyt.

Seuraavana iltana olin valppaampi. Kello oli jo pitkällä keskiviikon puolella, kun Hellbenders alkoi Perla-salissa.

Tarantino ei pettymyksekseni paikalle saapunut. Filmikopio oli ajan hampaan jäljiltä niin punainen, ettei Night Visions -festivaalilla Helsingissä jo muutama vuosi sitten esitetty kopio ainakaan hävinnyt sille laadussa. Katsoin vartin jo tuttua elokuvaa – jonka vaikutus Hurjaan joukkoon olisi helppo perustella jo alkuverilöylyllä – ja lähdin nukkumaan.

Oma Corbucci-suosikkini on Petturit hirteen, companeros. Kuten Elvis Mitchell paneelissa sanoi, se oli punk ennen aikaansa. Ja paljon muuta: vakava ja koominen, poliittinen ja käytännönläheinen, koskettava ja sarjakuvamainen, kaikkea tätä yleensä samoissa kohtauksissa. Grazie, Sergio.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Corbucci on ohjannut myös Terence Hillin ja Bud Spencerin turpaanvetofarsseja, mutta niistä ollaan yleensä aika hissukseen.

Vaan väliäkö sillä – tekevätkö ne olemassaolollaan Corbuccin erinomaisista elokuvista muka huonompia?

Aki Kaurismäki on tehnyt Leningrad Cowboys Meet Mosesin.

Näitä luetaan juuri nyt