Venetsia 2010: havaintoja italialaisesta elämästä

Profiilikuva
Blogit Kuvien takaa
Kalle Kinnunen on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Venetsian elokuvajuhlien tapahtumat ovat kaikki Lidon saarella. Alue on miellyttävä, kaunis ja hyvin rauhallinen, mutta italialaisuuden erityispiirteet tulevat täälläkin tutuiksi.

Bussikuskit soittavat reippaasti ja monta kertaa torvea kun kohtaavat Via Sandro Gallolla, saaren eteläpuolen halkovalla suoralla tiellä. Voi sitä tapaamisen riemua. Ja meteliä.

Ajan hotellilta festaripaikoille polkupyörällä. Matka kestää vartin. Suurimmalla osalla matkaa on leveä pyöräkaista, mutta ei se turvallisuutta takaa.

Heti ensimmäisenä päivänä todistin, kuinka kadun laitaan pysäköidystä (ja siinä jo aikansa paikoillaan olleesta) autosta avattiin yllättäen ovi niin, että edelläni pyöräillyt vanhus ajoi siihen ja kaatui. Onneksi paikalla oli heti monta auttajaa.

Kadotin muistikirjani. Tiedän, että se jäi erääseen elokuvateatteriin. Menin välittömästi kysymään sen perään. Katoamisesta oli viisi minuuttia – ehdin ulos salista, huomasin katoamisen, ryntäsin teatterin etuovelle – mutta silti ovihenkilö vakuutti, ettei se ole varmasti täällä, kyllä on jo siivottu, ei ole täällä, mene pois häiritsemästä.

Festivaalilla ei ole löytötavaratoimistoa, vaikka kaikki tapahtumat sijoittuvat samoihin kahteen rakennukseen. Kysy tuolta, kysy sieltä, opastettiin, jotta lähtisin pois vaivaamasta. Seuraavalla info- tai lipputiskillä neuvottiin palaamaan edelliseen, josta oli ohjattu pois. Lopulta minulle todettiin melko suoraan, että jos jotain löydetään, se lentää saman tien roskikseen (tai saa uuden omistajan, luulisin, jos kyseessä on hyödyllinen esine).

Kun eräänä päivänä tuli taivaalta vettä oikein kaatamalla, koko festivaalipalatsin ensimmäisen kerroksen marmorilattia tulvi. Sade valui nätisti sisään, alas viettävää pihamarmoria ja lattiaa pitkin. Olihan sen jo arvannut, mistä palatsin monissa tiloissa leijuva homeen haju johtuu. Rankkasadetilanteiden varalle ei vaan ole viitsitty vuosikymmenien aikanakaan keksiä mitään suojelevaa ratkaisua.

Miellyttäväähän täällä toki on, monin tavoin. Mistään ei olla turhan tarkkoja vain sääntöjen itsensä vuoksi – näytöksiin pääsee myöhässä, toisin kuin muilla suurilla kansainvälisillä elokuvajuhlilla. Poliisit (carabinieri cinefili, lukee maastoauton kyljessä – milloin Suomessa?) hengailevat festaripalatsin edessä univormut päällä ja ase vyöllä, jäätelötuutti kädessä ja tyttöystävä kainalossa. Kukaan ei murjota tai äksyile.

La vita è bella, täytyy vaan muistaa paikalliset käytännöt.

Jos on jokin ongelma, tiedän jo kokemuksesta, miten Italiassa tulee toimia. Ensimmäinen vastaus on aina jyrkkä ei. Jos kysyjällä riittää sinnikkyyttä ja kylliksi draaman tajua, seuraavaksi asiaa voidaan harkita.

Kolmannessa vaiheessa ollaan jo puolellasi.

Mutta minkä sille voi, että tällainen selkeyttä arvostava skandinaavi helposti kääntyy pois jo kuultuaan ensimmäisen ein.

Jos tulet Italiaan, sinun täytyy osata italiaa, totesi kahvilan kuusikymppinen rouva hymyillen mutta tiukasti. Myönsin, että täytyy opetella (enemmän kuin viisi-kuusi fraasiani).

Mistä olet kotoisin, rouva kysyi.

Suomesta, kerroin.

Kamalaa, hän huokasi ja pyöritteli silmiään.