Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Venetsia 2010: Aronofskyn balettitrilleri Black Swan on hurja, abstrakti ja melkein liikaa

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 5.9.2010 08:17

Darren Aronofsky voitti Venetsian Kultaisen leijonan kaksi vuotta sitten The Wrestlerillä. Ohjaajan uusi Black Swan oli tänä vuonna avajaiselokuva. Se jakoi mielipiteet voimakkaasti.

Ensimmäisen lehdistönäytöksen päätteeksi kuultiin vaisut taputukset ja vähintään yhtä paljon buuausta. Arvostelut ovat kuitenkin olleet positiivisen puolella.

Natalie Portman näyttelee newyorkilaista balettitanssijaa, joka toivoo saavansa Joutsenlammen pääosan. Koreografi (Vincent Cassel) on limainen ja tungetteleva. Äiti (Barbara Hershey) tekee kaikkensa estääkseen tytärtään itsenäistymästä – ja aikuistumasta.

Toive prima ballerinan paikasta toteutuu, mutta rooliin valmistautuminen rikkoo seksuaalisuutensa tukahduttaneen, vain tanssille omistautuneen päähenkilön psyykeen. Hän kuvittelee tanssijatoverinsa (Mila Kunis) sekä sydänystäväkseen että verivihollisekseen. Mieleen tulevat PolanskinInho ja Argenton Suspiria, jonka Aronofsky myönsi katsoneensa ennen kuvauksia. Myös Punaiset kengät, mutta se oikeastaan vain balettimiljööstä.

Aronofskyn elokuva on nyky-Hollywoodin kustantamaksi tuotannoksi todellinen kummajainen, uskaliaan abstrakti ja seksuaalisuuden käsittelyssä jopa aikuismainen.

Portmanilla on pitkähkö ja naturalistinen lesboseksikohtaus, joka ei sellaisenaan voine mennä USA:ssa teatterilevityksessä ikärajasensuurin läpi.

Suomeen vasta joskus ensi vuonna saapuva Black Swan ei ole missään tapauksessa täysin onnistunut – välillä se keikkuu hurjuudessaan kornin rajalla ja horjahtelee – mutta hieno ja arvostusta ansaitseva yritys se silti on. Portman korosti, ettei loppuratkaisua(kaan) pidä ottaa kirjaimellisesti, vaan vertauskuvana.

Tämä oopperamaisuus ja melodramaattisuus saattaa hyvinkin maksaa hienosti ja itselleen aivan uudenlaista roolia näyttelevälle Portmanille Oscar-ehdokkuuden ja -palkinnon. Näin tuhtia tyyllittelyä ei niissä piireissä syleillä.

Esiintymisen ja siihen fyysistä tuskaa kaihtamatta uppoutumisen teemat ovat muuten kovasti samanlaisia kuin The Wrestlerissä.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Mielenkiintoista, KK! Kävin heti katsomassa filmin trailerin vihjeestä vaarin ottaen. Trailerin perusteella siinä on tehtyä dramatiikkaa ja kolmiodraamaa ja kilpailua (verrattuna Punaisten kenkien yltiöpäisen keikaroivan hurjaan melodramatiikkaan!), mutta aion ehdottomasti katsoa. Portman on aina kiinnostava (miksei Aronofskykin!). Olikos Natalie myös tanssija, vai onko hänellä stand-in niissä kohdin? Punaisissa kengissä ehdoton vaatimus ja onnistumisen tae oli, että valittiin rooliin oikea tanssija, jolla on myös fotogeenisuutta (Moira Shearer).

Et varmastikaan ole väärässä viitteistä Punaisiin kenkiin. Se on ensinnäkin mahdotonta, koska Red Shoes on SE balettielokuva. Mutta kyllä myös tasolla pyörivä torso tanssijanukke tuo mieleen Punaisten kenkien nilkasta ”leikatun” balettitossujalan fetissinä. Ja ainakin trailerissa näkyi shokeeraavia naamioituja ja maskeerattuja fantasiahahmoja… Ja tietysti kaiken muun elämästä nielevä omistautuminen tanssille.

Tämä pitää nähdä.

Tuoreessa haastattelussa Aronofsky sanoo että alunperin oli ideoinut elokuvan painijan ja balettitanssijan rakkaudesta, mutta totesi että painimaailman ja balettimaailman sisällyttäminen samaan elokuvaan olisi liikaa, ja niinpä syntyi kaksi eri elokuvaa. Eli jonkinlaisia sisarteoksia nämä Wrestler ja Black Swan.

Tuli vielä mieleen, että toinen hurja ”balettielokuva” on Takashi Miiken Audition. Nähtävästi balleriinat kuvataan elokuvissa aika usein melkomoisina sekopäinä?

HB: ”Trailerin perusteella siinä on tehtyä dramatiikkaa ja kolmiodraamaa”

Kolmiodraamaa ei elokuvassa ole, ja eikös kaikki balettikin ole ”tehtyä dramatiikkaa”?

Tämä ei ole realistinen elokuva, sangen kaukana sellaisesta.

Hannu: Natalie Portman opiskeli balettia 13-vuotiaaksi, ja ennen Black Swanin kuvauksia hän treenasi vuoden, viimeiset 6 kk 5 tuntia päivässä. Eli ei stand-inniä.

Arvelin Nataliella olevna tanssitaustaa jo Closeria katsoessani. Muistatteko, miten siinä strrippiklubi-kohtauksessa hän leväyttää jalat haralleen maahan istumaan, jalat miltei 180 astetta auki ja istuu siinä selkä suorana? Koettakaa itse.

Toinen balettiroolin tehnyt eli Neve Campbell (Robert Altmanin The Company) treenasi myös ammattimielessä balettia 15-16-vuotiaaksi. Eli hänelläkään ei ollut stand-inia tanssikohtauksissa.

KK – Jes, emme ole eri mieltä. Ilmaisin itseni kenties epäselvästi. En tarkoittanut kaipaavani tai odottaneeni realismia, sitä ei ”satubaletti” Punaiset kengätkään toki edustanut.

Tarkoitin ”tehdyllä” teennäisen tuntuista, mutta en halua tuomita elokuvaa pelkän trailerin perusteella, joka toki muuten herätti kiinnostukseni. ”Tehtyä” siinä olisi se, että kyllähän tämä kuvio pahimmillaan on klisee ja yksittäisinä repliikkeinä nostetut teemat kaluttuja. Mutta vanhoistakin aineksista voi saada hyvän sopan!

”Kolmiodraamalla” tarkoitin baletin sisäistä kilpailua pääroolista ja koreografin suosiosta: kaksi naistanssijaa, vanhempi primadonna ja nuorempi ingenue (vaimikäseon?) ja mies, joka kenties usuttaa naiset toisiaan vastaan ja olettaa, että tästä taistelusta syntyy se kiihko, jota esityksessä kaivataan… Ja torsoksi rikkoutunut tanssijanukke peilipöydällä, raajat sökönä, sielu kateissa, pää hajalla – jäljellä vain lantion edustamat vietit? Samanlainenko enne kuin Punaisen kengän pysti balettitossujalasta varvasasennossa nilkasta alaspäin – ja viittaus Andersenin satuun, jossa tanssivat jalat täytyy katkoa kirveellä ja vähän samaan tapaan käy tietysti Powellin filmiversiossakin, ennen kuin tanssi loppuu…Tämmöisiä assosiaatioita ja oletuksia Black Swanin trailerin perusteella. (Powellilla ja Pressburgerillahan oli myös ”Black Narcissus”, kiihkeä naisten mustasukkaisuusmelodraama itseensä käpertyneessä luostariyhteisössä).

enya – Mukava tietää, ajatukseni sekoitti tosiaan epämääräisesti muistamani tanssija-näyttelijä, joka ilmeisesti on juuri tuo Neve ja ehkä Altmanin ”realistisempi” tanssielokuva, jota en valitettavasti ole nähnyt.

Teatteri on teatteria, baletti balettia ja elokuva elokuvaa, joten ilman muuta ei-tanssijakin voi onnistua, jos tanssin fyysinen esittäminen ei ole kovin keskeistä (”soittavathan” näyttelijät pianoakin yhdessä jos toisessa filmissä niin, että kädet eivät näy – ainakaan samat kädet). Punaisten kenkien kohdalla oli edellytyksenä parikymmen minuuttinen tanssikoreografia, joka tietenkään ei ollut toteutettavissa ilman Royal Ballet’n huipputanssijaa Moira Sheareria.

Toivottavasti pääsen katsomaan Black Swanin elokuvateatterissa, kai se tullee laajempaankin levitykseen Suomessa…

Black Swan oli minusta visuaalisesti erittäin vaikuttava, intensiivinen ja monella tavalla upea elokuva, mutta en ole vuosiin kokenut yhtä painostavaa ja monella tavalla rankkaa elokuvakokemusta – elokuvan loputtua takki oli täysin tyhjä ja korvissa soi pitkään vielä Swan Lake (johtunee myös hyvinkin voimakkaasta äänentoistosta Pala Biennalessa). Siinä mielessäni olen kanssasi samaa mieltä: elokuva voi olla liiankin rankka palkintokauden lähestyessä. Uskon kuitenkin Portmanin suorituksen kantavan hänet jopa parhaan naisnäyttelijä oscar-ehdokkaiden joukkoon.

Mainitsemistasi vaikutteista mielestäni elokuvassa näkyi myös Aronofskyn varhaistuotantoa Pi- elokuvan muodossa lähinnä pakkomielteisyyden kuvauksessa. Monella tavalla rohkea elokuva ohjaajalta, tiettyjä rajoja ylitetään ja leffa on kaikin puolin haastavaa katsottavaa.. nuo mainitsemasi buuaukset voi siinä mielessä ymmärtää. Black Swan tulee joka tapauksessa olemaan yksi elokuvavuoden tapauksia – se jakaa luultavasti mielipiteet, mutta toisaalta ensimmäiset ylistävät arvostelut takaavat sille lentävän lähdön (eikä varmasti kahden kauniin naisen seksileikitkään pahenna tilannetta).

Hannu: Täytyypä sen verran korjata aiempia kirjoittamisia, että Natalie Portmanilla oli body double pitkissä tanssiotoksissa – ABTn huippuballerina Sarah Lane.

Näitä luetaan juuri nyt