Venetsia 2010: Aronofskyn balettitrilleri Black Swan on hurja, abstrakti ja melkein liikaa

Profiilikuva
Blogit Kuvien takaa
Kalle Kinnunen on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Darren Aronofsky voitti Venetsian Kultaisen leijonan kaksi vuotta sitten The Wrestlerillä. Ohjaajan uusi Black Swan oli tänä vuonna avajaiselokuva. Se jakoi mielipiteet voimakkaasti.

Ensimmäisen lehdistönäytöksen päätteeksi kuultiin vaisut taputukset ja vähintään yhtä paljon buuausta. Arvostelut ovat kuitenkin olleet positiivisen puolella.

Natalie Portman näyttelee newyorkilaista balettitanssijaa, joka toivoo saavansa Joutsenlammen pääosan. Koreografi (Vincent Cassel) on limainen ja tungetteleva. Äiti (Barbara Hershey) tekee kaikkensa estääkseen tytärtään itsenäistymästä – ja aikuistumasta.

Toive prima ballerinan paikasta toteutuu, mutta rooliin valmistautuminen rikkoo seksuaalisuutensa tukahduttaneen, vain tanssille omistautuneen päähenkilön psyykeen. Hän kuvittelee tanssijatoverinsa (Mila Kunis) sekä sydänystäväkseen että verivihollisekseen. Mieleen tulevat PolanskinInho ja Argenton Suspiria, jonka Aronofsky myönsi katsoneensa ennen kuvauksia. Myös Punaiset kengät, mutta se oikeastaan vain balettimiljööstä.

Aronofskyn elokuva on nyky-Hollywoodin kustantamaksi tuotannoksi todellinen kummajainen, uskaliaan abstrakti ja seksuaalisuuden käsittelyssä jopa aikuismainen.

Portmanilla on pitkähkö ja naturalistinen lesboseksikohtaus, joka ei sellaisenaan voine mennä USA:ssa teatterilevityksessä ikärajasensuurin läpi.

Suomeen vasta joskus ensi vuonna saapuva Black Swan ei ole missään tapauksessa täysin onnistunut – välillä se keikkuu hurjuudessaan kornin rajalla ja horjahtelee – mutta hieno ja arvostusta ansaitseva yritys se silti on. Portman korosti, ettei loppuratkaisua(kaan) pidä ottaa kirjaimellisesti, vaan vertauskuvana.

Tämä oopperamaisuus ja melodramaattisuus saattaa hyvinkin maksaa hienosti ja itselleen aivan uudenlaista roolia näyttelevälle Portmanille Oscar-ehdokkuuden ja -palkinnon. Näin tuhtia tyyllittelyä ei niissä piireissä syleillä.

Esiintymisen ja siihen fyysistä tuskaa kaihtamatta uppoutumisen teemat ovat muuten kovasti samanlaisia kuin The Wrestlerissä.