Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Vastavirtahitti Antichrist ja internet-kritiikin mahdollisuudet

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 7.8.2009 12:15

Lars Von Trierin Antichrist on kaikkea muuta kuin helppoa katsottavaa, mutta kesän keskelläkin se vetää väkeä teattereihin tasaisesti.

Kuten Cannesista kirjoitin, Antichrist on tyrmäävä kokemus. Se jää rassaamaan mieltä, piti siitä tai ei, koki katsoja ymmärtävänsä sitä tai ei.

Se ei ole suotta K-18, mutta sensationalistisen pinnan (ohjaaja Von Trierkin varmasti hyväksyisi ilmaisun) alla kuplii ja kiehuu.

Kesäkuun alussa ensi-iltansa saaneesta Antichristista on tullut antikesäelokuva, jonka syövereihin sukeltaminen on paitsi fyysisesti ravistelevaa ja aivoja ravitsevaa, myös eräänlainen vastalause valtavirran popcorn-latteuksille.

Vain kahdella kopiolla levitetyn elokuvan katsojaluvut eivät ole juurikaan laskeneet: se vetää yhä lähes 500 katsojaa viikossa. Yleensähän melkein minkä tahansa elokuvan houkuttelevuus alkaa romahtaa ensimmäisen kuukauden jälkeen, mutta Antichrist ei ole pudonnut juuri lainkaan. Uteliaisuuden ohella väkeä houkuttelee teatterihin siis ennen kaikkea word of mouth: tästä puhutaan, eikä todellakaan pelkkää pahaa.

Antichrist sai toki paljon julkisuutta ensi-iltansa aikoihin. Siitä kirjoitettiin arvioita, joista lähes poikkeuksetta välittyi hämmennys. En itsekään olisi uskaltanut yhden katsomiskerran jälkeen yrittää avata elokuvan sisältöä.

Siksi kävin katsomassa sen toista kertaa (vastoin omia odotuksiani, sopivan tilaisuuden sattuessa. Ensikatselulla tiedostamatta pystyttämästäni suojamuurista vapaana se tuntui paljon selkeämmältä, melkein kirkkaalta.

Elokuvahan on esimerkiksi kuvaukseltaan muuten poikkeuksellisen kaunis, mitä en Cannesin väärin tavoin latautuneessa näytöksessä (häiriötekijöinä muutamia mainitakseni yli tunnin jonotus huonosti ilmastoidussa tilassa, myöhästynyt alku, piinaava jano, orastava vatsatauti) oikein sisäistänyt.

Olen tuskin ainoa, joka palasi elokuvan pariin jo teatterikierroksella.

Antichristin ovat nyt nähneet monet netin suomalaisbloggaajista ja harrastelija-arvostelijoista. Monet ensi-iltaa seuranneet kirjoitukset ovat kiinnostavampia kuin kotimaisten valtalehtien arvostelut, joista parhaidenkin ongelmana oli selvästi tilan puute, tynkämäisyys.

En ole välttämättä samaa mieltä Jetro Sunin, V.S. Luoma-ahon tai ainakaan Santeri Nemon kanssa, ja hyvä niin. Kerrankin pääsee lukemaan suomalaista, pakottomasti kirjoitettua ja älyllistä analyysia elokuvasta, joka on ansainnutkin käsittelyn monesta eri näkökulmasta ja ihan erilaisista lähtökohdista.

Olen sanonut tämän ennen ja sanon taas, vaikka asia on itsestäänselvyys: kun lehtien kritiikkitilaa vähennetään (Ilta-Sanomistahan elokuva-arviot on siirretty kai nyt pysyvästi netin puolelle), kriitikoilta odotetaan lyhyempää, viihteellistä tyyliä ja kaikki elokuvat Antichristista Harry Pottereihin asetetaan samalle viivalle, kaivaa perinteisen median elokuvakritiikki ja siinä samalla myös lehdistön kulttuurijournalismi omaa hautaansa.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Antichristin arvosteluissa kyllä liikaa keskityttiin sukupuolielinten leikkaus kohtaukseen, joka kesti sekunnin pari. Ne luettua sai kyllä kuvan että leffa on todella synnkä ja pessiminen, jota se ei mielestäni ollut.
Itselleni siitä jäi päällimmäisenä mieleen erityisesti kaunis kuvaus, se sisälsi joitakin kauneimmin kuvattuja kohtauksia mitä olen elokuvissa nähnyt.
Pitää käydä katsastaa uudestaan…

Antichrist on ehdottomasti elokuvateatterielokuva. Mitä isommalta kankaalta, sen parempi. Kuvissa on paljon sellaisia pieniä yksityiskohtia, jotka epäilemättä katoavat pienessä koossa. Itseä isompi kangas luo aina tietenkin aivan oman tunnelmansa tarinan seuraamiseen, mutta etenkin tässä elokuvassa on paljon pieniä silmäkulmassa vilahtavia elementtejä luomassa tarinan kannalta olennaista kauhutunnelmaa jo ennen kuin varsinaiset tapahtumat riistäytyvät käsistä. Harvoin näkee näin onnistunutta kuvauksen, efektien ja sisällön kokonaisuutta. Ja sisältö, teemat ja niiden käsittely: timanttia.

”Antichrist on ehdottomasti elokuvateatterielokuva. Mitä isommalta kankaalta, sen parempi.”

Olen samaa mieltä. Tämä elokuva menettää harvinaisen paljon, jos sen katsoisi pieneltä ruudulta, tai vaikka dvd:ltä niin, että voi itse kontrolloida etenemistä esimerkiksi painamalla pausea.

Iso-Britannian tabloidilehdillä on tapana aina silloin tällöin ottaa joku elokuva riepoteltavakseen niin, että sensuurimieliala nousee ja paheksuvaa kantaa otetaan Risto Volanen/Tuntematon sotilas -tyyliin näkemättä itse teosta. Nyt uhrina on ollut Antichrist. Tosin kohusta lienee sille vain hyötyä, pienen taide-elokuvan huomioarvo räjähtää.

http://www.screendaily.com/home/blog/witch-hunt-for-the-antichrist/5003771.blog

Menemättä pidempään analyysiin nykyisten tynkäkritiikkien hengessä:

Trierin oletetusta naisvihasta huolimatta pidin elokuvaa monin paikoin itse enemmän mies- kuin naisvihaisena. Aukottomasti sitä ei näin voi tulkita, mutta tätä kautta se avautui itselleni suurimmaksi osaksi parhaiten (vasta yhden yli kuukauden takaisen katselun perusteella).

Esimerkkinä loppukohtaus:

Mies on – jälleen kerran – päihittänyt naisen tämän äärimmäisestä vastaan rimpuiluista huolimatta.

Voittajana laahustaen mies kulkee pimeässä metsässä. Hänen tiensä käy miesten historiassa alistetamien, hyväksikäyttämien, raiskaamien ja tappamien naisruumiiden kasojen halki.

Eläimet, jotka edustavat kipua, surua ja epätoivoa, hymyävät metsässä miehelle. Ne ovat miehen ystäviä hänen työssään.

Mitä kävelee vastaan?

Lisää naisia miehen käytettäväksi. Kasvottomia naisia, joiden keskellä miehen kasvoille leviää hymy. Ja naisten reitti – se käy ylämäkeen.

Heh, nyt kun katsoin noita linkkejä niin Santeri Nemolla näyttää olevan samansuuntaisia tulkintoja. En ole hänen kanssaan mitenkään yleisesti samaa mieltä, mutta mainittakoon, että kirjoitin omat rivini ennen hänen tekstinsä lukemista.

Toisena lisäyksenä vielä parin viikon takaiseen blogikirjoitukseen, jonka kommentteja tuskin kukaan enää lukee: ehkä miesviha oli väärä sana, käytin sitä vastapainona Trierin puhutulle naisvihalle.

Ehkä voisi sanoa, että pidin elokuvaa jonkinlaisena kuvauksena miehen ja naisen välisistä rooleista sekä nykypäivässä että historiassa, ja että se kuvaus ei ollut miehen kannalta mitenkään mairitteleva.

Trieriin kohdistuvat naisvihasyytökset ovat ankeita ja pinnallisia. Hänen elokuvissaan miehet vasta tolloja ovatkin, ja siksi naiset joutuvat kärsimään: Breaking the Waves, Dancer in the Dark, Dogville, Manderlay.. miksei myös Antichrist, jossa ehkä kuitenkin mittaa ottavat toisistaan ennen kaikkea arvaamaton ja rimpuleva tunne-elämä ja mahdottoman ylimielinen järki (sukupuolten edustamina).

Näitä luetaan juuri nyt