Vastavirtahitti Antichrist ja internet-kritiikin mahdollisuudet
Lars Von Trierin Antichrist on kaikkea muuta kuin helppoa katsottavaa, mutta kesän keskelläkin se vetää väkeä teattereihin tasaisesti.
Kuten Cannesista kirjoitin, Antichrist on tyrmäävä kokemus. Se jää rassaamaan mieltä, piti siitä tai ei, koki katsoja ymmärtävänsä sitä tai ei.
Se ei ole suotta K-18, mutta sensationalistisen pinnan (ohjaaja Von Trierkin varmasti hyväksyisi ilmaisun) alla kuplii ja kiehuu.
Kesäkuun alussa ensi-iltansa saaneesta Antichristista on tullut antikesäelokuva, jonka syövereihin sukeltaminen on paitsi fyysisesti ravistelevaa ja aivoja ravitsevaa, myös eräänlainen vastalause valtavirran popcorn-latteuksille.
Vain kahdella kopiolla levitetyn elokuvan katsojaluvut eivät ole juurikaan laskeneet: se vetää yhä lähes 500 katsojaa viikossa. Yleensähän melkein minkä tahansa elokuvan houkuttelevuus alkaa romahtaa ensimmäisen kuukauden jälkeen, mutta Antichrist ei ole pudonnut juuri lainkaan. Uteliaisuuden ohella väkeä houkuttelee teatterihin siis ennen kaikkea word of mouth: tästä puhutaan, eikä todellakaan pelkkää pahaa.
Antichrist sai toki paljon julkisuutta ensi-iltansa aikoihin. Siitä kirjoitettiin arvioita, joista lähes poikkeuksetta välittyi hämmennys. En itsekään olisi uskaltanut yhden katsomiskerran jälkeen yrittää avata elokuvan sisältöä.
Siksi kävin katsomassa sen toista kertaa (vastoin omia odotuksiani, sopivan tilaisuuden sattuessa. Ensikatselulla tiedostamatta pystyttämästäni suojamuurista vapaana se tuntui paljon selkeämmältä, melkein kirkkaalta.
Elokuvahan on esimerkiksi kuvaukseltaan muuten poikkeuksellisen kaunis, mitä en Cannesin väärin tavoin latautuneessa näytöksessä (häiriötekijöinä muutamia mainitakseni yli tunnin jonotus huonosti ilmastoidussa tilassa, myöhästynyt alku, piinaava jano, orastava vatsatauti) oikein sisäistänyt.
Olen tuskin ainoa, joka palasi elokuvan pariin jo teatterikierroksella.
Antichristin ovat nyt nähneet monet netin suomalaisbloggaajista ja harrastelija-arvostelijoista. Monet ensi-iltaa seuranneet kirjoitukset ovat kiinnostavampia kuin kotimaisten valtalehtien arvostelut, joista parhaidenkin ongelmana oli selvästi tilan puute, tynkämäisyys.
En ole välttämättä samaa mieltä Jetro Sunin, V.S. Luoma-ahon tai ainakaan Santeri Nemon kanssa, ja hyvä niin. Kerrankin pääsee lukemaan suomalaista, pakottomasti kirjoitettua ja älyllistä analyysia elokuvasta, joka on ansainnutkin käsittelyn monesta eri näkökulmasta ja ihan erilaisista lähtökohdista.
Olen sanonut tämän ennen ja sanon taas, vaikka asia on itsestäänselvyys: kun lehtien kritiikkitilaa vähennetään (Ilta-Sanomistahan elokuva-arviot on siirretty kai nyt pysyvästi netin puolelle), kriitikoilta odotetaan lyhyempää, viihteellistä tyyliä ja kaikki elokuvat Antichristista Harry Pottereihin asetetaan samalle viivalle, kaivaa perinteisen median elokuvakritiikki ja siinä samalla myös lehdistön kulttuurijournalismi omaa hautaansa.