Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Vapauden harhoja: Paul Thomas Andersonin Mestarissa elämä on apinoiden pyristelyä aavikoilla ja merillä

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 19.3.2013 10:50

Tarkoitus oli kirjoittaa Mestarista jo yli kuukausi sitten, kun se tuli Suomessa ensi-iltaan. Tekstinpätkiä on kertynyt, niiden kokoaminen venynyt. Tulkinnalle poikkeuksellisen avoin elokuva lipsui käsistä sitä mukaa, mitä enemmän olen sitä miettinyt. Ryhdistäydyin, sillä nyt käsillä ovat viimeiset mahdollisuudet nähdä Mestari valkokankaalla, jonka se ehdottomasti ansaitsee. En osaa täsmälleen sanoa, kuinka ”hyvä” Paul Thomas Andersonin teos on, mutta ei tällaista järkälettä joka vuosi tehdä.

Magnolian ja There Will Be Bloodin tekijän uutuus kertoo Joaquin Phoenixin eläimellisesti tulkitsemasta harhailija Freddie Quellista ja Philip Seymour Hoffmanin näyttelemästä Lancaster Doddista. Myhäilevä Dodd muistuttaa skientologian perustajaa L. Ron Hubbardia, mutta yhtä lailla vaikkapa Citizen Kanen lehtikeisari Kanea – tai hänen näyttelijäänsä Orson Wellesiä.

Olennaista on, että Dodd on ”elämää suurempi hahmo” lähipiirinsä silmin. Hänen ”asia”-nimisen seurakuntansa näennäinen skientologiayhteys ei ole merkityksellinen sen enempää kuin verrattavuus mihin tahansa karismaattisen johtajan vetämään kulttiin. Mutta ei kyse ole vain kulteista ja uskonnoista, vaan vapauden ongelmasta modernille ihmiselle.

Eletään 1950-luvun alkua, Amerikan keskiluokan vaurastumisen aikaa. Elokuvaa vielä näkemättömille traileri antaa käsityksen kuvastosta.

Quell on alkoholisti, joka löytää mestarikseen uskonnon kaltaista ryhmää johtavan Doddin. Katsojalle paljastetaan, että Dodd keksii juttujaan lennosta.

Elokuva seuraa näiden miesten ystävyyttä. Varsinaista juonta ei ole. Ei siis haittaa, jos vaikkapa joudutaan putkaan: kyllä sieltä ulos päästään pian, kiinnostavaa on se, miten he reagoivat tilanteeseen.

Molemmat pitävät päihteistä. Heillä on elämänhalua, mutta päämäärä puuttuu. Toinen on ovela, toinen sekava.

Tulkintaa voi ammentaa Sigmund Freudin perusopeista. Pintatasolla Dodd on ego, viettien kontrolli, joka kätkee todelliset halunsa. Avoimen impulsiivinen, seksuaalinen ja väkivaltainen Quell on id. No, tämä ei sinänsä ole vielä kovin hedelmällistä, koska elokuva ei ole arvoitus, joka ratkeaisi termejä heiluttamalla.

Mutta on selvää, että Mestarissa kyse on ihmisen unelmasta tulla joksikin: kohtalonsa herraksi. Vaikka biologia pistää hanttiin.

Mestari on turhauttanut monet. Kun ei ole kolmatta näytöstä, juoni ei johda kaiken mukavasti sulkevaan huipennukseen tai saneltuihin päätelmiin. Ja kuten Stanley Kubrickin elokuvat, Mestari ei ole ilmeeltään realistinen. Se on täynnä alleviivaamatonta symboliikkaa. Eikä Mestaria voi pitää realistisena psykologisena ihmiskuvauksenakaan, samasta syystä.

Kubrick on sanonut, että juoni on tylsä välttämättömyys, syvälle katsojan mieleen mennään assosiaatioilla. Anderson tosiaan unohtaa juonivaatimukset viimeistään puolivälissä rohkeammin kuin Kubrick koskaan sitten 2001: Avaruusseikkailun. (Oliko siinäkään kolmen näytöksen rakennetta?)

Realismista: loppupuolella on kohtaus, jossa Doddin seurakunnan jättänyt Quell katsoo huumaantuneen näköisenä jotain elokuvateatterissa – emme näe tarkalleen mitä, jotain piirrettyä kai – ja hänelle tuodaan puhelin; Dodd soittaa. Tietenkään tämä tilanne ei ole toden mukainen, eikä väitä olevansa. Edes 1950-luvulla puhelinta tuskin tuotiin pitkine johtoineen elokuvateatterisaliin, vaikka soittaja pyysi.

Keskeinen teema on meri. Dodd pitää hoviaan alussa laivalla. Laivalla on kapteeni, Dodd. Hän on köyhän Quellin silmin laivankin mestari.

Elokuva alkaa kuvilla vanavedestä valtamerellä, kun Quell on palaamassa sodasta. Merellä hän on vain yksi matkustaja valtavassa aluksessa. Myöhemmin päähenkilöt nähdään moottoripyörillä – niitä kontrolloiden – tylsällä hiekka-aavikolla. Aja täsmälleen kohti tuota pistettä tuolla, Dodd neuvoo, ja ajaa itsekin. Elämä on hallinnassa, kaukana siintävät kiintopisteet voi saavuttaa niihin suoraan ajamalla, vain silloin kun asetamme vapaudelle tarkat rajat. Tässä tapauksessa karun aavikon.

Meistä itsestämme toki tuntuu siltä, että rajoja asetettavat muut tai maailmankaikkeus. Yhdessä avainkohtauksessa Quell ja Dodd joutuvat vierekkäisiin selleihin. Toinen raivoaa vaikkei siitä ole mitään hyötyä, toinen hyväksyy tilanteen ja alistuukin. Kohtaus summaa nämä kaksi luonnetta ja heidät aina uudelleen saavuttavan perustilan. Ympärillä on aina jonkin sortin vankila. Kyse ei siis tietenkään ole tästä konkreettisesta vankilasta kaltereineen, vaan siitä, miten he siihen suhtautuvat. Hiekka-aavikkokin on isompi vankila, tosin siellä voi kuvitella olevansa itsensä mestari.

Quell on ikuinen orja ja apina. Hänellä on taipumus, ellei suorastaan pakkomielle tehdä samat virheet yhä uudelleen. Quell ei opi mitään, paitsi toistamaan joitain Doddin lauseita. Mutta juoni ei rakennu näistä Quellin törmäyksistä järjestelmän kanssa ja pääty jonkinlaiseen voittoon, kuten viihde-elokuvassa.

Esimerkiksi alkupuolella Quell joutuu pakenemaan lynkkaajia kuolemantuottamuksesta epäiltynä – eikä joudu ikinä kohtaamaan vastuuta. Hän etsii eikä koskaan löydä, mutta innostuu aina uudelleen. Mahdollisuudesta vietellä nainen tai heittäytyä väkivaltaiseksi. Siitäkin, kun Dodd sanoo, että olen ainoa, joka sinua rakastaa. Mitä Quell silloin haluaa? Alamaisuuden tuomaa tyydytystä, kuulumista johonkin. Silti hän yhä uudelleen torjuu nämä mahdollisuudet.

Doddilla on kyky uskotella jokaiselle alttiille, etunenässä tietysti Quellile, että hän tietää aivan kaikesta enemmän kuin muut. Niin ei ole. Kulissien takana asia-liikettäkin johtaa hänen viileä vaimonsa Peggy (Amy Adams),

Dodd on muka luontainen mestari, mutta mestaria ei ole ilman alaista, duunaria tai orjaa – Quellia. He ovat sama. Doddin salainen mestari on hänen vaimonsa (joka muuten egon tarvittaessa nurkkaan pakottavalla käskyvallallaan vastaa Freudin superegoa ihan kirjaimellisessa ja dramaturgisessakin mielessä). Oli Freudista mitä mieltä tahansa, ihminen on kaikkia kolmea, taitavasti oman etunsa vuoksi manipuloivaa Doddia, alati ongelmia aiheuttavaa säheltäjä-Quellia sekä kylmän rauhallista Peggyä.

Erikseen katsottuina he kaikki ovat yksinäisiä surkimuksia. Eläimellinen Quell kyhää hetkellistä nautintoa varten juomasekoituksiaan vaikka tinneristä ja partavesistä. Dodd kehittelee satuaan uskontojen, filosofian ja tieteen palasista. Peggy haluaisi vain hallita rautaisella otteella. Mestari on tämän kolmikon ei-seksuaalinen kolmiodraama.

Elokuva myös päättyy kuviin valtamerestä. Meri merkitsee tietysti vapautta, mutta myös sen murskaavaa ongelmallisuutta: universumin välinpitämättömyyttä rimpuilevasta ihmisestä.

Ehkä Mestari muistuttaakin Kubrickin elokuvista eniten Barry Lyndonia. Ihmisluonnon kuvauksena molemmat ovat pinnalta kauniita, mutta tosiasiassa armottomia. Moraalin suhteen kumpikin elokuva on erittäin täsmällinen ja tarkka: moraalista ei sanota suoraan mitään. Miettiminen jää katsojan omaksi tehtäväksi – ja velvollisuudeksi.

Seuraa kirjoittajaa Twitterissä: @kallekinnunen

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu