Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Vammaiselokuva Vähän kunnioitusta – arvostelun yläpuolella

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 8.7.2010 08:24

Hyvää tarkoittavat elokuvat ovat arvostelijan painajaisia. Usein niissä ei ole juuri muuta hyvää kuin tarkoitus.

Kesäkuun alussa ensi-iltaan tullut Vähän kunnioitusta on tällainen tapaus. Se on ohjelmallinen valistusdraama, jonka henkilöt ovat karikatyyrejä, asetelmat mustavalkoisia, juoni erittäin kankea ja tunnelma epätosi.

Useissa rooleissa on kuitenkin kehitysvammaisia, ja elokuva on syntynyt Kehitysvammaliiton ideasta.

Jos tällaisesta elokuvasta toteaa, ettei se ole kovin hyvä, saattaa tulla samalla haukkuneeksi vähemmistöä, vieläpä vammaisia, mikä on tietysti hirveintä mihin ihminen voi syyllistyä.

Siksi elokuvasta on kirjoitettu kummallisen paljon siitä kulmasta, mitä se ei ole.

”Vähän kunnioitusta ei ole kuitenkaan mikään meluisa pamfletti”, miettii Mikko Piela Uudessa Suomessa.

Peräti kahdessa arviossa paljastetaan, että elokuva ei demonisoi kehitysvammaisia.

”Elokuvan keskiöön nostettuja kehitysvammaisia ei sen kummemmin romantisoida kuin surkutellakaan saati demonisoida, vaan heidät esitetään sellaisina kuin he ovat, tavallisina ihmisinä ja yksilöinä, erilaisina persoonina, jotka säilyttävät uskottavuutensa läpi tarinan. Se on paljon se”, kuvailee Päivi Valotie Turun Sanomissa.

”Parhaat vammaisuutta käsittelevät elokuvat edistävät erilaisuuden hyväksymistä mutta eivät demonisoi, sääli tai sulje ulkopuolelle”, avaa Niina Holm Episodissa ja laskee kotimaisen uutuuden tähän joukkoon.

Olen samaa mieltä – on hieno juttu, että vammaisia ei demonisoida.

Valitettavasti siinä kiteytyy koko Vähän kunnioitusta. Siinä ei demonisoida vammaisia! Se on tärkeä! Mikä? No se aihe! Nyt tarkoitetaan niin hyvää ettei ole aikoihin tarkoitettu!

Toinen näkökulma asiaan voisi olla se, että kriitikot miettisivät rehellisesti, kenelle elokuva ihan oikeasti on suunnattu – kenelle sitä voisi itse, henkilökohtaisesti suositella? Kenen kannattaa maksaa tästä elokuvalipun hinta? Jonkun ystäväsi, tai ystäväsi lapsen?

En epäile, etteivätkö esimerkiksi Helsingin Sanomien Nyt-liitteen kriitikkotaulukossa elokuvan pisteyttäneet arvostelijat seiso tähtiensä takana, mutta on vähän hassua, että tuon taulukon perusteella Vähän kunnioitusta saattaa satunnaislukijalle näyttäytyä koko elokuvaohjelmiston toiseksi parhaana teoksena. (Se on siis noin kolmen tähden keskiarvollaan listalla toiseksi paras.)

Vilpittömästi en tiedä, kenelle Vähän kunnioitusta voisi sopia, kuka saisi siitä elämyksen irti. Ehkä se periaatteessa voisi toimia 8-11 -vuotiaille, mutta kun se raiskausjakso on kuitenkin heille liian raju.

Tietysti sitä voi suositella heille, joille kehitysvammaisuus aiheena on itsetarkoituksellisen tärkeä, tärkeämpää kuin elokuva muuten, mutta silloinhan Vähän kunnioitusta on vain yhden sortin julistuspornoa.

Tärkeä aihe, mutta yhden tähden elokuva.

Toisen tähden voisin antaa kehitysvammaisille näyttelijöille, koska he ovat sentään luontevia – jopa autenttisia – kaiken saarnaamisen ja touhotuksen keskellä.

Mutta onko tämäkään oikein? Miksi vammaiselokuva pitää arvioida omalla asteikollaan? Onhan sekin eräänlaista syrjintää.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Olen näköjään yhtä monta kertaa täysin eri mieltä Kalle Kinnusen kanssa kuin samaa mieltä. Ja ehkä yhtä ja eri mieltä ollessamme olemme niitä eri syistä?

Ymmärrän Kinnusen ajatuksen, että ”vammaiselokuvan” yltiöpäinen kehuminen voi olla eräänlaista käänteistä rasismia. Mutta ihan yhtä hyvin täydellinen tyrmäys ensimmäisellä kerralla, kun Suomessa (ehkäpä muuallakin) kehitysvammaisten kanssa tehdään elokuva heidän ehdoillaan, voi tuntua syrjinnältä: älkää tulko erilaisina sotkemaan totuttuja elokuvaympyröitämme, emme halua nähdä teitä.

Näin Vähän kunnioitusta -elokuvasta ennakkoesityksen hyvissä ajoin ennen ensi iltaa. Näin pystyin siis kirjoittamaan siitä arvostelun, jollei ensimmäisenä niin yhtenä ensimmäisistä arvioitsijoista Keskipohjanmaan http://www.kp24.fi/elokuvat -sivustolle. Minulla ei siis ollut mitään käsitystä siitä, miten elokuva tullaan ottamaan vastaan. Tilanne ei ollut ainakaan minulle painajaismainen, vaan hieno mahdollisuus.

Kukaan ei ole vailla ennakkokäsityksiä. Minulle ennakkoluuloja olisi aiheuttanut ennakkotieto siitä, että ohjaaja Karjalainen on sen kamalan Kummeli-elokuvan takana. Onneksi en tiennyt sitäkään, joten filmi oli kaikin tavoin myönteinen yllätys. Ja juuri niistä nautin eniten: kun elokuva ylittää ennakkoluulot, väsymyksen, kyllästymisen tunteet, rutiinin… Sen Vähän kunnioitusta teki minulle.

En tiedä millä perusteella Kinnunen kokee filmin ilmeisesti niin kovin paljon heikompana esityksenä kuin viimeaikaiset suomalaiset muut elokuvat. Toki filmissä oli puutteita, kökköjä tilanteita, amatöörinäyttelemistä, kuluneita kasvoja… Mutta sitä enemmän siinä oli raikkautta ja välittämistä, mikä tuntui katsomoon asti. Minun tunteisiini vaikutti kovasti keharitytön ja vartijapojan arasteleva romanssi. Päähenkilöt onnistuivat siinä mielestäni läpäisemään ”hyvää tarkoittavuuden” ja yllättävää kyllä, myös pahimmat kliseet. Toisaalta, mitäs yllättävää siinä on, kun vastaavaa en muista valkokankaalla nähneeni. Ehkä olen romanttinen hupsu, mutta rakkaustarina kosketti, varmasti aitojen esittäjien ansiosta tilanteessa, jossa kömpelyys kuului asiaan.

Keskinkertaisten koti- ja ulkomaisten filmien keskellä minusta tämän tyyppinen pioneerityö ansaitsee enemmän pisteitä ja tähtiä kuin turvallisen kaavamainen keskinkertainen laatu. Huomaan Vähän kunnioitusta -elokuvassa samaa pienimuotoisuuden voimaa ja todellisuuden tavoittamisen pyrkimystä – toki erilaisin keinoin! – kuin vaikkapa Cantellin kehutussa ja raikkaassa uutuudessa Kohtaamisia (jossa siinäkin oli kökköytensä: liian pitkä kamera-ajo käytävällä Anneli Saulin myötä, rihkamalta näyttävän korun osoittelevuus).

Eri mieltä saa olla, Vähän kunnioitusta voidaan arvioida eri mittareilla ehkä vaikka yhden tähden tai neljän tähden elokuvaksi. Suhteellisuutta kuitenkin kaipaisin. Nyt Kinnunen tyrmää uutuuselokuvan samalla tavalla ehdottomasti kuin viime vuoden Jussi-palkitun dokumentin Kansakunnan olohuone. (Se oli mielestäni viime vuoden paras elokuva.) Kumpikaan ei Kinnusen blogikirjoitusten mielestä tunnu ansaitsevan olemassaolon oikeutta elokuvateatterissa ”normaaliohjelmiston” (!) keskellä, saati että siitä kehtaisi pääsymaksua pyytää. Ymmärrän, ettei jostain pidä, mutta tämän tyyppistä dissaamista näiden filmien kohdalla en käsitä. Vähän kunnioitusta on omalla vaatimattomalla, karhen kömpelöllä tavallaan ihan yhtä uutta ja erikoista kuin Reindeerspotting omalla vaatimattomalla, karhean kömpelöllä tavallaan. Molemmat elokuvat kun tavallaan kertoivat välittämisestä, mikä on tärkeä asia ja mitä ei ole kovin helppo tavoittaa.

Tunnustan! Minä kehuin Vähän kunnioitusta -elokuvaa esimerkiksi näin:

”Vähän kunnioitusta on syntynyt hyvässä ja kehittävässä tarkoituksessa Kehitysvammaliiton ideasysäyksestä. Pelko siitä, että filminteossa mistään olisi tingitty – muusta kuin rahasta – osoittautuu turhaksi. Rimaa ei ole laskettu amatöörien vuoksi. Kenties sitä on hieman jouduttu nostamaan ammattilaisten kohdalta. Ohjaaja Karjalainen välttää kaiken setämäisyyden, eikä Leena Virtasen tarinankuljetuksessa ole tätimäisyyksistä tietoakaan. Paikoin kömpelökin elokuva on karkea ja suoraviivainen, mutta ehkä juuri siksi elämänmakuinen, reilu ja rehellinen. Tekijät eivät ole halunneet kaunistella, joten särmääkin löytyy. Keskeinen kysymys on vammaisen oikeus omaan ruumiiseen ja seksuaalisuuteen, oikeus tuntea olevansa cool ja kaunis.”

Viittauksella ”riman nostamisesta ammattilaisten kohdalla” tarkoitan sitä, että filmitarinan päätyttöparista hieno ammattilaisnäyttelijä oli se, joka ylinäytteli, ei amatööri.

Paras vammaisista kertova elokuva on norjalainen Elling. Sitä katsoessa ei ollut kertaakaan tippaakaan ”valistuksesta vaivautunut” olo.

Mielenkiintoinen poiminta keskusteluun. Mutta mikä oli Ellingin vamma tai sairaus? Sitä mietimme teatteriväen kanssa, kun aikoinaan pääsin esittämään Ellingiä Kokkolan kaupunginteatterissa 2004-2005.

”Kenen kannattaa maksaa tästä elokuvalipun hinta? Jonkun ystäväsi, tai ystäväsi lapsen?”

Tämähän se oleellinen kysymys on. Itsekin kannatan monia hyviä ja kauniita asioita, mutta kuitenkin harvan vuoksi valmis elokuvapilettiä ostamaan. Suhtaudun näet elokuviin aikas itsekkäästi oman elämyksen kannalta, ja se on omasta mielestäni ihan terve asenne :-)

Yksi parhaista vammaiselokuvista on Lars von Trierin Idiootit, vaikka oikeita vammaisia siinä esiintyy vain yhdessä kohtauksessa. Siinä ei ainakaan yritetä kosiskella yleisöä, ja pureutuu paljon syvemmin sosiaalisten käyttäytymisnormien ja asenteiden kimppuun kuin ehkä elokuvan provosoivasta ja humoristisesta otteesta ärtyneet haluaisivat uskoakaan.

Hyvä kirjoitus, Kalle. Vähän kunnioitusta -elokuvan kohdalla on tullut paljon arvosteluja asenteista, arvoista, peloista ja muusta, muttei sen elokuvallisista arvoista tai niiden puutteesta. Huonoa elokuvakirjoittamista.

Toinen hyvä vammaiselokuva on japanilaisen Go Shibatan ohjaama Osoi hito, jossa on kehitysvammainen sarjamurhaaja. Eli että kehitysvammainen voi näytellä minkä roolin vaan, vaikkapa sen pahiksen.

Keskustelua on aika vaikea jatkaa tai kantaa ottaa, mikäli ei ole nähnyt Vähän kunnioitusta -elokuvaa tai omien ennakkoluulojen (suomifilmiä tai ”vammaisfilmiä” kohtaan) takia jättää sen katsomatta. Turhaan rajaa itseltään mahdollisuuden elämyksiin, jos menee katsomaan vain elokuvia, joista etukäteen tietää pitävänsä. (Mitenkähän se on edes mahdollista?)

Oman elämyksen kannalta suhtautuminen on tosiaan ihan ”terve” asenne elokuvia kohtaan. Väkipakolla ei kannata katsoa.

Omasta mielestäni Vähän kunnioitusta kannattaa kaikkien katsoa. Mutta ei unohdeta tässä keskustelussa siitä, kannattaako elokuvalippua maksaa, toki sitäkään, että elokuvan kehitysvammainen kohderyhmä on myös maksavaa asiakaskuntaa. Kaikkien elämysten tarve on ihan yhtä tervettä.

Ja vielä selvennykseksi edelliseen: en tarkoittanut, että Vähän kunnioitusta -elokuvan ”kehitysvammainen kohderyhmä” on sen ainoa kohderyhmä. Uskon, että kohderyhmä voi olla hyvin laaja – vaikka ystäväsi, tai hänen lapsensa.

Bullin moitteille arvosteluista, jotka koskevat asenteita, arvoja, pelkoja ja muuta… Eiköhän elokuvan sisältö, se mitä se haluaa sanoa, sen aihe tai väittämä, ole myös merkittävä osa elokuvaa. Pitäähän elokuvasta löytyä jokin syy, miksi se on tehty. Ainakin ihannetapauksessa. Siksi arvostelijan pitää ottaa kantaa myös siihen, muuten arvostelu todella olisi ”huonoa elokuvakirjoittamista”. Mutta tietysti pitää osata tuoda esille myös se, miten elokuva sen sisältönsä tarjoilee, ja miten hyvin siinä onnistutaan tai epäonnistutaan.

Kun en tiedä, onko Bull katsonut kyseistä elokuvaa, sanon vielä selvyyden vuoksi, että juuri näiden asenteiden, arvojen, pelkojen ja muiden näytille tuominen on yksi filmin ansioista ja toinen on tapa, millä se tehdään. Ei toki virheettömästi, ei vailla kökköyksiä. Mutta miksi täystyrmätäkään näin raikkaasti tehty avaus harvoin käsiteltyyn aiheeseen?

Täytyy myöntää että omaan asenteeseeni vaikuttaa näihin Suomi-filkkoihin se säännönmukaisuus että nehän tapaavat tulla telkkuun varsin nopeasti – ja monena uusintana. Täytyy olla aivan erityinen mielenkiintoisuus tai ajankohtaisuus driverina että leffateatteriin katsomaan menisi.

Nyt haluan tarttua tähän Suomalaisen kirjoitukseen, koska suomifilmin ystävänä toivoisin sille ennakkoluulottomia katsojia, enkä nyt tarkoita nimimerkkiä.

Tulevatko suomifilmit nopeasti telkkariin? Ei kai Skavabölen poikiakaan vielä ole näytetty, vai onko? Tai Haarautuvan rakkauden taloa? Minusta olisi sääli, jos näin kiinnostavat – ei täydelliset – elokuvat jäisivät vain odotuksen varaan. Ja vastakysymys, eivätkös ne ulkomaisetkin elokuvat aika nopeasti näy telkkarissa…?

Samanlainen tuntuma on täälläkin, että suomalaiset elokuvat tulevat Ykkösen Kotikatsomosta n. vuoden tai puolentoista päästä siitä kun on teatterikierros loppunut.

Jos on ollut Yle mukana rahoittamassa, kuten taitaa suurimmassa osassa olla, niin niillä lienee se oikeus se esittää sitten aika nopeasti. Näin otaksun, mistään asiaa kummemmin tarkistamatta. Mutta siis paljon nopeammin kuin mitä ulkomaisia tulee (paitsi maksullisilta leffakanavilta tietysti).

Jos on jotain kiinnostavaa ulkomaista elokuvaa vaihtoehtona niin ainoastaan erityiskiinnostavat suomielokuvat tulee tsekattua teatterissa. Sellanen perusdraama saa odottaa telkkuesitystään. Se on viidakon laki täällä katsojien maailmassa, vaikka kuinka haluaisi kotimaista elokuvaa tukea.

”Bullin moitteille arvosteluista, jotka koskevat asenteita, arvoja, pelkoja ja muuta… Eiköhän elokuvan sisältö, se mitä se haluaa sanoa, sen aihe tai väittämä, ole myös merkittävä osa elokuvaa. Pitäähän elokuvasta löytyä jokin syy, miksi se on tehty. Ainakin ihannetapauksessa. Siksi arvostelijan pitää ottaa kantaa myös siihen, muuten arvostelu todella olisi ”huonoa elokuvakirjoittamista”.”

Hyvä Hannu Björkbacka, tarkoituksenani ei ollut antaa vaikutelmaa, että olisin kovasti elokuvan sisällöllisten kysymysten esille tuomistaan vastaan. Tai etten pitäisi kirjoittelua ikäänkuin elokuvan vierestä, tai kautta, asiallisena että tarpeellisena. Mutta pitäisin olennaisena sitä, että arvostelijalla olisi kyky myös selventää kirjoituksen aiheena olevan elokuvan subtanssi ja mistä se koostuu.

Nämä ”erikoisryhmistä”, kuten tässä tapauksessa vammaisista, kertovat elokuvat tuovat kuitenkin, arvostelijoiden ja toimittajien kautta, esiin kulttuurimme asenneilmaston. Joka sekin on arvokasta omalla tavallaan.

Kävin katsomassa kyseisen elokuvan ja olen täsmälleen samaa mieltä Kallen kanssa. Elokuvan aihe on hyvä, mutta toteutus ontuu. En oikein tiedä, kenelle osaisin elokuvaa suositella. Jos ei tunne kehitysvammaisuutta ennestään, vammaisuudesta ei elokuvan perusteella mitään selkoa saa.

Näitä luetaan juuri nyt