Vammaiselokuva Vähän kunnioitusta - arvostelun yläpuolella
Hyvää tarkoittavat elokuvat ovat arvostelijan painajaisia. Usein niissä ei ole juuri muuta hyvää kuin tarkoitus.
Kesäkuun alussa ensi-iltaan tullut Vähän kunnioitusta on tällainen tapaus. Se on ohjelmallinen valistusdraama, jonka henkilöt ovat karikatyyrejä, asetelmat mustavalkoisia, juoni erittäin kankea ja tunnelma epätosi.
Useissa rooleissa on kuitenkin kehitysvammaisia, ja elokuva on syntynyt Kehitysvammaliiton ideasta.
Jos tällaisesta elokuvasta toteaa, ettei se ole kovin hyvä, saattaa tulla samalla haukkuneeksi vähemmistöä, vieläpä vammaisia, mikä on tietysti hirveintä mihin ihminen voi syyllistyä.
Siksi elokuvasta on kirjoitettu kummallisen paljon siitä kulmasta, mitä se ei ole.
”Vähän kunnioitusta ei ole kuitenkaan mikään meluisa pamfletti”, miettii Mikko Piela Uudessa Suomessa.
Peräti kahdessa arviossa paljastetaan, että elokuva ei demonisoi kehitysvammaisia.
”Elokuvan keskiöön nostettuja kehitysvammaisia ei sen kummemmin romantisoida kuin surkutellakaan saati demonisoida, vaan heidät esitetään sellaisina kuin he ovat, tavallisina ihmisinä ja yksilöinä, erilaisina persoonina, jotka säilyttävät uskottavuutensa läpi tarinan. Se on paljon se”, kuvailee Päivi Valotie Turun Sanomissa.
”Parhaat vammaisuutta käsittelevät elokuvat edistävät erilaisuuden hyväksymistä mutta eivät demonisoi, sääli tai sulje ulkopuolelle”, avaa Niina Holm Episodissa ja laskee kotimaisen uutuuden tähän joukkoon.
Olen samaa mieltä – on hieno juttu, että vammaisia ei demonisoida.
Valitettavasti siinä kiteytyy koko Vähän kunnioitusta. Siinä ei demonisoida vammaisia! Se on tärkeä! Mikä? No se aihe! Nyt tarkoitetaan niin hyvää ettei ole aikoihin tarkoitettu!
Toinen näkökulma asiaan voisi olla se, että kriitikot miettisivät rehellisesti, kenelle elokuva ihan oikeasti on suunnattu – kenelle sitä voisi itse, henkilökohtaisesti suositella? Kenen kannattaa maksaa tästä elokuvalipun hinta? Jonkun ystäväsi, tai ystäväsi lapsen?
En epäile, etteivätkö esimerkiksi Helsingin Sanomien Nyt-liitteen kriitikkotaulukossa elokuvan pisteyttäneet arvostelijat seiso tähtiensä takana, mutta on vähän hassua, että tuon taulukon perusteella Vähän kunnioitusta saattaa satunnaislukijalle näyttäytyä koko elokuvaohjelmiston toiseksi parhaana teoksena. (Se on siis noin kolmen tähden keskiarvollaan listalla toiseksi paras.)
Vilpittömästi en tiedä, kenelle Vähän kunnioitusta voisi sopia, kuka saisi siitä elämyksen irti. Ehkä se periaatteessa voisi toimia 8-11 -vuotiaille, mutta kun se raiskausjakso on kuitenkin heille liian raju.
Tietysti sitä voi suositella heille, joille kehitysvammaisuus aiheena on itsetarkoituksellisen tärkeä, tärkeämpää kuin elokuva muuten, mutta silloinhan Vähän kunnioitusta on vain yhden sortin julistuspornoa.
Tärkeä aihe, mutta yhden tähden elokuva.
Toisen tähden voisin antaa kehitysvammaisille näyttelijöille, koska he ovat sentään luontevia – jopa autenttisia – kaiken saarnaamisen ja touhotuksen keskellä.
Mutta onko tämäkään oikein? Miksi vammaiselokuva pitää arvioida omalla asteikollaan? Onhan sekin eräänlaista syrjintää.