Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Valtion elokuvatarkastamoa ajetaan alas – kuka päättää ikärajoista tulevaisuudessa?

Blogit Kuvien takaa 9.6.2010 09:31
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Samaan aikaan kun kirjakustantamon itsesensuuri pysäytti nuortenkirjasarjan suomentamishankkeen, ollaan elokuva-alalla luopumassa virallisen tahon antamista ikärajoista. Onko se hyvä asia?

Markku Nenonen kirjoitti ikärajatilanteesta tänään ytimekkäästi Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla. Juttu on myös lehden nettisivuilla maksullisella puolella.

Tarkastaminen halutaan pois valtion vastuulta. Miksi?

”Internet on mullistanut elokuvien levittämisen, joten pelisäännöt tulisi laatia sen ehdoilla”, tiivistää Nenosen ingressi.

Tulevan mallin mukaan levittäjä antaisi dvd:llä, netissä tai elokuvateatterilevityksessä julkaisemalleen elokuvalle tai muulle teokselle ikärajan oman fiiliksensä mukaan. Sama koskisi myös pelejä.

Ikärajasta voitaisiin sitten kiistellä, jos joku tekee valituksen.

Kinaa voitaisiin jatkaa Korkeimpaan Hallinto-oikeuteen asti, kuten nytkin (sitä tosin tapahtuu erittäin harvoin).

Valituksen tekisi todennäköisesti joko liian rajusta elokuvasta suivaantunut vanhempi tai jonkin elokuvan loukkaama tai kauhistuttama aikuiskatsoja – jälkimmäisiä tapauksia tuskin on kauhean paljon, koska on levittäjienkin etu, että kukin elokuva löytää sille sopivimman yleisön. Ylensä ihmiset tietävät ainakin suunnilleen, mitä ovat valitsemassa katsottavakseen.

Suomessa tiukka elokuvasensuuri eli varsin pitkään. Vasta kymmenen vuotta sitten luovuttiin aikuissensuurista. Tuolloin esimerkiksi porno tuli ensimmäistä kertaa luvallisesti video- ja dvd-myyntiin, vaikka sitä oli kaupattu melkein parinkymmenen vuoden ajan alan liikkeissä, ensin tiskin alta ja lopulta vuosien ajan täysin näkyvästi. Pähkähullu videolaki oli kieltänyt K-18-tuotteiden myymisen videotallenteina – oli kyseessä sitten leikkaamaton Tarantino-elokuva tai hardcore-seksivideo.

Näytelmäelokuvien täyskieltäminenkin loppui vasta tuolloin. Tobe Hooperin taiteellisesti korkeatasoinen mutta pahamaineinen Teksasin moottorisahamurhat oli mennyt useiden kieltokertojen jälkeen läpi muutamaa vuotta aiemmin. Viimeinen suomalaisaikuisilta kielletty sepite-elokuva oli John Woon ruudinkatkuinen poliisielokuva Hard Boiled, joka ei muutamaa vuotta kieltopäätöksen (1994) jälkeen valmistuneisiin Hollywood-leffoihin kuten Bad Boys 2:n verrattuna ole mitenkään raju. Ajat muuttuvat, elokuvan estetiikka muuttuu.

”Voidaan kysyä, onko elokuvan asema 2000-luvun alussa sama kuin se oli sata vuotta sitten. Onko liikkuvan kuvan vaikutus edelleen niin suuri, että elokuvia varten on oltava erillisiä lakeja? Elokuvien esittämistähän säätelevät joka tapauksessa yhteiskunnan arvot ja voimassa oleva lainsäädäntö”, Nenonen pohtii – aivan oikein.

Elokuvien levittäjät ja Valtion elokuvatarkastamo ovat aina vääntäneet peistä joidenkin elokuvien ikärajoista. Mainittu Bad Boys 2 oli elokuvatarkastamon mukaan ansainnut K-18-rajan, mutta valituselimessä (Valtion elokuvalautakunta) se putosi K-15:n.

K-15 tarkoittaa, että 13-vuotiaat pääsevät elokuvaan huoltajan kanssa, joten ero on merkittävä.

Olennaista ikärajoissa onkin valistaminen, ei estäminen. Ne antavat neuvoa ja määrittävät kategoriaa, eli toimivat vähän kuin tuoteselosteena.

Tänä keväänä olen itse ihmetellyt Valhalla Risingin ja Enter the Voidin ikärajoja. Elokuvatarkastamon mukaan ne ovat K-15. En olisi veikannut moista ratkaisua – Valhallassa on todella brutaalia väkivaltaa ja Voidissa runsaasti hardcoren rajoja kolkuttelevaa seksiä sekä huumeiden käyttöä. Toisaalta ne ovat arthouse -elokuvia, joita katsomaan tuskin eksyy sellaisia teinejä, jotka eivät tiedä suunnilleen mistä on kyse. Toisin sanoen ei niillä haitallista vaikutusta ole, mutta joku ehkä saattaa hämmästyä.

Toisaalta nykyjärjestelmä on toiminut aika hyvin. Valittamisen aihetta on lähinnä korkeista tarkastusmaksuista, joita on kierretty koomisella tavalla (Pieni talo Preerialla-K-18-kohu). Aina välillä joku firma on hermostunut liian korkeasta ikärajasta (How To Train Your Dragon oli meillä K-11 ja muissa Pohjoismaissa K-7, ja se kismitti levittäjää joka menetti varmasti kymmeniä tuhansia euroja.)

Tänä keväänä oli todella pitkästä aikaa myös kunnon ikärajadebattia eli tapaus Reindeerspotting, mutta siitä lisää tämän bloggauksen lopussa.

Vähän pelkään, että vapaasti ikärajoista päättäessään maahantuojat tulevat tekemään myös hyvin kyseenalaisia ratkaisuja.

Otetaanpa esimerkiksi kuuden vuoden takainen The Passion of the Christ. Mel Gibsonin ällistyttävän sadistinen Jeesus-elokuva on K-18. Tarinan tuttuudella maahantuoja olisi varmaankin voinut perustella ikärajaksi vaikka K-13 (ja 11-vuotiaat vanhempien seurassa). Tai miksei vaikka ”sallittu” – tällekin näkemykselle löytyisi taatusti kirkasotsaisia kannattajia niiden joukosta, joihin kidutuselokuva teki vaikutuksen. Ja kyse olisi elokuvateatterien kassoilla ja leffavuokraamoissa kymmenistä tuhansista, jopa sadoista tuhansista euroista.

Vaikka niin jotkut kuvittelevat, ei K-18 ole enää houkutin leffateatteriin. Joskus se oli lupaus rajuudesta, mutta jo parin vuosikymmenen ajan K-18-elokuvien katsojaluvut ovat olleet suhteessa heikompia kuin K-15-elokuvilla. Miksi? Koska valtaosa elokuvateatterissa käyvistä on teini-ikäisiä.

Ja sitten poikkeus sääntöön, Reindeerspotting – sepä vasta onkin erikoinen juttu.

On ilmiselvää, että tämä dokumenttielokuva voi myös kiittää K-18-ikärajaa huimasta suosiostaan. Ei tosin välttämättä ikärajaa sinänsä, vaan sen ja valitusten uutisointia, joka oli kuin valtava ilmainen mainoskampanja. Eikä siinä mitään. Ikärajakeskustelun markkinointihyödyn myönsi myös ohjaaja Joonas Neuvonen, kun (taas) taannoin häntä jututin.

Mitä jos tuotantoyhtiö olisi saanut päättää ikärajasta itse? Reindeerspotting olisi ollut K-15, mutta veikkaanpa, ettei se olisi löytänyt ainakaan enempää katsojia.

Olisiko siitä pitänyt silloin tehdä salanimellä valitus, jotta keskustelu ja kohu olisi saatu aikaan?