Valkoinen raivo: raflaava tulkinta tekee kiusaamisdokumentista hieman kiusallisen
Dokumenttielokuva, joka selittää, miksi koulusurmaaja surmaa? Valkoinen raivo lupaa paljon.
Tarina alkaa lapsuudesta. Runollista monologia lukee mies, josta olisi voinut tulla koulusurmaaja. Mies kertoo, miten nuoruuden kokemukset tekivät hänestä räjähdysalttiin. Isä kuoli onnettomuudessa. Aikuisen roolin ottanutta poikaa kiusattiin yläasteella ja lukiossa. Yliopistossakin miehen etevyyteen suhtauduttiin aggressiivisesti. Häntä paneteltiin ja syrjittiin.
”Keskellä epäoikeudenmukaista maailmaa rakastuin voimaan”, mies sanoo. Kostoksi maailmalle halusi toteuttaa joukkomurhan ja suunnitteli sitä vuodesta toiseen.
Arto Halosen dokumenttielokuva Valkoinen raivo tarjoaa yhden selityksen sille, miten ihmisestä tulee koulusurmaaja. Tarina sinänsä on vahva: eettisen jaakobinpainin vetovoimaa ei voi kiistää. Jo aihe tekee elokuvasta koko ajan kiinnostavan, ja henkilökohtaisesti koettu ravistelee. Tutustumme kristillisesti kasvatettuun älykköön, jota työnnetään vuodesta toiseen rajalle. Viha patoutuu väkivaltafantasioiksi.
Valitettavasti Valkoinen raivo ei tunnu varsinaisesti universaalilta. Se on yhden miehen muistelevaa ja analysoivaa puhetta itsestään. Pohdiskelevuudesta huolimatta katkeruuden trauma on sisäänrakennettuna syvälle tähän tarinaan – asia, jota raflaava dramatisointi ankarasti korostaa.
Kuvat nimittäin banalisoivat tarinaa. Sanat on lavastettu pääasiassa kirjaimellisiksi tilanteiksi, vain joskus ne kertovat enemmän kuin monologi. Näemme jopa, kuinka koulukaverit viitteellisesti raiskaavat kiusatun. Sitten mies, joka näyttelee elokuvan päähenkilömiestä, monologin puhujaa jonka identiteettiä ei paljasteta, seisoo ampumisista tunnettujen koulujen pihoilla ja Myyrmannissa. Rinnastus – hän itse olisi voinut olla tappaja – on enemmän kuin aavistuksen korni. Vielä hankalampia ovat väliin leikatut kuvat Auvisesta, Saaresta ja Breivikistä.
Valkoinen raivo herättää kiusallisen johtopäätöksen: ehkä tätä tarinaa nimenomaan ei olisi pitänyt yrittää kertoa (pitkänä) elokuvana. Kun kiusaamiskokemusten kuvittaminen menee sentinkin mauttoman puolelle, siinä on sentti liikaa. Halonen menee liian pitkälle tulkitessaan kiusatuksi tulemisen raflaavuutta. Tietenkin siinä herää katsojassa suuri kostonhimo – mutta sekö on tarkoitus?
Miksi kouluampumisia tapahtuu? Mitä jos tällaisin emotionaalisin keinoin ryyditetty vastaus legitimoi itse tekoja? Etenkin, kun mies tuntuu korostavan, ettei hänen surmaamisaikeessaan ollut kyse perinteisestä mielenterveyden järkkymisestä vaan (jälleen esitystavasta johtuen) vähän myyttiset mittasuhteet saavasta valkoisesta raivosta.
Lopussa mies kertoo olevansa psykologian asiantuntija. Hän laajentaa teoriansa harkitsevasta ja siksi niin vaarallisesta valkoisesta raivosta koskemaan armeijoiden erikoisjoukkoja ja pakolaisia ja ISIS:iä (!). Tämäkin on ristiriidassa sen kanssa, ettei henkilö silti ole itse dokumentin kuvissa läsnä: kovin suuria sanoja anonyymin asiantuntijan lausumiksi.
Ehkä omaa katsomiskokemustani problematisoi se, että Malcolm Gladwellin taannoinen artikkeli kouluampumisista teki osin niin toisenlaisia johtopäätöksiä. Samoin näissä valkoisen raivon viemän pojan/miehen fantasioissa on iso ero useimpiin toteutuneisiin vastaavanlaisiin joukkomurhiin, jotka ovat myös laajennettuja itsemurhia.
Valkoinen raivo on aiheeltaan hyvin kiinnostava elokuva. Sen toteutusta ei ole harkittu loppuun asti. Toisenlaisella kuvituksella yksityinen olisi kasvanut vakuuttavammin yleiseksi. Dokumentista jäi hitusen halju olo, eikä kipeästä aiheesta johtuen vaan ihan vääristä syistä.
Valkoinen raivo ammentaa Suomen Kuvalehdessä julkaistusta Katri Merikallion artikkelista. Dokumentti on elokuvateattereissa 27.11. alkaen.