Väärät juuret: ankea perhe ankeassa umpikujassa
Perheteemat ovat hallinneet syksyn kotimaisia elokuvia. Huomenna ensi-iltansa saava Väärät juuret jatkaa aiheessa – eikä saa kiljumaan riemusta.
Kotimaisen elokuvan syksy alkoi Haarautuvan rakkauden talolla, jossa pariskunnan erosotkut laajenivat gangsteriäidin väliintulon myötä älyttömäksi sekasotkuksi.
Skavabölen pojat oli onnistuneempi elokuva, mutta epätasaisuus riivasi sitäkin. Mielipidettäni ei väritä se, että odotukseni olivat kohtuullisen kovat, sillä en muistanut 17 vuotta sitten näkemästäni näytelmästä muuta kuin sen koskettavuuden.
Elokuvaa katsoessani tunsin oloni ulkopuoliseksi. Zaida Bergrothin esikoisohjauksessa oli paljon ihailtavaa, mutta vähemmän sellaista, josta voisin sanoa henkilökohtaisesti lämmenneeni. Toden ja kuvitelman sekoittava teatteridramaturgia ei temmannut valkokankaalla mukaansa.
Nyt tulee Saara Saarelan ohjaama tragikomedia Väärät juuret. Ja tämä vasta etäiseltä tuntuikin.
On perhe. Oulussa. Antiikkihuonekalukauppaa pitävä isä (Pertti Sveholm) ei kerro sairaudestaan, Huntingtonin taudista, vaikka se on perinnöllinen. Äiti (Milka Ahlroth) kätkee perheen katastrofaalisen taloustilanteen mieheltäänkin. Aikuinen poika (Niko Saarela) vaikenee jostain isosta asiasta, ja ei kai 15-vuotiaalla Pihlalla (Emma Louhivuori) olisi niin kiire rämpiä aikuisuuteen, että siihenkin liittyisi salaisuus?
Ei kai vain näitä salaisuuksia pidätellä ihan loppumetreille asti, kun ihmiset ovat niin hölmöjä, etteivät hoksaa puhumisen auttavan? Ja kun asioita paetaan, ne varmaan pahenevat, kunnes lapsen suusta kuullaan totuus? Ymmärtäväthän perheenjäsenet sitten kaikkien tarvitsevan toisiaan? Olisiko niin, ettei kenelläkään ole helppoa? Vastaukset alkavat k:lla.
Väärät juuret (tässä kohtuullisen tyylikäs traileri) pyrkii jonkin sortin maagiseen realismiin ja loppupuolella lurautetaan näyttelijän suulla tarinasäikeitä yhdistävä (kai?) haikea laulu aivan kuin Magnoliassa.
Kun tällainen erikoisuutta tavoitteleva tyylivalinta epäonnistuu, ainakin minä turhaudun katsojana erityisen syvästi. Väärissä juurissa todellisuuden pinnan värittäminen alleviivatuin vertauskuvin (uidaan kylmässä vedessä, kaivetaan seinään reikää) ei toiminut ollenkaan. Haetaan montaa näkökulmaa, mutta ei saada mistään kunnolla kiinni. Kerronnasta puuttuu sitä paitsi rytmi. Koko tarinan ydinasiat – emme voi paeta juuriamme, kaikki on väliaikaista – taidettiin sanoa ääneen jo ihan alkuminuuteilla.
Mikä näissä kolkoissa ja traumaattisissa perheaiheissa oikein vetää? Viime syksynä Erottamattomat, keväällä Maata meren alla ja Toinen jalka haudassa, tänä syksynä kolme elokuvaa. Kaikki jäävät maaliviivasta, Skavaböle toki pääsi lähimmäs. Joukosta ainoastaan Erottamattomat luotti realismiin, muissa kohellettiin koomisesti, tyyliteltiin liikaa ja liidellen (Väärät juuret) tai yritettiin unen kaltaista polveilevuutta (Skavaböle).
Yksikään elokuvista ei ollut tiivis.
Toivottavasti Aleksi Salmenperän Paha perhe onnistuu paremmin. Siihen latautuu nyt paljon odotuksia.