Uusi Judge Dredd -elokuva tekee oikeutta kolkosti koomiselle sarjakuvalle
Judge Dredd on brittiläinen sarjakuvahahmo, joka taistelee lain puolesta tulevaisuuden tuhoutuneessa maailmassa, 800 miljoonan asukkaan Mega City 1 -suurkaupungissa. Tietysti sarjakuvasankarista tehtiin nyt elokuva, kun Marvelinkin sarjisleffat – Iron Manit, The Avengers – ovat mielettömän suosittuja, niinhän Hollywood toimii. Ei kun ei sittenkään. Dredd on veistetty ihan eri puusta. Tästä ei elokuva juuri kyynisemmäksi tai väkivaltaisemmaksi muutu.
Pete Travisin ohjaama Dredd (traileri) ei kohtuullisen korkeasta budjetistaan huolimatta ole Hollywood-tuotanto.
Hyvä niin. Kun Hollywood osti hahmon oikeudet ja pääosan näytteli vuoden 1995 versiossa Sylvester Stallone, tulos oli pannukakku, jossa alkuperäisaiheesta muistuttivat vain jotkin ulkoiset seikat, kuten kypärän muoto ja väri. Kypärän, jonka Stallonen roolihahmo riisui jo alkupuolella päästään, vaikka sarjakuvan Dredd ei sitä ole tehnyt.
Eikä kypärästään luovu uuden, Etelä-Afrikassa kuvatun ja monikansallisesti rahoitetun elokuvankaan Dredd, jota näyttelee Karl Urban. Näytteleminen on äärimmäisen minimalistista, koska Dredd on yrmeä ja melko epäinhimillinen tyyppi. Urban-Dreddin tuhahtelut ja irvistelyt ovat oivallisesti kuin sarjakuvasta. Hän ilmaisee lähes ainoastaan negatiivisia tunteita.
Niin: Dredd ei ole sankari.
Hän edustaa kirjaimellisesti tulkittua lakia, ei aina oikeudenmukaisuutta – siinä ristiriita, johon useimmat jännitteet Mega Cityssä perustuvat.
Judge Dredd -sarjakuvaa on luonnehdittu satiiriksi. Se syntyi vuoden 1977 Iso-Britanniassa, samoihin aikoihin kuin punk ja sen ”no future” -slogan. Scifi-tyyliltään se on dystopia, siis utopian vastakohta. Ja millainen: maailma on mennyt ihan perseelleen.
Ylikansoittuneessa betoniviidakossa jöötä pitävät tuomarit, kuten Dredd, ovat sekä poliiseja että oikeuslaitos, ja kuolemantuomion vaihtoehtona on elinikäinen eristys kuutiossa. Kun uuden elokuvankin alussa tappajalle tarjotaan näitä mahdollisuuksia, ei ihme, että rikollinen mielummin taistelee loppuun asti surmaten sivussa yhä enemmän siviilejä. Eli toteutuuko ”oikeus”, kun itse kelmi lopulta surmataan?
Tällaiset asetelmat toistuvat. Pitkän elokuvan tekeminen moisesta hahmosta on vaikeaa. Mikä on jännite, kenen puolella pitää olla? Danny Boylen elokuvia ja Laguuni-romaanin kirjoittaneen Alex Garlandin käsikirjoituksessa varsinainen päähenkilö eli katsojan samastumiskohde on tuomari Anderson (Olivia Thirlby), tulokas, joka joutuu todistamaan sellaista väkivaltaa, että järki meinaa lähteä.
En paljoa kärjistä jos sanon, ettei Hollywoodissa enää tehdä tällaista: viihde-elokuvaa, jonka päähahmojen ristiriidat pakottavat katsojan tarkastamaan näkemyksiään. Judge Dredd -sarjakuvan kuulemma osin inspiroima RoboCop -elokuva oli teemoiltaan hieman samantyyppinen, toimintaleffanakin ihailtavan virtaviivainen kertomus oikeudesta, korruptiosta ja inhimillisyydestä, mutta siitäkin on 25 vuotta. (Paraikaa tekeillä olevan RoboCop-remaken lopputulos jännittää.)
Uusi Dredd ei anna selkeitä vastauksia. Se ei ole mikään mestariteos, mutta kyllä ilahduttaa, kun vastaan tulee komea tieteistoimintaelokuva, jossa moraalivastauksia ei syötetä katsojalle lusikalla. Oman fantasiamaailmansa sisällä se on myös hyvin kyyninen.
Ehkä siksi se floppasi Yhdysvalloissa. No, syitä saattavat olla myös päänäyttelijöiden tuntemattomuus sekä anteeksipyytelemätön väkivalta, jonka roiskeisuus on kuin viimeisimmästä Rambosta, eli mennään splatterin puolelle.
Suomessa elokuva on mahdollista nähdä Night Visions -festivaalien avajaisnäytöksessä lokakuun lopussa. Elokuvateatterilevitys meillä on auki. Mikä sääli, sillä 3D-toteutus on onnistunut poikkeuksellisen hyvin.