Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Uuno-elokuvien neroudesta

Blogit Kuvien takaa 28.4.2014 13:30
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

YYA-ajan Suomen kaksi suurinta hahmoa olivat Kekkonen ja Pasanen. Puhun omakohtaisesta kokemuksesta: ”Kekkonen”, tai jotain sinnepäin, oli yksi ensimmäisistä oppimistani sanoista. Oli vuosi 1979.

Speden kuolema syyskuussa 2001 oli epätodellinen kokemus. Spede Pasanen oli ollut aina sama, muuttumaton hahmo. Olin nähnyt Uunoja lapsena elokuvateattereissa ja tietenkin vapunpäivinä televisiosta. Spedellä oli Spelinsä, naisensa ja ikuiset maneerinsa.

Neljä päivää myöhemmin WTC-isku oli tapahtumana rajumpi, mutta ehkä vain tv-lähetysten live-seurannan vuoksi. Turvallisuuden tunnetta Pasasen kuolema heilutti enemmän. Eihän Spede voinut kuolla.

Nyt Pasasen viimeisistä suosituista elokuvista on jo parikymmentä vuotta. Monet tämän päivän kolmikymppiset – saati heitä nuoremmat – eivät ole nähneet kokonaista Uuno-leffaa, paitsi ehkä pikkulapsina.

Tämä seikka korostuu, kun esimerkiksi Uunoista tulee muisto ja nostalgiakokemus.

Sosiaalisessa mediassa on viime päivinä jaettu Elonetissä julkaistua artikkelia Uuno-elokuvien metatasoista. Monissa Uunoissa elokuvantekijät iskevät silmää: tämähän on vain leffaa, tässä me tutut leikimme, Vesku Loiri, Pasanen ja kumppanit. Se oli menestyksen salaisuus. Artikkelissa kohtaavat matala (Uuno-pelleily) ja korkea (akateemisen tutkimuksen tyyli), ja sekös on hauskaa sinänsä.

Otto Suurosen sinänsä ansiokkaan tekstin perusajatus on vanha tuttu: Uuno ja katsojat ovat liittolaisia, nämä elokuvat ovat päähenkilön ja yleisön jälleennäkemisiä. Juonilla ja sensemmoisella ei yleensä ollut mitään väliä.

Suurosen kuvailemista kohtauksista heräävät hauskat mielikuvat. Esimerkiksi kohtaus, jossa näytetään Uuno-klooneista koostuva Uuno-elokuvan yleisö, jonka keskellä Uuno itse haukkuu valkokankaan Uunoa epäuskottavaksi hahmoksi, kuulostaa aivan täydelliseltä oivallukselta.

Artikkeli on innostanut tuttaviani puhumaan Uuno-elokuvien ”unohdetusta neroudesta”, ikään kuin ne olisivat suuri aarre, jonka todellinen arvo on unohtunut.

Niin, onko aika löytää Uuno-elokuvat uudelleen?

Jaa-a. Koettakaapa katsoa yksikin Uuno alusta loppuun.

Elokuvissa oli ainakin 1980-luvun puoliväliin asti aina muutamia loisteliaita jaksoja, mutta valtavasti tyh-jä-käyn-ti-ä ja silkkaa filleriä. Ongelmaa korostaa se, että huippujutut ovat usein täysin epärelevantteja ja irrallisia. Tätä taas selittää tosiasia improvisaation merkityksestä Uunojen kuvauksessa, ja improvisaation vaikeus. Uunojen käsikirjoitukset olivat luonnoksenomaisia. Elokuvat ovat siksi epätasaisia, varieteen kaltaisia paketteja, ja mitä pidemmälle tässä leikittelyssä mentiin, sitä herkullisempia tuloksia riskit joskus tuottivat.

Uunojen sokeakin ihailu on nyt helppoa, kun parhaat palat ovat YouTubessa. Uunous ja Loirin improt ovat oivallisimmillaan lyhyinä ja valittuina pätkinä nautittuna. Ne saavat muuttua YouTubessa omanlaisekseen absurdismiksi.

Tai vaikka remixeiksi.

Mutta ennen kuin puhutte Uuno-elokuvien neroudesta, katsokaa kuitenkin yksi sarjan elokuva yhdeltä istumalta alusta loppuun. Ei välttämättä ihan helppo tehtävä. Allekirjoittaneelta se ei ole tuskitta onnistunut sitten 1990-luvun.