Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Twitter-katsomo pian oopperaan ja elokuvateatteriin?

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 19.12.2011 06:01

Kirjoitin taannoin Twitteristä. Sosiaalisen median vaikutusta esimerkiksi positiivisen elokuvakokemuksen jakamisessa (ja kieltämättä tällä tavalla myös leffan tuoton kasvattamisessa) ei pidä väheksyä. Ehkä siinä ollaan menossa Yhdysvalloissa kuitenkin liian pitkälle.

The Onion AV Clubin jutussa kerrotaan, kuinka teattereihin ja oopperataloihin on rajattu katsomoalueita niille, jotka haluavat raportoida elämyksestä suoraan sosiaaliseen mediaan, twiitteina.

Ei, tämä ei ole mielestäni hyvää Twitterin käyttöä tai suotavaa käytöstä muutenkaan.

Mutta kuten David Fincher kommentoi pari viikkoa sitten Dragon Tattoo-embargokohua: ”The most valuable film critics are usually those people who come see a movie with their Blackberry and then text their friends ’It sucked,’ or ’It’s awesome — You should see it.”

(Blackberry on siis USA:n yleisin, yksinkertainen älypuhelin.)

Fincher on pitkälti oikeassa. Kun kyse on isolla markkinointi-iskulla käynnistettävästä valtavirran elokuvasta, ei kriitikoilla ole laatumielikuvan leviämisessä niin paljoa vaikutusta kuin ensimmäisen aallon katsojilta ystäville (etenkin nyt sosiaalisessa mediassa) leviävällä viestillä. Elokuva oli joko hyvä tai huono, ja se kerrotaan eteenpäin, koska sen eteenpäin kertominen on hauskaa ja helppoa.

Kuten kirjoitin, Twitter tarjoaa paljon. Se on enemmän kuin ajanvietettä, siis nimenomaan hyödyllisempi kuin Facebook.

Tasapainottelua, tämäkin. Toivottavasti twitter-katsomot ovat kuitenkin vain ylimenokauden ilmiö.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

”The most valuable film critics are usually those people who come see a movie with their Blackberry and then text their friends ’It sucked,’ or ’It’s awesome – You should see it.” – D. Fincher

Lausuma täytyy ymmärtää juuri blogistin tarkentamassa kaupallisessa merkityksessä. (Vaikka Fincherin muotoilu ei näyttäisi jättävän epäilylle sijaa.) Moinen riittää ”arvokkaimmaksi” kritiikiksi suuren yleisön elokuvan ollessa vaakalaudalla: tuloja kassaan tai sitten ei. Kritiikkinä suck/awesome -asteikolla ei kyllä ole mitään arvoa, koska hyvä/huono on aika köyhä – etten sanoisi lapsellinen – arvottaminen, mutu-tuntuma. Mutta sen rohkaiseminen Fincherin toimesta palvelee tietysti fanittamista ja yleisön valjastamista amerikkalaismallisen markkinoinnin osaksi. Mikä taas ei ole ainakaan kritiikin tehtävä.

Pitänee huomioida, että Fincherin mielipide tuli embargo-keskustelun tuoksinassa. Tuskin Fincher noin kritiikistä kokonaisuudessaan ajattelee, hänhän vaikuttaa erittäin fiksulta. Todennäköisesti kunnianhimoinen ohjaaja haluaa tulla huomatuksi ja muistetuksi koko urastaan. Kritiikillä on merkitystä ainakin sitten kun herrasta tehdään kirjoja muille kuin julkkisjoulumarkkinoille. Fincherille tuskin riittää olla ”myyvä” ohjaaja, kuten vaikkapa virkaveljensä Michael Bay.

”Tekstarikritiikillä” on merkitystä, jos tuntee kaverinsa maun liiankin hyvin. Toivottavasti meillä kuitenkin on kavereita, joiden kanssa emme ole kaikesta samaa mieltä, vaan arvostamme erojen rikkautta. ”It sucked for me, but you might like it.”Jos aina katsoo vain sitä, mistä ”minä ja mun kaverit tykkää”, voi jäädä iloisesti yllättymättä.

Tekstarismi ja twiittailu voi liittyä myös siihen, Facebookinkin lietsomaan ilmiöön, että taiteentuote ei ole itsessään niin tärkeä kuin tapahtuman happening-luonne ja minun mielipiteeni ja sen ilmoittaminen ensimmäisenä maailmalle, että ”olin siellä minäkin”.

New Yorkissa Blue Man Groupin showta katsoessa huvitti, kun edessäistuneista moni näpräsi iPuhelintaan samaan aikaan, kun lavalla juuri irvailtiin nykyisen kännykkäkulttuurin kustannuksella.

Nyt keksin käyttöä Twitterille!

Jos olisin siellä twiittaisin nyt, että Edgar G. Ulmerin toiseksi maineikkain elokuva – Detourin jälkeen – Häikäilemätön (Ruthless) on Teemalla uusintana tänään torstaina klo 22. Naispääosassa uskomaton Diana Lynn!

Ruthless on varsin keskinkertainen Citizen Kane -toisinto, joten eipä tuossakaan niin suurta syytä liittymiselle olisi ollut ;)

Rohkenen olla eri mieltä keskinkertaisuudesta. Ei ihan tavallinene 40-luvun Hollywoodin tuote! Minuun harvinainen, vähän nähty elokuva teki suuren vaikutuksen. (Sitä ei ole kunnollisena dvd-julkaisuna missään, tuoreesta restauroinnista huolimatta).

En ole ihan varma, että jos on nähnyt Citizen Kanen, niin ei kannata enää mitään muuta ”genreen” liittyvää katsoa: Ruthless, Eureka, Ystävät toverit… Scorsesen perustama Film Foundation restauroi Ruthlessin vuonna 2009 merkkinä sen arvosta amerikkalaiselle elokuvataiteelle. Ulmer sai käyttöönsä normaalia isomman budjetin, mutta silti elokuvassa näkyy, että rahan puutetta on paikattu kekseliäisyydellä – ihan niin kuin muuten Citizenissäkin.

Kiitos nimimerkille tästä mahdollisuudesta sanoa pari lisäsanaa elokuvasta!

Kuvasommittelu ja kameran liike ovat tässäkin filmissä Ulmerille tyypilliseen tapaan uskaliaita, paikoin häikäiseviä. Tällaisia elokuvia ei varmasti 40-luvulla Amerikoissakaan liikaa tehty. Lainaus filmin esittelystä UCLA:n Festival of Preservation –tapahtuman yhteydessä: “As relayed in an interview with Peter Bogdanovich, Ulmer envisioned his feature as “a Jesuitic morality play… a very bad indictment against 100 percent Americanism—as Upton Sinclair saw it.”

Ruthlessin vuoropuhelukin on normi-Hollywoodia sapekkaampaa ja fiksumpaa ja sävyssään pessimististä. Käsikirjoittaja Alvah Bessie sai nimensä kahden muun filmissä mainitun käsikirjoittajan joukkoon vasta vuonna 2005. Aikoinaan nimi jätettiin krediiteistä Bessien jouduttua Hollywoodin mustalle listalle epäamerikkalaisesta toiminnasta syytettynä.

Häikäilemättömässä näytellään intensiivisesti. Erkaantuneita lapsuudentovereita lihallistavat tuimakulmainen Zachary Scott maanisena pohattana ja menneen maailman suosikki Louis Hayward kunnollisena vastakohtana. Nuorena kuollut Diana Lynn on jumalainen ilmestys kaksoisroolissaan. Ihmisvuori Sydney Greenstreet järkyttää lyötynä kilpailijana.

Elokuvan elliptinen tyyli lyö yllättäen ja voimakkaasti. Mittavat takautumat ovat syväluotaavia sukelluksia ajassa. Voi olla, että osa filmin hurjista käänteistä johtuu studion tekemistä leikkauksista. Katsoja odottaa, että Diana Lynnin naishahmot paljastuvat loppuratkaisuissa äidiksi ja tyttäreksi, mutta näinkin suurimerkityksinen juonne jätetään vhjeiden varaan paljastusta vaille.

Ruthlessin ja Detourin lisäksi Ulmerilla on monta muutakin katsottavaa leffaa eri genreissä: The Strange Woman, Pirates of Capri, Strange Illusion – ja etenkin Universalin kulttikauhu Black Cat (1934), jossa Lugosi ja Karloff. Arkkitehti Juhani Pallasmaa otti sen yhdeksi esimerkiksi tutkiessaan elokuvan ja arkkitehtuurin suhteita upeassa teoksessaan The Architecture of Image: Existential Space in Cinema

“THE FILM FOUNDATION IS A NONPROFIT ORGANIZATION ESTABLISHED IN 1990 BY MARTIN SCORSESE, DEDICATED TO PROTECTING AND PRESERVING MOTION PICTURE HISTORY BY PROVIDING ANNUAL SUPPORT FOR PRESERVATION AND RESTORATION PROJECTS AT THE LEADING FILM ARCHIVES. SINCE ITS INCEPTION, THE FOUNDATION HAS BEEN INSTRUMENTAL IN RAISING AWARENESS OF THE URGENT NEED FOR FILM PRESERVATION AND HAS HELPED TO SAVE OVER 545 MOTION PICTURES.” (2009)